Suomen voittomaat

Venäjän rajat ja Suomen valloitukset

Joskus maailmassa oli yleistä kuulla jonkun sanovan tai nähdä kirjoittavan, että kun venäläiset kerran jonnekin menevät, niin eivät he sieltä pois lähde, ilman sotaa ei nyt ainakaan.

Koska näin ei käynytkään toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Itävallassa, josta venäläiset lähtivät vasta vuonna 1955 tai Lapissa ja Pohjois-Norjassa, täytyi todeta, ettei asia nyt ihan varmasti ja jäännöksettömästi niinkään ollut.

Tosin piti paikkansa, että venäläisiä tai siis neuvostoliittolaisia joukkoja jäi Itä-Euroopan maihin ja niillä tietenkin oli ratkaiseva rooli siinä, että nuo maat omaksuivat ns. sosialistisen järjestelmän. Eipä silti, olihan aatteella kannatustakin. Kommunistit olivat aivan oikein ja vakain tuumin onnistuneet ottamaan johtoaseman vastarintaliikkeissä.

Näinhän se olisi pitänyt tehdä meilläkin, mutta ongelmana oli, ettei meillä ollut vastarintaliikettä kun ei ollut saksalaismiehitystäkään.

Niinpä kommunistit eivät saaneet vapaustaistelijan roolia, vaan ainoastaan maanpetturin. Taistolaisaikana yrittivät jotkut onnettomat jälkijättöisesti keksiä ”vastarintaryhmälle” vapaustaistelijan roolin, mutta se nyt oli vain surkea parodia.

Neuvostoliitto vei sitten meiltä sen Karjalan. Asiaa on toisaalla selostettu, joten ei siitä sen enempää.Sen menettämiseen oli omat syynsä, mutta korkeakaan hinta ei sittenkään ollut mahdoton siitä hyvästä, että tässä maassa saattoi, Sillanpään marssilaulun sanoin suorana seistä tai kaatua.

Totalitarismin pirullisuuteenhan kuului, että ihminen riisuttiin kunniastaan ja mikäli haluttiin, tapettiin kuin elukka. Sitäpä ei meille tultu tekemään. Ilman vastarintaa olisi tietenkin tultu.

Neuvostoliiton taktiikkaan kuului, että siihen tai sen vaikutuspiiriin liitettäville kansoille annettiin jonkinlaisia lahjoja, joilla oli kansallinen merkitys. Liettua esimerkiksi sai Vilnan alueen, jolla oli kansallisesti erittäin suuri symboliarvo. Se oli kuin Suomelle olisi annettu Viipuri.

Itse asiassa toki Suomelta otettiin Viipuri, mutta se tapahtui vasta verisen sodan jälkeen. Ennen sitä sille oli lahjoitettu Itä-Karjala eli siis muodostettu tuo Suur-Suomi, jota Moskovassa ilmeisesti pidettiin suomalaisten suurena kansallisena tavoitteena. Ei sitä huolittu.

Arvo ”Poika” Tuominen kyllä arveli, että se oli paha virhe, sillä Itä-Karjalaista olivat kiinnostuneet vain harvalukuiset opiskelijanuoret. Kansan syville riveille se oli aivan vieras ajatus ja herätti syviä epäluuloja.

Joka tapauksessa yritetty oli.

Se, ilmeisesti väliaikaiseksi ajateltu raja, jonka Suomi sitten, vastoin aikeita sai Moskovan rauhassa vuonna 1940, ei ollut vailla perinteitä. Sehän oli jokseenkin sama kuin tuo niin sanottu Pietari Suuren raja, joka vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.

Tehdäkseen uudesta rajasta sopuisan ja molempien osapuolten aidosti hyväksymän, Venäjä itse asiassa silloin osti nuo sodassa saamansa uudet alueet. Voittaja maksoi niistä hävinneelle kaksi miljoonaa riikintaalaria.

Se oli molemmille sodan raunioittamille osapuolille suuri summa, siis molemmille. Sotakorvauksia ei tosiaan vaadittu, vaikka sellaisetkaan eivät tuohon aikaan olleet suinkaan tuntemattomia.

