Erään seikkailijan kohtalo

 

Tarpeettoman tasavallan tarpeeton kansalainen

 

Antti Järvi, Mihin katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus 2023, 374 s.

 

Maaliskuun viimeisenä päivänä 1940 teki Neuvostoliiton Korkein neuvosto historiallisen päätöksen: perustettiin uusi liitotasavalta, Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Sosialistisessa Neuvostotasavaltojen liitossa ei ollut enää yksitoista tasa-arvoista maata (strana), vaan kaksitoista.

Andrei Ždanov esitti puheessaan syyt uuden tasavallan perustamiselle. Kyseessä oli Puna-armeijan loistavan voiton suora seuraus. Rauhansopimuksella oli saatu uusia alueita, jotka olivat nyt tulleet sodan ahjosta rauhan linnakkeiksi. Karjalan työtätekevät olivat ilmaisseet halunsa saada alueet liitetyksi Karjalaan ja neuvostohallitus oli vastannut myöntävästi tähän oikeutettuun toivomukseen.

Korkeimman neuvoston yksimielisesti vahvistaman päätöksen mukaan uudet alueet, lukuun ottamatta vähistä vyöhykettä Leningradin lähellä liittyivät Karjalan Autonomiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan, mukaan lukien Viipurin, Antrean, Sortavalan, Käkisalmen, Suojärven ja Kuolajärven kaupungit.

Uudet alueet suuntautuivat taloudellisesti lähinnä Neuvosto-Karjalaan ja sitä paitsi nuo alueet eivät olleet vain karjalaisia, vaan osittain myös puhtaasti suomalaisia. Suomen ja Karjalan kansoja taas liittivät toisiinsa rodullis-kansalliset verisiteet. Uuden tasavallan perustaminen auttaisi edelleen näiden sukulaiskansojen taloudellista ja kulttuurista kehitystä ja lopettaisi Suomen ja Karjalan vihollisten monieen vuosien aikana lietsoman vihan ja eripuraisuuden…

Tämä historiallinen päätös korosti erityisen voimakkaasti neuvostojärjestelmän perimmäistä etevämmyyttä: se turvasi pienille kansoille täydet mahdollisuudet vapaaseen kansalliseen kehitykseen, totesi toveri Ždanov, Leningradin puoluejohtaja.

Kuten odottaa sopikin, uutta historiallista päätöstä tervehdittiin myrskyisin suosionosoituksin kaikkialla ja Petroskoissakin ihmisiä kertyi juhlakokoukseen 30000 henkeä.

Tässäkin varmaan kannattaa taas kerran muistuttaa siitä tosiasiasta, että heti talvisodan alettua oli Suomelle, sille Otto Ville Kuusisen johtamalle, todellista Suomen kansaa edustavalla Suomelle lahjoitettu Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunusta ja Uhtuaa myöten. Samalla oli toteutettu Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatainen toive jälleenyhdistymisestä, kuten sopimustekstissä todettiin.

Kyseessä oli siis Suur-Suomi, jota ei vain luvattu muodostaa, vaan joka myös muodostettiin, sillä solmittu sopimus astui heti voimaan. Se oli määrä ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä, mikä nyt ei ollut kaukaisen tulevaisuuden asia.

Tunnetusti Neuvostoliitto kuitenkin  teki rauhan Helsingin hallituksen kanssa, jota se ei sodan alettua tietenkään edes tunnustanut. Loppujen lopuksi sellainen rauha tuntui kuitenkin viisaimmalta ja silloin Itä-Karjalan lahjoittaminen kaiketi tuntui liioitteulta, niin oikeutettu kuin asia olikin. Suomalaiset muuten yrittivät palata asiaan vielä vuonna 1944, mutta siitä ei haluttu edes keskustella.

Nyt oli joka tapauksessa tehtävä jotakin kasvojen pelastamiseksi, kun koko Neuvostoliitto oli pannut koko arvovaltansa ja loistavan, voittamattoman Puna-armeijan kunnian peliin. Suur-Suomen (Suomen kansanvaltainen tasavalta) korvikkeeksi perustettiin toinen, periaatteessa itsenäinen suomalainen valtio, joka oli liitossa muiden neuvostotasavaltojen kanssa. Sillä oli halutessaan myös oikeus erota liitosta.

Ždanov mainitsi, että uudet alueet olivat ”osittain” puhtaasti suomalaisia, mikä tietenkin oli totta. Suomalaisuus ei kuitenkaan määrännyt niiden luonnetta, sillä suomalaisia koko alueelle jäi vain marginaalinen määrä. Yleensä puhutaan parista sadasta hengestä, Järven kirjassa todetaan, että oli pienempiäkin arvioita.

Joka tapauksessa uusien alueiden suomalaisuus oli siis aivan marginaalisen ryhmän harteilla Yksi luovutettuun Karjalaan jääneistä oli Antti Järvi, kuuttakymmentä lähestyvä mies, joka oli aikoinaan palvellut Suomen kaartissa ja työskennellyt mainarina Retulaatissakin (Red Lodge).

Maailmanhistoria ei varmasti tunne toista tapausta, jossa yhtä harvat ihmiset olivat saaneet kunnian antaa nimensä ja kielensä kokonaiselle tasavallalle.

