Sitä saa, mitä tilaa

 

Sotahullujen kokous Hölmölässä

 

Kun Putin kaappasi Krimin vuonna 2014, riemastui koko Venäjän kansa siitä, että Krim oli taas meidän Крым наш!

Tämähän tapahtui ns. Euromaidanin jälkeen, kun oli käynyt selväksi, ettei Ukraina tule ainakaan lähiaikoina liittymään perusteilla olevaan Euraasian unioniin. Krimin veretöntä kaappausta seurasi Moskovan masinoima separatistiliike Itä-Ukrainassa, jossa verta sitten vuoti aika laillakin, minkä Putin tietenkin pani Ukrainan valtion syyksi.

Vuonna 2022 alkoi sitten surullisen kuuluisa erikoisoperaatio (SVO -Специальная военная операция), joka suunnitelman mukaisesti vain kestää ja kestää. Sodan ihmisuhrien määrä on jo kuusinumeroinen.

Kyseessä oli ilmeinen virhelaskelma, minkä johdosta Putin voi nyt sanoa lopulliset jäähyväiset suurelle suunnitelmalleen Venäjän imperiumin jälleen pystytyksestä, missä Ukraina olisi yhtenä nurkkapylväänä.

Putinin ja hänen apuriensa usko omien aseiden mahtavuuteen näyttää operaation alkaessa olleen horjumaton. Mutta oliko tuossa joukossa sentään ketään, joka ehdoin tahdoin olisi halunnut ihan oikeaa sotaa eikä vain nopeata aseellista kaappausta erikoispalvelujen tyyliin?

Eihän maailma niin hulluksi voi mennä, sanoi Väinö Tanner Talvisodan puhjetessa. Olemmehan me kaikki sentään sivistyneitä ihmisiä eikä mitään apinoita, niin Moskovassa, Kiovassa kuin muuallakin, missä päätöksiä tehdään.

Ei kai kukaan Venäjälläkään sotaan uskonut vielä vuonna 2021 tai 2014 tai ainakaan nyt ennen Euromaidania, vuonna 2013, saati nyt sellaista halunnut?

Mitenpä lienee. Tätä pohdiskellessa törmäsin blogiin vuodelta 2013, jolloin kaikki oli vielä auki. Ukrainan liittyminen Euraasian liittoon runsaiden huomenlahjojen saattamana näytti vielä hyvin todennäköiseltä. Sodan mahdollisuutta inhosivat varmasti kaikki normaalijärkiset ihmiset, joilla oli edes hiukan säädyllisyyttä jäljellä.

Vai kuinka lienee ollut? Vanha blogi kertoo ajan tunnelmista:

torstai 29. toukokuuta 2014

Huomenna on sitten sota?

 

Huomenna on sitten sota

 

 

Завтра война! Вооруженные силы

и военная реформа в России.

Москва, Книжный мир, 2013. 383 с.

 

Juuri ennen toisen maailmansodan alkamista oli Neuvostoliiton suuri iskelmäsuosikki nimeltään Jesli zavtra vojna – jos huomenna syttyisi sota. Sanat ja sävelen voi helposti löytää netistä: Если завтра война, если завтра в поход, будь сегодня к походу готов! (https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=%d0%b5%d1%81%d0%bb%d0%b8+%d0%b7%d0%b0%d0%b2%d1%82%d1%80%d0%b0+%d0%b2%d0%be%d0%b9%d0%bd%d0%b0&&mid=2258634551CE9898504A2258634551CE9898504A&&FORM=VRDGAR ).

Moskovalainen tutkija Aleksandr Nevežin, joka tuntee erinomaisesti tuon ajan kulttuurin ja propagandan maailmat, on korostanut, miten voimakkaasti neuvostokansalle syötettiin ajatusta siitä, että Puna-armeija oli voittamaton ja että tuleva sota ratkaistaisiin vihollisen alueella ja vähällä verellä, jopa suorastaan hämmästyttävän vähäisillä menetyksillä.