Erona myöhempään, sinänsä poikkeukselliseen rajajärjestelyyn oli, että alueet luovutettiin vuonna 1721 asukkaiden kera.

Myöhemmin sitten sama alue luovutettiin vuonna 1940 ilman asukkaita. Itse asiassa tätä ei vaadittu, mutta Neuvostoliitolla oli tietty, hyvin ansaittu maine, minkä takia vain parisataa asukasta jäi rajan taakse. Arvattavasti joukossa oli yhteistoimintamiehiä, jotka pelkäsivät paluuta.

Joka tapauksessa se niin sanottu Vanha Suomi, joka aluksi käsitti suunnilleen nykyisen luovutetun Karjalan ja myöhemmin, vuodesta 1743 lähtien lisäksi Kymijokeen ja Savonlinnaan astinulottuvan alueen, säilyi etnisesti suomalaisena.

Suomi oli väestön valtaosan kieli eikä asia siitä muuksi muuttunut, että sivistyneistö puhui paitsi ruotsia, kuten myös rajan länsipuolella, myös aika paljon saksaa. Sehän oli hallintokielenä myös Baltiassa ja sen käyttö esimerkiksi koululaitoksessa levisi aina Savonlinnaan asti.

Venäjä tuli alueelle pikkuhiljaa ja yllättävän vähäisessä määrin. Talonpoikaisväestön keskuudessa venäläisiä oli hyvin vähän ja he keskittyivät lähinnä Kyyrölään, jonne muuan kartanonherra oli heitä tuottanut. Lisäksi venäläisiä oli kauppiaskunnassa ja virkamiehistössä, etenkin Viipurissa.

Sotilaat tulivat sitten lisäksi, mutta he olivat väliaikaisia asukkaita vailla kansalaisoikeuksia.

Seudun venäläistämisestä ei ollut tietoakaan. Siinä suhteessa kaikki kävi toisin kuin esimerkiksi keskieurooppalaisilla valloituksilla yleensä. Elsass-Lothringen ranskalaistettiin aikoinaan tehokkaasti ja Skoone ruotsalaistettiin. Sleesia, Pommeri ja Preussi saksalaistuivat. Vanhassa Suomessa etnisyyden muutokset olivat sen sijaan hyvin vähäiset.

Toki Ruotsi oli menettänyt huomattavan, strategisesti Venäjälle tärkeän alueen omistamastaan Suomesta -tuo käsitehän oli olemassa toisin kuin joskus nykyään kuulee sanottavan. Suurvaltapolitiikan ansiosta Ruotsi kuitenkin pystyi pitämään tynkä-Suomen siihen saakka kunnes sen entinen suojelija Ranska käänsi kelkkansa.

Napoleonhan suorastaan kehotti Aleksanteria valloittamaan Suomen. Nuori keisari teki tämän ja herätti siinä samalla suurta paheksumista pietarilaisen ylimystön piirissä.

Vielä pahempaa kuitenkin seurasi, kun keisari vuonna 1812 määräsi Vanhan Suomen yhdistettäväksi vuonna 1809 valloitettuun Uuteen Suomeen.

Tämä oli erittäin huono uutinen Vanhassa Suomessa maatiloja omistavalle ylimystölle, mutta riemun päivä suomalaisille. Lukemattomat sukulaissiteet ja muutkin yhdistivät ihmisiä rajan molemmin puolin.

Siunatusta keisarista, Aleksanteri I:stä tuli muun muassa tästä syystä suoranainen palvonnan kohde maassamme. sen osoitti erinomaisesti hänen vuoden 1819 kiertomatkansa, joka ulottui aina Oulujärven syrjäseuduille.

Jo vuonna 1809 Suomen alue oli Aleksanterin ansiosta huomattavasti laajentunut myös länteen ja pohjoiseen, siis Länsipohjaan ja Lappiin. Voi täydellä syylä sanoa, että Aleksanteri oli myös alueellisesti luonut uudelleen Suomen, puhumattakaan siitä, että hän oli antanut sille poliittisen olemassaolon eli korottanut sen kansakuntien joukkoon, kuten hän itse asian ilmaisi.

