Inferno

 

Jerusalemin tuho

 

Flavius Josefus, Juutalaissodan historia, WSOY 2004 , 644 s. Kreikan kielestä suomentanut Pauli Huuhtanen.

 

Kaikki Rooman kävijät muistavat Tituksen riemukaaren, joka on yksi parhaiten säilyneistä Forumin tienoon muistomerkeistä, sitä on tosin myös restauroitu, mikä vaikuttane asiaan.

Jerusalemin valloitus ja tuhoaminen oli Tituksen kaiketi merkittävin saavutus ja riemukaaressa asian tunnistaa seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, jota riemukaaren reliefissä on kuvattuna. Kaari rakennettiin vasta hänen hallituskautensa jälkeen.

Riemukaari sijaitsee ns. pyhällä tiellä eli via sacralla, jonka kautta triumfikulkueet kävivät. Josefuksen kirjassa Tituksen kulkuetta on hyvin elävästi kuvattu ja se näyttää muistuttaneen karnevaalikulkuetta siinä muodossa, kuin niitä saa vaikkapa nykyisin Etelä-Euroopassa katsella. Vaunuissa kuvattiin voittajan urotekoja ja kapinoitsijoidenn rangaistuksia.

Kaikki huipentui vihollispäällikön teloitukseen, jota seurasi riemuhuuto ja uhraaminen.

Josefus näkee paljon vaivaa väittäessään, ettei Jerusalemin, saati sen temppelin tuhoaminen lainkaan ollut Tituksen tahto, päin vastoin tämä yritti kaikin tavoin päästä sitä tekemistä. Sitä paitsi jerusalemilaisten keskinäisissä taisteluissa suuriosa kaupunkia tuhottiin jo ennen roomalaisten saapumista.

Tituksen humaanisuudesta huolimatta kapinoitsijoiden uppiniskaisuus johti siihen, että kaupunki oli valloitettava. Miksi se oli tuhottava maan tasalle ei ole ihan selvää, mutta kyseessä oli ilmeinen Jumalan tahto.

Vain kolme tavattoman lujaa tornia, joihin eivät mitkään aseet pystyneet, jätettiin pystyyn, samoin kun pätkä muuria, joka nykyisin tunnetaan Itkumuurin nimellä. Koko maailmassa hyvin suuressa maineessa ollut temppeli joutui itse asiassa kapinoitsijoiden mielettömyyden uhriksi, selittää kirjoittaja.

Kapinoitsijat, joista kirjoittaja erikseen mainitsee selootit eli kiivailijat ja toisaalla toimineet tikarimiehet, jotka olivat ennen muuta rosvoja, kuvataan kaikin tavoin turmeltuneiksi. Jossakin vaiheessa osa heistä jopa pukeutui naisten vaatteisiin ja käytti hajusteita sekä harjoitti asianmukaisia luonnottomuuksia, mikä näyttäisi riistävän heiltä kokonaan hurskauden.

Temppelin häpäiseminen oli jo heti alkuun kapinoitsijoiden omaa työtä. Titus halusi säästää temppelin ja kaupungin ja Josefus toimi hänen agenttinaan esittäen huutomatkan päästä roomalaista näkemystä asioista rauhantarjouksineen.

Luopiota tietenkin vihattiin aivan erityisesti ja hän saikin osuman ammuksesta ja levisi huhu, että hän olisi kuollut.

Puolustaja ei uskonut vihollisen propagandaan ja sillä saattoi olla siihen syytäkin. Edes Josefuksen mukaan roomalaiset eivät suinkaan aina kunnioittaneet lupauksiaan. Antautumasta kieltäytyminen oli jo kuitenkin jo sinänsä rikos keisaria kohtaan ja niinpä tämän oli pakko rangaista kaikkia, jotka sen tekivät.