Talvisota, joka alkoi tuon hitin vielä ollessa suuressa suosiossa, oli sitäkin suurempi sokki hyökkääjälle.

Kuten mielipidetarkkailu osoitti, niin rintamalla kuin selustassa saatiin pian tyrmistyä siitä, miten perusteellisesti pientä Suomea vastaan käyty sota sekoitti niin tuotannon kuin jakelun. Yhtäkkiä olikin pulaa kaikesta, Leningradin sairaalat täyttyivät haavoittuneista, veri vuoti virtanaan, eikä tulosta syntynyt…

Tarinat vorošilovilaisista yhteislaukauksista, lentäjä-ässien huimista uroteoista ja uuden neuvostoihmisen joukkosankaruudesta olivat syntyneet pikemmin kirjoituspöydillä kuin todellisuudessa.

 Sota, vieläpä nimenomaan Suomen valloittaminen oli hyvin vakava asia, eikä mikään huviretki, jossa vihollinen lakaistiin hatuilla pois tieltä, moitti Stalin upseeristoa kritiikkiseminaarissa pian sodan jälkeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saatiin havaita, että vain johtaja oli käsittänyt kaiken oikein ja pölkkypäät taas aivan väärin. Ei se jäänyt viimeiseksikään.

Emme kuitenkaan voi tuomita tavallista Ivan Ivanovitšiä tai Marija Ivanovnaa siitä, että he ottivat propagandan tosissaan. Siihen oli panostettu valtavasti ja kaikesta päätellen myös johtajat uskoivat siihen itse.

Tähän viittasi myös puna-armeijan ryhmitys vielä kesällä 1941, kun talvisodasta oli jo hieman opittu. Tuskin voimme edes tuomita Neuvostoliiton johtoa siitä, että se panosti valtavasti juuri aseistukseen 1930-luvun lopulla, vaikka kansa eli kurjasti. Myös Saksa rakensi sotavoimaa niin nopeasti kuin pystyi, eikä sen häikäilemättömyydestä ollut epäilystä.

Toinen asia on sen sijaan se sopimus, joka 23.9.1939 päästi sodan valloilleen. Apologeetat löytävät sille jälkeenpäin mielin määrin perusteita, mutta tuossa vaiheessa sen kohtalokasta merkitystä oli mahdotonta ymmärtää väärin ja sen kyynisyys hämmästytti vielä niitäkin, jotka olivat jo saaneet nähdä molempien osapuolten touhuista yhtä ja toista.

Mutta vuonna 1939, samoin kuin vuonna 1914 kaikille oli selvää, että tulossa oli sota. 1900-luvun alussa valtakunnat olivat jännittäneet voimavaransa äärimmilleen rakentaessaan arsenaaleja, ammuksia ja kaikkein uudenaikaisimpia aseita, kuten valtavia dreadnoughteja, joiden piti olla samaan aikaan sekä ylivoimaisen tehokkaita että haavoittumattomia.

Makasiinikiväärit ja kuularuiskut oli kehitetty uskomattoman tulivoimaisiksi, tykistö ampui kymmenien kilometrien päähän ja lentoasekin vaikutti lupaavalta aselajilta.

Kun sota syttyi, oli kaikkien osapuolten helpotus aitoa ja riemu vilpitöntä. Päästiinpä viimeinkin antamaan turpaan saksalaista, ranskalaista, venäläistä ja monia muitakin, joista ei oikeastaan tiedetty mitään, mutta joilla omasta puolestaan kuului olevan aivan samanlaisia hankkeita ja haluja.

Vuonna 1939 taas oli kaikilla Euroopan kansoilla runsaasti hampaankolossa toisiaan vastaan. Miljoonia ihmisiä oli tapettu eikä oikeuden toteutuminen vain ottanut tapahtuakseen. Pikemmin päinvastoin.

