Kun ihmishenki käy arvottomaksi

 

Elämää suurempia arvoja

 

Flavius Josefus, Juutalaissodan historia. Suomentanut Pauli Huuhtanen. WSOY 2004, 644 s.

 

Raamattu on muinaisen Lähi-idän historian aarreaitta, joka jokaisen asioista kiinnostuneen on syytä lukea.

Josefuksen Juutalaissodan historia on kuitenkin vielä paljon elävämmin kirjoitettua tekstiä kuin useimmat Raamatun kirjat ja vetää vertoja myös Caesarin Gallian sodalle. Kyseessä on suurelta osin tapahtumiin määräävässä osanottaneen miehen omiin kokemuksiin perustuva kirja, jolla ei ole sakraalista asemaa eikä tarkoitusperiä.

Sen sijaan kirjoittajalla oli kyllä oma lehmä ojassa, vaikka hän objektiivisuuttaan vakuuttaakin. Roolin vaihdos juutalaisten päälliköstä roomalaisten suojatiksi oli ankara askel ja kirjoittaja oli suojelijoidensa armosta täysin riippuvainen. Uuden lisänimensäkin, Flavius, hän otti Flavius Vespasianuksen kunniaksi ja suitsuttaa kiitosta myös hänen pojalleen Titukselle, joka sentään oli isäänsäkin kovempi juutalaisten rankaisija ja Jerusalemin hävittäjä.

En ryhdy kertaamaan kirjan tarinaa. Joka tapauksessa kirjoittaja väittää itse jo ennalta varoittaneensa juutalaisia nousemasta Roomaa vastaan, sillä kukaan ei siinä leikissä ollut koskaan pärjännyt. Roomalaisten sotataito oli yhtä voittamaton kuin heidän henkinen kestävyytensä ja ainoana kansana roomalaiset harjoittelivat sotimista koko ajan, rauhankin aikana.

 Mutta kävi, kuten täytyi käydä. Juutalaiset noudattivat uskontonsa määräyksiä niin fanaattisesti, että erässäkin tapauksessa vihollinen saattoi sapattina rauhassa täyttää vallihautaa päästäkseen hyökkäämään kaupunkiin, kun puolustajilta oli kielletty työskennellä hyökkäysuran purkamiseksi sapattina. Juutalaisten loukkaaminen oli vaarallista.

Sota, joka kirjoittajan mukaan oli kaikista tunnetuista sodista epäilemättä suurin, alkoi näennäisesti aivan mitättömistä asioista. Juutalaisten uskonnollisia tunteita ärsytettiin. Jo Pontius Pilatus oli tuonut roomalaisten pyhiä sotamerkkejä kaupunkiin ja ärsyttänyt juutalaiset raivoon, mutta ymmärsi sitten viedä ne pois.

Mutta ei herkkähipiäisyys siihen loppunut. Josefus kuvaa erityisesti, miten muuan legioonalainen temppelin pylväikön katolla happamattoman leivän juhlan aikaan kohotti viittansa helmaa, kumarsi säädyttömästi, käänsi takamuksensa kohti juutalaisia ja päästi asentoaan vastaavan äänen.

Toinen taas jossakin kylässä repi pyhän Tooran ja heitti sen tuleen. Silloin juutalaiset valtasi kiihko, aina kuin heidän maansa olisi syttynyt palamaan. Jälkimmäinen sotilas mestattiin roomalaisten toimesta, mutta viha kyti juutalaisten keskuudessa, jossa nuoret raivopäät saivat ennen pitkää kansan mukaansa ja alkoivat tuhota miehittäjiä.

Sen jälkeen alkoi armoton sota, joka ei suinkaan rajoittunut vain Jerusalemiin, vaan kaikkiin juutalaisten asuttamiin kaupunkeihin. Levisipä se laajemmallekin ja lähes kaikkialla, jossa oli juutalaisyhteisöjä, niiden jäseniä alettiin ryöstää ja murhata.

Vespasianus ja hänen poikansa Titus saapuivat juutalaisten maahan usean legioonan voimin ja vaikka heidän osastojaan välillä tuhottiin ja moni kaupunki piti uskomattoman sitkeästi puoliaan, olivat sekä roomalaisten että juutalaisten kärsimät tappiot valtavia.