Katkerat Venäjän kanssa käytyjen sotien menetykset oli nyt korvattu ja jopa korkojen kanssa. Yleensähän tällaista tapahtuu vain silloin, kun uusia alueita saava on sotilaallisesti voittanut sen, joka alueita luovuttaa. normaalisti asiaan liittyvät myös suuret veriuhrit.

Nyt alueet oli saatu takaisin sanamukaisesti lahjoituksena. Suomi ei toki ollut riippumaton, suvereeni valtio, mutta kuitenkin autonominen eli omalakinen.

Siitä saattoi hyvinkin käyttää venäläistä ilmaisua samostojatelnyi, ”omilla jaloillaan seisova” joka suomeksi voidaan kääntää myös itsenäiseksi. Nezavisimyj eli riipputaton se ei tietenkään ollut. Eipä tainnut olla siihen aikaan mikään muukaan vastaava alue.

Idylli vai pitäisikö sanoa symbioosi Venäjän kanssa, joka alkoi euforisissa tunnelmissa, jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka, eli lähes sata vuotta. Valtioidenkin elämässä se on pitkä aika.

Kuten tunnettua, Suomi irtautui sitten emämaasta vuonna 1917, kuten niin monet muutkin imperiumin rajamaat eli okrainat.

Tähän prosessiin liittyi sekä Venäjän hallituksen antama itsenäisyyden tunnustus että sen yritys palauttaa Suomi omaan valtioyhteyteensä. Jäähyväiset jättivät Suomessa jälkeensä vihan, vaikka itse asiassa valtioaluetta onnistuttiin vuonna 1920 laajentamaan. Petsamo oli sangen merkittävä saalis. Se oli erittäin hyvä hinta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.

On selvästi asiakirjoista havaittavissa, että Neuvostoliiton vallanpitäjät olivat sangen tyytymättömiä uuteen geopoliittiseen asemaansa, joka jätti maalle vain kapean käytävän Suomenlahdelle ja edelleen Itämerelle Suursaaren ja muiden Suomenlahden saarten ja karikoiden välissä. Mutta rauhan solmiminen oli tärkeä lähiajan intressi.

Itse asiassa Neuvostoliiton avomerilaivasto oli lähinnä hullunkurinen ilmiö siinä lätäkössä, jossa se joutui toimimaan. Sitä paitsi Suomi ja Viro, uskollisina velvollisuuksilleen itsenäisinä valtoina, varmistautuivat tarvittaessa yhteisvoimin sulkemaan Suomenlahden, mikä ei ollut suinkaan mahdotonta niiden omistamien sukellusveneiden, miina-alusten ja rannikkotykistön avulla.

Kyseessä oli tietenkin niiden oma turvallisuus: selustan turvaaminen maihinnousulta. Neuvostoliiton näkökulmasta siinä kuitenkin piili myös nöyryyttävä mahdollisuus pitää suurvallan avomerilaivastoa vankina.

Tiedämme, miten Stalin halusi muuttaa sotilasmaantiedettä ja muuttikin. Mitään hyötyä hän ei siitä saanut vaan luultavasti suuren vahingon hankkiessaan puolueettomuuteen aiemmin sitoutuneen Suomen aktiiviseksi vihollisekseen.

 Kuitenkin hänen niin sanotusti geopoliittista näkemystään voi ymmärtää, ellei halua heittäytyä tyhmäksi. Moskovasta käsin asiat näyttivät toisenlaisilta kuin Helsingin näkökulmasta. Se nyt vain oli niin ja saattaapa olla vieläkin.

Sotien jälkeen olivat meillä aika suosittuja kartat, joista voi tarkastella Suomen alueen kehittymistä historian saatossa. Sellainen kuvasto löytyy esimerkiksi Pikkujättiläisestä.