Suomen kieli oli nimittäin kielletty Itä-Karjalassa ja koko Neuvostoliitossa jo vuoden 1937 lopusta lähtien, mutta nyt, uuden tasavallan perustamisen myötä se yhtäkkiä heräsi henkiin sen alueella, ei kuitenkaan enää Inkerissä. Samalla kyrillisin kirjaimin kirjoitettu karjalan kielen käyttö loppui kuin seinään.

On katsottava, että suomen kielen henkiin herääminen Neuvostoliitosa oli talvisodan suora seuraus: uusi liitontasavalta ei voinut olla enää karjalankielinen eikä myöskään puhtaasti venäjänkielinen. Mikäli Kuusisen Suur-Suomi olisi toteutunut, olisi se todennäköisesti ollut kolmi- tai nelikielinen: suomi, ruotsi, karjala -ja venäjä. Ehkäpä Karjala olisi ollut erityinen atonominen alue.

Mutta jääköön tämä teema, josta on jo niin usein ja paljon puhuttu. Mitä tulee Antti Järveen, hänen pojanpojanpoikansa ryhtyi tutkimaan isovaarinsa kohtaloa ja ennen pitkää tietenkin löysi hänen nimensä vainottujen luettelosta. Eila Lahti-Argutinan ja Leo Gildin luetteloissa Järvi tosin oli saanut vain kolmen vuoden vankeustuomion. Itse asiassa tuomio oli viisi vuotta.

Tämä oli tietenkin odotettavissa, itse asiassa paljon ankarampikin tuomio olisi ollut normaali, kun miestä epäiltiin vakoojaksi. Olihan hän tahallaan jäänyt luovutetulle alueelle. Stalinistisen logiikan mukaan yksilön ei tarvinnut erityisesti syyllistyä mihinkään. Kuuluminen johonkin epäilyttävään kategoriaan riitti rangaistukseen aina ampumista myöten.

Järvi kertoo kirjassaan laajasti matkustelustaan esi-isän jäljillä ja tunnelmoi tunnelmoimasta päästyään. Kirjan lähestymistapa muistuttaa sikäli ns. gonzo-journalismia. Työtä tehdään valtavasti, mutta menetyksen ovat aika vaatimattomia, kuten voikin odottaa. Ei sinne menneisyyteen enää pääse.

Kirjassa mainitaan, miten muuan venäläinen upseeri hämmästeli sitä, että luovutetut alueet oli kokonaan evakuoitu. Pidettiinkö miehittäjiä sikoina? Luulen, että normaalimpaa oli pitää heitä petoina. Tätä ihmeteltiin korkeallakin tasolla.

Ei olisi tarvinnut ihmetellä. Stalinistinen systeemi oli niin valheellinen ja samaan aikaan väkivaltainen, että sen pakeneminen oli normaali reaktio aivan huolimatta makeista lupauksista.

Kaikki puheet suuresta lahjoituksesta Suomelle ja köyhälistön uudesta onnesta nähtiin pakostakin sitä taustaa vastaan, että Neuvostyoliitto itse oli liitossa Hitlerin kanssa ja että kaikki tunnetut Suomen työväen johtajat olivat Neuvostoliitossa kummallisesti hävinneet, Kuusista lukuun ottamatta. Arvo ”poika” Tuominen patisteli julkisesti rajantakaisia propagandisteja kertomaan, mitä heille oikein oli tapahtunut. Vastausta rajan takaa ei annettu.

Antti Järvi ei näköjään ollut valmis uskomaan edes suomalaisen osapuolen propagandaa ja kaiketi piti mahdottomana, että stalinistinen ihannemaa olisi juuri niin barbaarinen kuin se oli. Melkoista rohkeutta se evakuoitavien joukosta pois jääminen vaati.

Hän kuoli nopeasti tautiin evakkomatkalla itään. Paljon useammat loikkarit siinä maassa kuolivat niskalaukaukseen. Koko tämän terrorin laajuutta ei Suomessa aikanaan ymmärretty, mutta se voitiin aavistaa.

Tosiasia oli, ettei Neuvostoliitto massiivisesta yrityksestään huolimatta suinkaan hallinnut propagandarintamaa. Kansainliitostakin se erotettiin, vaikka se todisteli olevansa vain auttamassa suomalaisia. Suomen kansalle koko stalinistinen propagandatarina yhdessä sen tekojen kanssa oli aivan liian outoa ja pelottavaa tullakseen ymmärretyksi, saati hyväksytyksi.

Oliko koko tuo Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta, jonka ani harvoihin suomalaisiin Antti Järvi lukeutui, sitten tarpeeton? Niinhän Suomen Kuvalehdessä sanottiin, kun se lakkautettiin vuonna 1956.

Aikoinaan se ei suoinkaan ollut tarpeeton, vaan suorastaan välttämätön palvellessaan selityksenä Stalinin ja puna-armeijan suurelle nolaukselle talvisodassa. Kko tasavalta oli lopultakin vain viikunanlehti, jonka taakse jokainen kriittinen tarkkailija kykeni näkemään.

Kriittisyyttä ei aikoinaan kuitenkaan juuri rohkaistu ainakaan Neuvostoliiton alueella. NKVD:n dokumentit kertovat kyllä, että yksityiskeskusteluissa ihmeteltiin asiaa ja joskus jopa kysyttiin julkisesti Suomen kansanvaltaisen tasavallan ja sen uusien rajojen kohtaloa. Viisaampaa oli kuitenkin vain taputtaa, kun siihen annettiin merkki.