Jos A, niin B tai ei-B

 

Kyseenalaistamattomuuden kysymyksiä

 

Se, että vaaditaan kaiken tässä maailmassa olevan järkeenkäypää ja kyseenalaistetaan innokkaasti sellaisiakin asioita, joilla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä, on aika uusi asia ja kaikesta päätellen nykyäänkin taas muotiasia.

Toki jo 1700-luvulla alettiin suhtautua kriittisesti tarustoon, ensin antiikin taruihin, joita oli pidetty vakavasti otettavana historiana ja sitten uskontoonkin. Prosessi on jatkunut ja ihmiskunnan häntäpään se on meillä saavuttanut vasta viimeisten sadan tai jopa vain viidenkymmenen vuoden aikana. Toki suuri osa maailmaa on jäänyt sen ulkopuolellekin.

Tiettyä komiikkaa on kyllä siinä, kun joku läntisen kulttuuripiirin asukas julistaa mahtipontisesti, ettei hän usko niin sanottuihin ihmeisiin. Nehän eivät ole mahdollisia ja mahtavan tieteellinen oppirakennelma nimeltä kosmologia todistaa, ettei maailman synnyssäkään mitään ihmeellistä ole.

Toki se, mitä sanomme ihmeeksi, on sitä juuri siksi, ettei se normaalien luonnonlakien mukaan, ainakaan meidän tiedossamme olevien, ole mahdollinen. Ihme sanan varsinaisessa merkityksessä ei kuitenkaan merkitse välttämättä poikkeuksellisuutta. Miksei kysyjän itsensä tai häntä ympäröivän maailman olemassaolo yleensä kelpaisi yhtä hyvin ihmeeksi?

Mutta eipä tästä sen enempää. Jos haluaa, ettei ihmeitä ole, ei niitä tarvitse olettaa tai nähdä. Niistä on turha kiistellä. Kiinnostavampaa on, että myös varsin kyseenalaisia asioita ollaan usein valmiita nieleskelemään pureksimatta. Ammottavat ristiriidat jätetään huomiotta ja saatetaanpa suuttuakin, jos ne otetaan puheeksi.

Selvien totuuksien ja selvien valheiden välille tuppaa jäämään hämärä alue, jota voisi nimittää höpöpuheen vyöhykkeeksi. Englanniksihan puhutaan käsitteestä bullshit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bullshit ). Jokunen aika aiheesta taisi tulla kirjakin. Mistäpäs nyt ei tulisi.

Höpöpuheen rajat ovat liukuvia ja sen käsittelemät asiat vaihtelevat mitättömyyksistä politiikan ja jopa elämän peruskysymyksiin. Yhteistä on, ettei sellaisiakaan kysymyksiä aseteta, jotka ilmiselvästi kuuluisivat asiaan. Selvälle humpuukille tyydytään vain nyökyttelemään.

Ajatelkaamme vaikkapa sitäkin tarinaa, jota jostakin Venäjältä käsin ryhdyttiin levittelemään, kun hollantilainen matkustajakone ammuttiin alas Itä-Ukrainan yllä: turmassa ei muka suinkaan kuollut ihmisiä, löydetyt ruumiit olivat kuolleita jo lähtiessään, ne oli haalittu kokoon jostakin ruumishuoneilta…

Kukaan täysijärkinen ei voinut uskoa moista versiota, mikäli vähänkään ajatteli. Mitä siis muka oli konkreettisesti ottaen tehty? Oliko kone itse räjäytetty ilmassa, että päästäisiin syyttämään Itä-Ukrainan vapaustaistelijoita? Keiden ruumiit olivat kyseessä? Oliko omaisilta kysytty lupa niiden käyttöön? eikö kukaan protestoinut? Eivätkö lavastajat ottaneet huomioon sitä, että vainajien kuolinsyy oli yhä mahdollista tutkia? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Olettivatko tämän huhun liikkeelle panijat, että joku ihan tosissaan uskoisi sen? Vai oliko se tarkoitettu vain tarinaksi, jonka voi lyödä pöytään ja pyytää kumoamaan, kun ei ollut mitään sellaisiakaan argumentteja, joita olisi mahdollista uskoa? Ehkäpä vastustajalle jäisivät ainakin hämmästyksestä niin sanotusti jauhot suuhun.

Tuo esimerkki kuului jo polttavien poliittisten tai ainakin rikosoikeudellisten kysymysten piiriin. Aivan toisella tasolla liikutaan, kun puhutaan uskonnosta. Monessa uskonnossa ihme kuuluu perusasioihin ja jos niihin ei halua uskoa, voi nykyään vapaasti olla uskomattakin. Ei siitä tarvitse sen isompaa numeroa tehdä.

Myös uskontoihin liittyvissä tarinoissa on kuitenkin kaikenlaista sellaistakin kiinnostavaa, jossa kysymys ei ole ihmeestä, vaan enemmän tai vähemmän normaaliin arkielämään liittyvistä asioista, joita pakostakin tulee ajatelleeksi.