Niistä oli havaittavissa se lohdullinen seikka, ettei Suomi nyt Pariisin rauhankaan jälkeen suinkaan ollut pienimmillään, edes Karjalan menetyksen jälkeen, niin kipeä kuin se olikin.

Sitä paitsi voitiin todeta, ettei Venäjä ollut edes saanut takaisin kaikkia niitä alueita, joita Ruotsin yhteydessä olleeseen Suomeen oli vuosien varrella liitetty.

Tämähän pitää yhä paikkansa. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Venäjältä vallitettu Käkisalmen lääni on enimmäkseen palautettu samoin kuin Inkerinmaa kokonaisuudessaan. Muistakaamme muuten, että Käkisalmi (venäjäksi Korela) ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, se oli tuota ortodoksista Karjalaa.

Mutta osaa siitä ei siis tosiaan ole tänäkään päivänä palautettu. Joensuun seudun ja Ilomantsin asukkaat, siis nuo suvut ovat 1600-luvun alun jälkeen osittain vaihtuneet, osittain suomalaistuneet. Ortodoksinen uskonto on säilynyt, mutta melko heiveröisenä.

Olisi varmasti väärin kuvitella, että alueen asukkaat haikailisivat vanhaan venäläiseen valtioyhteyteensä, niin valloitetulla maalla kuin asuvatkin. Ruptuurisodan aikoihinhan kaikki oli aivan toisin.

Tätä maamme Venäjältä valloitettujen alueiden hallussa pitämistä voi halutessaan pitää eksoottisena historian oikkuna, mutta totta se nyt vain on.

Venäjä hallitsee tiettyä perinteisesti suomalaista aluetta: Kannasta ja Laatokan-Karjalaa, joiden väestö tosin on vaihtunut, mutta niinpä hallitsee Suomikin erästä perinteisesti venäläistä aluetta, joka asein irrotettiin tsaarin valtakunnasta.

Valloittajan rooli on yleensä valloittajien mielestä ylpeä, mutta siihen sisältyy myös vastuu. Jos katsotte Tuntemattoman sotilaan loppusivua, huomaatte, että Linna toteaa helpottuneena, ettei Suomelle tullut vastuuta valloitettujen alueiden hallinnasta.

Jonkin aikaahan meillä se vastuu oli ja sen kantamisesta voi olla kahta mieltä. Mitä taas Pohjois-Karjalaan tulee, olemme varmaankin hoitaneet leiviskämme.

Itsemurhien maa

Eläköön itsemurhaaja

Tässä takavuosina sai tottua siihen, että meillä Suomessa kuoli sekä liikenneonnettomuuksien ja itsemurhien uhrina yli tuhat ihmistä. Se alkoi tuntua lainomaisuudelta. Nyt molemmat luvut ovat laskeneet merkittävästi. Liikenteessä kuoli vuonna 2018 vain 223 henkeä. Itsemurhia tehtiin noin 600.

Niitä oli, kuten kerrottiin, tiettyjä maita, kuten Italia, jossa miehet ja naisetkin kävivät tarvittaessa ripillä ja saivat rauhan sielulleen. Ja sitten oli Suomi, Unkari, Japani ja jokunen muu sulkeutuneen kulttuurin edustaja. Ikäviä jurnuttajiahan sitä meillä oltiin. Muilla oli paremmin, kerrottiin.

Mutta toki näinkin delikaatin ongelman selittäminen oikeasti vaatii vähän enemmän. Itsemurhan yleisin, joskaan ei ainoa syy on masennus, joka taas usein on sosiaalista perua.

Alan klassikko Émile Durkheim erotti useita itsemurhien lajeja, joista yksi oli altruistinen. Ihminen tappoi itsensä sosiaalisista syistä. Syyllinen oli tavallaan itse asiassa ympäröivä yhteiskunta.

Yhteiskunnan vaikutus asiaan onkin aivan epäilemättä suuri ja jopa ratkaiseva. Joissakin maissa itsemurhaluvut saattavat olla moninkertaisia toisiin verrattuna. Sitten on joitakin sellaisia maita, joiden kohdalla tekee mieli epäillä tilastoja.