Niinpä varustauduttiin vakain tuumin. Aseteollisuus tuotti valtavia määriä materiaalia. Kukaan ei ihan varmasti tiennyt, ketä vastaan sitä tultaisiin käyttämään ja miksi, mutta jokainen ymmärsi, että käyttämään tultaisiin ja että kyseessä oli hyvin vakava, vastuullinen ja kunniakas tehtävä.

Pystyikö joku ihan oikeasti ennustamaan, miten toinen maailmansota syttyisi ja kehittyisi? En usko sitä. Töikseen ajatteleville ja kirjoittaville tietenkin sattui onnenkantamoisia.

Yleisesikunnat tekivät suunnitelmia kaiken maailman mahdollisuuksia varten, mutta jos joku väitti tietävänsä, miten kaikki oikeasti menisi, hän valehteli yhtä paljon kuin neuvostopropaganda, joka kertoi etukäteen, että edessä oli kevyt ja voitokas hyökkäyssota.

Stalinille ei varmastikaan ollut epämieluista nähdä Saksan ja länsivaltojen joutuvan sotaan. Tästä hän saattoi olla jopa varma solmiessaan sopimuksen Saksan kanssa.

 Vielä vähemmän epämiellyttävää oli marssittaa puna-armeija halki Itä-Euroopan sen alueen, joka myöhemmässä historiankirjoituksessa tunnettaisiin nimellä The Bloodlands. Tässähän oli kyseessä historiallisen vääryyden korjaaminen, kuten jokaiselle oli ilmeistä viimeistään vuonna 1945, jolloin myös länsiliittoutuneet hyväksyivät Neuvostoliiton ja Saksan syksyn 1939 ystävyys- ja rajasopimuksen alueelliset määräykset.

Mutta historiallisten vääryyksien korjaaminen ei ole kovin mielenkiintoinen asia. Niitä nimittäin riittää loputtomasti ja suurella varmuudella voidaan sanoa, että yhden sellaisen korjaaminen tuottaa yhden tai useampia uusia.

Ajatellaan nyt vaikka mahdollista Karjalan palautusta, jota joukko sekopäitä näyttää yhä vaativan. Luuleeko joku tosissaan, että tässä nimenomaisessa kysymyksessä olisi mahdollista korjata yhtä vääryyttä tekemättä yhtä suurta uutta? Ja luuleeko joku, ettei tätä vääryyttä sitten koskaan yritettäisi korjata?

No, olihan meillä tässä matoisessa maailmassa melko pitkä aikakausi, jolloin historiallisten vääryyksien korjaaminen ei näyttänyt kiinnostavan oikeastaan ketään, vaikka juuri silloin olivat vielä hengissä ne, jotka olivat saaneet noista vääryyksistä kärsiä. Tilanne taitaa nyt olla toinen ja tämä on se huolestuttava asia.

On varsin murheellista ja masentavaa nähdä, miten erilaiset kiilusilmäiset tolvanat, jotka ovat lyöttäytyneet yhteen asiaansa ajaakseen, puhuvat taas eri maissa sodan väistämättömyydestä kuin jokapäiväisestä leivästä.

Syy mahdollisen sodan syttymiselle on aivan epäselvä ja liikkuu parhaimmillaankin erittäin korkealla abstraktiotasolla. Kysymys näyttää suorastaan olevan siitä, että tulevaisuudessa taistelevat osapuolet edustavat erilaista sivilisaatiota, jotka eivät voi elää rauhassa keskenään.

Puhun tässä nyt erityisesti kirjasta nimeltä Huomenna on sota (Завтра война!), jonka on julkaissut ns. Izborskin klubi vuonna 2013. Kirjassa keskustelee joukko klubin jäseniä ja ilmeisesti lisäksi muita siihen kuulumattomia, ammattisotilaita, tutkijoita ja poliitikkoja.

Mukana ovat esimerkiksi Aleksandr Prohanov, kenraalieversti Leonid Ivašov, varapääministeri Dmitri Rogozin, futurologi Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), journalisti Mihail Ramm ja monet muut alan asiantuntijat, mukana armeijan terävintä kärkeä.