Näin loppiaisen tienoilla tulin ajatelleeksi päivän sanomaa, kolmen itämaan kuninkaan/tietäjän suorittamaa kumarrusmatkaa Betlehemissä syntyneen vauvan luo.

Kuten tunnettua, kuninkaat myös antoivat lahjoja, eivätkä kuninkaiden lahjat tietenkään voineet olla sen vähäisempiä kuin kuninkaallisia. Lahjoihin kuului kultaa, suitsukkeita ja mirhamia, eli ne olivat varmasti hyvin arvokkaita. Mieleen tulee tämä johdosta, että Joosef, joka kaikesta päätellen oli varsi vähävarainen kirvesmies, sai nyt käyttöönsä merkittävän omaisuuden.

Koska kuninkaiden kumarrus näyttää olleen yleisesti tiedossa, oli lahjoilla varmaan myös kärkkyjiä, esimerkiksi maantierosvoja, jotka yleensä niihin aikoihin olivat maanvaivana.

Ilmeisesti niiltä kuitenkin vältyttiin, mutta täytyy pitää todennäköisenä, että perheen elintasoon lahjat vaikuttivat. Eivät kai kuninkaat olisi kehdanneet antaa vain paria symbolista sestertiusta ja pahaista voidepurkkia maailman herralle, jonka he ymmärsivät syntyneen.

Oli miten oli, kaikesta päätelleen Joosef jatkoi joka tapauksessa vanhassa ammatissaan, ja Jeesus lienee oppipoikana opetellut samat työt. Myös monet lottovoittajat, joiden päätä voitto ei sekoita, menettelevät nykyään vastaavalla tavalla.

Vai onko meidän sittenkin lähdettävä siitä, että koko kuninkaiden kumarrus oli vain symbolisella tasolla kerrottu tarina. Kun siihen aikaan matkustettiin, kului siihen usein viikkoja ja jopa kuukausiakin. Eivät tietäjät olisi Joosefin perhettä enää tallista tavoittaneet. Vai olivatko he lähteneet matkaan jo paljon aiemmin?

Ehkäpä tietäjät tulivatkin Joosefin kotikonnuille, Nasaretiin? Tai ehkäpä he vain huomasivat tähtien asennoista, että messiaan oli täytynyt syntyä ja ajattelivat, että tämä ehdottomasti olisi kunniakäynnin väärtti tapahtuma. Mutta lähtö vaivalloiselle matkalle ilman selvää osoitetta olisi tietenkin ollut mielettömyyttä.

Luultavasti tarina kolmen kuninkaan kumarrusmatkasta kuuluu niihin aisoihin, joiden olisi oikeasti pitänyt tapahtua ja joiden siksi kerrottiin myös tapahtuneen. Tällaistahan ajan historiankirjoituksessa oli paljonkin.

Tässä ei kuitenkaan ollut kyse ihmeestä ja siihen uskomisesta. Varsinaiset ihmeet poikivat taruja, joihin uskomiselle ne antoivat motiivin ja loivat koskemattomuuden sädekehän.

Tässä yhteydessä en haluaisi käyttää vulgaaria ilmausta höpöpuhe/bullshit, mutta luulen kyllä, että kyse on ainakin sen sukulaisilmiöstä.

 Kun joku uskoo vaikkapa Itä-Ukrainan vapaustaistelijoiden olevan taistelussa fasisteja vastaan, pyhällä asialla puhtain asein, he saattavat saman tein esittää vakavalla naamalla kaikenkarvaisia mielettömyyksiä ja jopa uskoa niihin.  

Silloin olemme tekemisissä valheen ympärille kasvaneen mytologian kanssa. Mikäli Otto Ville Kuusisen hallitus olisi aikoinaan päässyt Helsinkiin Suomea hallitsemaan, meidänkin historiaamme kuuluisi suuri ja kansakunnan tarinan kannalta jopa aivan keskeinen valhe:  myytti vuoden 1939 vallankumouksesta.

Historiasta vedettäisiin esille yhä uusia tämän valankumouksen sankareita, eivätkä koko tapahtuman yleiskansallisen luonteen (общенародный характер) epäilijät voisi julkisesti esittää epäilyksiään.

Tämä edellinen siis sanottuna sillä edellytyksellä, ettei Neuvostoliitto olisikaan hajonnut. Jos se olisi hajonnut, kuten sitten kävi, olisi myytin pyhyys säilynyt ainakin 1980-luvun loppuvuosiin eli perestroikaan saakka.

Luojan kiitos, tuota myytiltä, joka oli jo valmiina, mutta sitten vedettiin takaisin me sentään säästyimme. Muualla maailmassa vastaavia kuitenkin on ollut ja syntyy yhä.

Niiden epäileminen on rienaavaa, koska ne ovat Hyvän asian palveluksessa. Niitä ei voi normaalilla logiikalla kumota ja tuskin edes horjuttaa, mikäli ihmisten identiteetti on niihin kytkeytynyt.