Niitä ovat sellaiset maat, joissa tätä ilmiötä ei lainkaan esiinny, kuten Nepal. Samaa tilastovirhettä (?) epäiltiin aikoinaan myös Italian kohdalla. Kun kuolinsyy merkittiin, ei vain ollut sopivaa käyttää siitä tiettyä nimikettä.

On kuitenkin epäilemätöntä, että tilastot näyttävät oikeansuuntaisia lukuja. Jotkut maat toki lienevät niissä yliedustettuja ja päinvastoin.

Joka tapauksessa itsemurhiin kuolee maailmanlaajuisesti keskimäärin hieman yli 10 henkeä 100 000 kohti eli sata henkeä miljoonasta. Viidestä miljoonastamme keskinkertainen tulos olisi siis viisisataa, mutta suhdeluku on meillä ollut jonkin verran isompi, 13,8 vuonna 2016. Sekin on toki hyvää kansainvälistä tasoa ja suunnilleen USA:n luokkaa.

Itsemurhan keinoina ovat takapajuisissa maissa usein halvat hyönteismyrkyt, kehittyneissä maissa ampuma-aseet, köydet, lääkkeet ja niin edelleen. Alkoholia voisi varmaan pitää samaan ryhmään kuuluvana, mutta näin ei kaiketi tehdä.

Euroopassa ja maailmassakin itsemurhamaiden kärkiryhmään kuuluu Itä-Eurooppa. Venäjällä luku oli vuonna 2016 26,5 ja Liettuassa lähes yhtä suuri.

Jalojen villien Grönlannissa luku on kuitenkin vielä omaa luokkaansa: 83, miehillä huikeat 116,9.

Sukupuolten tasa-arvo on valitettavasti tälläkin alalla yhä saavuttamatta. Miehiä kuolee oman käden kautta yleensä pari-kolme kertaa enemmän kuin naisia, joilla kyllä todetaan enemmän yrityksiä. Esimerkiksi Venäjällä luvut ovat 48,3 ja 7,5, pitäisikö sanoa, miesten hyväksi.

Kiina on siitä hyvin harvinainen maa, että siellä naiset ovat johdossa tällä alalla. Siellä koko maata kuvaava luku on 8, miehillä se on 7,9 ja naisilla 8,3. Asiaa on selitetty kulttuurilla, mikä on uskottavaa ja panee taas kerran miettimään, ettei sitä maata kannata ilman muuta mitata meidän mitoillamme.

Mutta kulttuurillahan itsemurhia muutenkin selitetään. Mainittu Durkheim on alan suuri klassikko ja kun hänen ajatuksiaan puoli vuosisataa sitten opiskelin, muistan, että siinä olisi korostunut termi anomia (anomie) eli siis normittomuus.

Yhteiskunta eli siis kulttuuri saattaa säädellä ankarastikin yksilön elämää ja sitä tapaa, jolla hän sen käsittää. Mutta kun tullaan tilaan, jossa normit vaikenevat, saattaa ihminen romahtaa. Näin olen asian ymmärtänyt.

Tällaisia suuria anomian tiloja syntyi esimerkiksi niin sanotun reaalisosialismin romahtaessa. Itsemurhaluvut hyppäsivät pilviin. Nyt ne ovat ilahduttavasti laskeneet, vaikka ovat maailman ja Euroopan keskimäärään verrattuna huomattavasti koholla, jopa yli kaksinkertaiset.

USA:ssa taas luvut ovat nyt kasvaneet. Maassa on kaiken kaikkiaan kuolleisuus lisääntynyt, mitä on pidettävä epäterveenä kehityksenä. Muistan hyvin, millainen sensaatio se oli, kun sama ilmiö havaittiin Neuvostoliitossa.

Täysin diletanttimainen, mutta mahdollinen arvaus on, että USA:ssa levinnyt anomia voisi selittää tilastoja. Nehän kerätään myös paikallisesti ja tuo paljon puhuttu inhimillisen arvokkuuden tuhoaminen, jonka globalisaatio on saanut aikaan ns. ruostevyöhykkeellä, on houkutteleva selittävä tekijä.