Niiden määrää on aivan ilmeisesti liioiteltu ja silloin, kun puhutaan taisteluista, jotka kirjoittaja selvästi hyvin tuntee, saatetaan kaatuneita mainita olleen vain kourallinen, kun taas haavoittuneita oli jopa tuhansia.

 Ja mitäpä sanoakaan tällaisesta kuvauksesta:  Sitten juutalaisten ollessa suljetussa paikassa aseettomina he kävivät heidän kimppuunsa ja tappoivat säälimättä yhdessä tuokiossa kaikki lukumäärältään kymmenentuhattaviisisataa. Saattoihan se niin olla, mutta aikamoinen urakka se oli yhdessä tuokiossa tehdyksi ja outoa on, etteivät tapettavat olisi saaneet edes jonkinlaista vastarintaa aikaan.

Sotajoukkojen mainitaan olleen kymmenien tuhansien suuruisia molemmin puolin, mikä luultavasti olisi ollut logistisesti ylivoimaista, vaikka tässä liikuttiinkin hyvin hedelmällisellä ja tiheästi asutulla alueella. Voitettujen kohtalo oli yleensä ankea: miehet tapettiin ja heitä oli usein jopa viisinumeroinen luku. Naiset ja lapset myytiin orjiksi ja heitä mainitaan yleensä olleen pari tuhatta.

Ihailemaansa Vespasianusta kirjoittaja ei ilmaise mitenkään paheksuvansa, vaikka tämä yhdessä tapauksessa lupasikin armahduksen kaikille antautujille, mutta sitten antoi tappaa kaikki vanhukset ja myi naiset ja lapset orjiksi.

Josefus itse johti monia voitokkaita operaatioita, mutta joutui itse vangiksi, kun roomalaiset lopulta valtasivat Jotapatan kaupungin, jonka piiritystä hän johti. Kirjoittaja vannoo, ettei antautunut elävänä roomalaisille pelkuruudesta tai pettääkseen isänmaansa, vaan nimenomaan voidakseen sitä parhaiten palvella. Hyvin lähellä oli, etteivät omat häntä tappaneet.

Josefus esiintyy eräänlaisena Paasikivenä ja haluaa opettaa kansalleen, miten mieletöntä oli nousta ylivoimaista ja koko maailmaa hallitsevaa Roomaa vastaan. Roomalaisten sotilaallisen etevyyden kuvaaminen lisää myös juutalaisten arvoa, osoittamalla, miten mahtavalle viholliselle he sentään hävisivät.

Kirja sisältää erittäin yksityiskohtaisen kuvauksen roomalaisen legioonan sodankäyntitavoista ja monesta piirityksestä, joissa menetelmät olivat jokseenkin samanlaisia kuin vielä Keskiajalla Henrikin kronikassa kuvatut.

Niin olivat aseetkin, joiden voimaa molemmissa kirjoissa ylistetään. Nuolenheittimien ja katapulttien tuhovoima kaatoi maahan monia yhdellä kertaa, kun taas kivenheittimien leiviskän (30-40 kg.) painoiset ammukset, ilmassa suhisevat kivet repivät rintavarustukset ja murskasivat torninen kulmat. Ei ole yhtään niin vahvaa sotilasosastoa, jota kiven voima ja suuruus ei tuhoaisi viimeiseen mieheen.

Esimerkkinä Josefus kertoo: Yksi Josefuksen lähellä muurilla seisseistä miehistä menetti päänsä kiven iskusta ja hänen kallonsa sinkoutui kolmen stadionin (1200 m.) päähän… Heittokoneitakin pelottavampi oli niiden ryske ja ammuksia pelottavampi oli niiden suhina.

Kirjan lukeminen on minulta vielä kesken. Kokonaisuudessaan sen esittämä alituinen verenvuodatus on masentavaa luettavaa ja valitettavasti mieleen tulee, etteivät eräät kansat näytä vuosituhansien mittaan paljoakaan kehittyneen petoeläimen tasoa ylemmäs.

Tämä petomaisuus tuskin kuitenkaan sijoittuu erityisesti minkään nimenomaisen kansan geeneihin. Kyse on kulttuurista, joka pystyy herättämään pedon ihmisessä. Kun prosessi pääsee alkuun, olkoonpa miten mitättömästä syystä tahansa, se alkaa ruokkia itseään ja ennen pitkää näemme ympärillämme lempeiden ihmiskasvojen sijasta irvisteleviä turpia.

Sitä kavahtakaamme.

Olkoon tämä vuosi parempi!