Kirjan teemana on Venäjän asevoimien reformi, josta monet kirjoittajista ja panelisteista ovat huolissaan. Joidenkin mielestä tilanne nimittäin on aivan surkea, erityisesti edellisen puolustusministeri Serdjukovin jäljiltä, jonka aikana lähdettiin siitä, ettei varsinaista sotaa enää tulisikaan, vaan voitaisiin varautua vain rajoitettuihin operaatioihin esimerkiksi terroristeja ja separatisteja vastaan.

Vuonna 2013 kokoontuneet keskustelijat saattoivat todeta, että tilanne oli nyt muuttunut. Tämä näytti herättäneen suurta iloa heidän keskuudessaan.

On tietenkin selvää, että ammattimiehet joutuvat kantamaan huolta erikoisalansa menestyksestä. Sotilaiden huolena on, ettei armeija ole hampaaton hyökkääjää vastaan eikä esivallan miekantuppi jää tyhjäksi. Tämä on oikein ja ymmärrettävää.

Miksi siis käytin alatyylistä ilmausta tästä joukosta, joka vain pyrkii hoitamaan työnsä hyvin?

Syy on se, että se mentaliteetti, joka on todettavissa eräiden kirjoittajien ja puhujien puheenvuoroista, kuulostaa eräissä tapauksissa perverssin ilahtuneelta ja tuo mieleen vuodet 1914 ja 1939. Se, että ”vain kuuro voi olla kuulematta sotarumpujen pärinää”, näyttää elähdyttävän joitakin. Valtavat panostukset aseisiin saavat aplodeja, samoin se, että Venäjän asevoimille on nyt luvassa maailmanluokan rooli eikä enää provinsiaalisen vahtikoiran virka.

No mutta miksei venäläisillä olisi oikeutta asevoimiensa kehittämiseen ja maailmanlaajuiseen poliittiseen rooliin siinä missä muillakin? Ja Suomellakin on armeija, jonka mahdollisuuksia pärjätä naapurille taistelukentällä pohdiskellaan innokkaasti iltapäivälehdissä, ikään kuin mitä tahansa arkista, mutta tärkeää kysymystä.

No toki! Oikeus on ja sotilaille tämän alan kysymysten pohdiskelu on jopa sitä työtä, josta heille maksetaan palkkaa. Harrastetaan nyt vaan vaikka koko kansa lastenkamarista lähtien sotapelejä ja leikkejä, joissa kokeillaan, miten paljon vainolaisesta saataisiin missäkin vaiheessa verta laskettua ja mikä riittäisi torjuntavoittoihin tai vastaaviin suorituksiin. Se on oikeasti jännittävää ja mahdollisesti kai myös hyödyllistä.

Oikeus valmistautua suurimittaiseen ihmisteurastukseen on hyvin todennäköisesti olemassa ainakin muodollisesti. Ongelmallinen asia on, että se henki, joka nyt näyttää elähdyttävän sotilaita eri tahoilla, vaikuttaa kyynisen hyväuskoiselta, mikäli sanontaa voi käyttää.

Nyt on olemassa tarkkuusaseita, joilla toimitaan vihollisen alueella ja pärjätään vähällä verellä. Uuden sukupolven aseisiin sijoitetaan valtavia summia ja niitä on ehdottomasti saatava mahdollisimman monelle maailman kolkalle, esimerkiksi tietenkin Suomeen. Kukaan ei oikeastaan tiedä miksi näin on, mutta ehkä niitä on hankittava juuri siksi, ettei kukaan tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään muuta kuin että sotarummut tuntuvat jossakin pärisevän.

Koska tämä ilmiö, nuorten ja hieman vanhempienkin miesten innostuminen sodasta, jota he eivät ole kokeneet, on historiasta liiankin tuttua, otan vapauden suhtautua heihin hiukan resignoituneella ylenkatseella ja käyttää alatyylisiä ilmauksia. Toivon, että tämä suhtautumistapa leviää ja että sillä on myönteistä vaikutusta maailman kohtaloon.