Toinen ryhmä, joka on tässä suhteessa kiinnostava, ovat muhamettilaisesta maailmasta Eurooppaan tulevat siirtolaiset. Heidän keskuudessaan näyttää hyvin tärkeää olevan sitoutuminen lähtömaan arvoihin, jotta vältettäisiin se sietämätön anomian tila, joka muuten seuraisi.

Tätä ilmiötä laajemminkin ovat pohdiskelleet Ian Buruma ja Avishai Margalit kuuluisassa kirjassaan Occidentalism.

Kaiken kaikkiaan reaktio modernisaatiota vastaan on maailmanlaajuinen ilmiö ja jossakin määrin havaittavissa kaikkialla. Sen merkitystä ei kannata ylimielisesti vähätellä leimaamalla se henkiseksi takapajuisuudeksi.

Kysymys on ihmisarvosta, siitä, mitä englanniksi kutsutaan nimellä dignity ja jonka pohdiskeleminen juuri nyt näyttää tullen muotiin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity).

Itse asiassa olemme tässä asiassa tekemisissä ihmisenä olemisen perusasioiden kanssa. Ne aiheuttavat sen, ettei muhamettilaisista kulttuureista tänne muuttavalla ihmisellä useinkaan ole muuta henkistä mahdollisuutta kuin taantua entistä kiivaammaksi omien traditioidensa noudattajaksi.

Toinen vaihtoehto olisi itsemurha, mikä uudessa ympäristössä näyttääkin olevan yhtä luonteva ja hyväksytty kuin se itse asiassa on kauhistuttava ja barbaarinen ratkaisu.

Sivumennen sanoen, sotien ja vastaavien suuronnettomuuksien aikana itsemurhat käyvät harvinaisiksi. Myöskään nälkään ja köyhyyteen niitä ei käytetä ratkaisuna. Sen sijaan ne näyttävät hyvin usein seuraavan näennäisen helposta elämästä ja havaitsemme filmitähtien ja vastaavien kuplajulkimoiden niihin turvautuvan suhteellisen usein.

Mutta älkäämme tätäkään asiaa yrittäkö ymmärtää liian nopeasti. Kyseessä lienee viime kädessä ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyvä asia, johon kyllä myös tietyt endokrinologiset ja fysiologiset seikat vaikuttavat.

On ainakin hienoa, että Suomessa trendi on ollut vahvasti laskeva. Ehkäpä voimme antaa edes tästä pisteitä tuolle aina niin kiivaasti parjatulle hallituksellemme. Huonomminkin voisi mennä.

Sahara on my mind

Flatus vocis

Keskiajan nominalisteilla oli käsite flatus vocis, jolla haluttiin kertoa, että yleiskäsitteellä oli yhtä vähän olemassaoloa eli siis järkevää sisältöä tarkoittamiensa konkreettisten asioiden ulkopuolella kuin on pieraisulla (lat. flatus). Kyseessä oli siis pelkkä ääni ilman mitään mieltä.

Nuo keskiajan oppineet, joiden terävyyttä ei kannata aliarvioida, puhuivat käsitteiden ja logiikan ominaisuuksista, eivät sen sijaan fyysisestä todellisuudesta, jota pidettiinkin vähempiarvoisena.

 Miksi ihminen sellaisten asioiden kanssa olisi askarrellut, kun kaikki, mitä hänen todella tarvitsi tuntea, olivat ihminen (hänen sielunsa) ja Jumala.

Kun pyhä Augustinus kysyi itseltään, mitä hän oikeastaan halusi tässä maailmassa tietää, hän joutui vastamaan: ihmisen (sielun) ja Jumalan (animam et Deum). Eikö nyt tosiaan mitään muuta (nihilne plus? -Nihil plus!). Eipä, ei.

Ei kai tämäkään tehtävä helppo ollut, mutta sen etuna oli looginen kirkkaus, jota fyysisen, olemassa olevan maailman epätäydellisyys ja fragmentaarisuus eivät päässeet tahraamaan.  Anima eli sielu ei kuulunut fysikaalisen maailman piiriin.