Kirjoittajan mukaan kokopiirityksen kuluessa kuoli miljoona satatuhatta ihmistä. Sen jälkeen tapetut eivät ilmeisesti kuulu tähän lukuun mutta heitäkin näyttää olleen yhä jäljellä kymmenin tuhansin. Monia heitä rangaistiin pakottamalla gladiaattoreiksi tai syöttämällä näytöksissä petoeläimille. Osa lähetettiin pakkotyöhön Egyptiin ja alle 17-vuotiaat myytiin orjiksi.

Piirityksen kauhut olivat moninaisia ja hirveintä kidutusta merkitsi nälkä. Se johti myös ihmissyöntiin, kuten vastaavissa tilanteissa aina Leningradin piiritykseen saakka on käynyt. Jerusalemissakin muuan äiti tappoi ja söi poikansa, mikä jo herätti kauhistusta ja jota monet kieltäytyivät uskomasta. Leningradissa vastaavista tapahtumista tehtiin paljonkin pöytäkirjoja.

Josefus vakuuttaa, että hänen tavoitteenaan on vain tosiasioiden kertominen, mikä tietenkin täytyy ottaa vähintään suolahippusen kera ja muista, että koko hänen asemansa roomalaisten suojattina varmasti pakotti hänet näkemään asiat eri tavoin kuin ne nähtiin seloottien puolella.

Joka tapauksessa kirjoittaja, valkopestessään roomalaisia, osoittaa suurta ymmärrystä kaikille niille julmuuksille, joita nämä tekivät. Niihin kuuluivat lukuisat ristiinnaulitsemiset ja elävältä polttamiset. Niiden hyväksyminen kuului ajan poliittiseen korrektiuteen.

Josakin vaiheessa mainitaan legioonalaistenkin kyllästyneen tappamiseen, mutta itse asia  kuvataan asiaankuuluvaksi. Sota oli sotaa.

Jerusalemin valloitus oli kuitenkin kaukana tavallisesta rangaistusretkestä, sillä vastustaja taisteli epätoivon vimmalla ja löi yhä uudelleen takaisin roomalaisten hyökkäykset

Puolustajillakin oli köytössään peräti kolmesataa nuolenheitintä ja neljäkymmentä kivenheitintä. Leiviskän painoiset kivet lensivät kaksi stadionia ja kauemmaskin. Kun niiden nähtiin tulevan, huudettiin varoitukseksi ”poika tulee”!

Hyökkääjien päälle kaadettiin myös muun muassa kuumaa öljyä. Hyökkäystorneja poltettiin pien, asfaltin ja muiden kiivaasti palavien aineiden avulla. Nälkä ja jano olivat roomalaisten parhaat liittolaiset, mutta Titus ei halunnut voittoa, joka olisi tullut muuten kuin asein, sillä sellainen ei olisi ollut hänen armeijalleen kyllin kunniakas.

Sotimista varten uhrattiin seudulta kaikki, mitä voitiin. Siellä oli ollut melkoisesti metsiäkin, mutta kaikki hakattiin piirityslaitteiden valmistamiseksi. Se, missä oi ollut kukoistava kaupunki ja kenties maailman ihmeellisin rakennus, oli sodan jälkeen pelkkää tasaista maata.

Roomalaiset rankaisivat kapinallisia monella kekseliäällä tavalla, mutta eivät pitäneet hirveimpiäkään kidutuksia riittävänä rangaistuksena. Piirittäjiäkin oli kuollut suuria määriä ja ennen kaikkea Rooman kunniaa oli loukattu. Onnistuessaan vapaustaistelulla olisi voinut olla imperiumin kannalta tuhoisa esimerkkivaikutus.

Josefuksen teos on kaikista todennäköisistä liioitteluistaan ja puolueellisuudestaan huolimatta hyvin kiinnostava jo siksi, että se näyttää, miten oli sopivaa ja mahdollista kuvata asioita Toki kirjoittajan asema tapahtumien silminnäkijänä on myös ensisijaisen tärkeä.

Tämän päivän lukijalle kirja kertoo ainakin sen, että asenteissamme sotaa ja väkivaltaa kohtaan meidän on mahdollista mennä vielä paljon nykyistä raaemmalle tasolle. Siihen suuntaanhan tie näyttää johtavankin.