Nykymaailman skolastikot ovat toisenlaisessa asemassa. Itse asiassa, mikäli he ovat johdonmukaisia, heidän on välttämättä keskityttävä omaan vaikutukseensa juuri tuossa katoavaisessa ja häilyvässä maailmassa sen fyysisessä mielessä. Muulla ei ole väliä, sillä mehän olemme elukoita toisten meihin verrattavien lajien joukossa. Nihilne plus? Nihil plus.

Jokainen ymmärtää, että yhden yksilön painoarvo tämän fyysisen maailman kokonaisuudessa on tavattoman pieni. Eipä sitä voida verrata animan äärettömään merkitykseen, vaikka jäänteitä tästä ajattelussa näemme yhä silloin, kun on puhe niin sanotusta hengen ottamisesta.

Ei ihmisyksilön kohdalla voida enää puhua edes mikroskooppisesta suureesta, vaan pikemmin elektronimikroskoopilla mahdollisesti todettavissa olevasta vaikutuksesta, jonka suhde kokonaisuuteen on käsittämättömän pieni, tuskin mitenkään havaittavissa, mutta ehkä sentään jotenkin laskettavissa.

Silti se on olemassa. Tarkemmin sanoen sen on oltava olemassa, koska koko asia eli olemassaolomme olisi muuten mieltä vailla.

Viittaan tässä tietenkin siihen hiilijalanjälkeen, jonka kukin meistä tähän maailmaan jättää.

Vanha vertaus hyttysen pierusta (flatus) Saharassa liittyy saumattomasti tähän problematiikkaan. Tällainen flatus on tavattoman pieni, mutta silti ainakin minun käsittääkseni todellinen. Hyönteisten tutkijat tietävät asian paremmin. Loogisesta konstruktiosta ei sen sijaan ole kysymys.

Tämän tapahtuman vaikutus Saharan mikroilmastoon saati koko laajaan globaaliseen lämpenemiseen on siis kaiketi olemassa laskennallisesti, mutta onko sitä olemassa reaalisesti on kysymys, joka voidaan ratkaista vain tarkoilla, aivan äärimmäisen tarkoilla konkreettisilla tutkimuksilla. Siis tuota vaikutusta, ei itse tapahtumaa.

Aivan sama koskee ihmisyksilön hiilijalanjälkeä.

Keskimääräisenä suureena sekä hyttysten flatus että suomalaisen ihmisen hiilijalanjälki ja niiden vaikutus hiilidioksidin kokonaismäärään maailmassa ovat toki mitättömiä, mutta suurten populaatioiden kyseessä ollessa ne saavat jo reaalista merkitystä.

 Sitä paitsi niitä voidaan ja täytyykin pitää fyysisen maailman osina. Pelkästään logiikan ja yleiskäsitteiden aineettomaan maailmaan ne eivät kuulu eivätkä viime kädessä ole kulttuurisia konstruktioita. Jossakin, niiden takana on kuin onkin tuo Pudels Kern. (Vrt. J.W.v. G., Faust).

Huomautan, että lemmikkieläimillä on suuri hiilikäpälänjälki.

Tunteenomainen suhtautumineen omaan hiilijalanjälkeen eli niin sanoakseni omaan flatukseen, joka sanan varsinaisessakin merkityksessäkin on osa siitä, näyttää pohjimmiltaan uskonnolliselta.

 Miten absurdia onkaan laskeskella vaikkapa omaa ruokalistaansa sen kannalta, mitä se vaikuttaa ilmastonmuutokseen, jonka riippuvuus ihmisen toiminnastakin on merkitykseltään kiistanalainen, niin ilmeistä kuin itse muutos onkin.

Toki voidaan ajatella, että kantilainen kategorinen imperatiivi se on, joka tässä velvoittaa suomalaisen kadunnaisen ja monen miehenkin ehdottomasti laskemaan paitsi kalorinsa, myös hiilijalanjälkensä ja muun muassa pidättymään ulkomaanlennoista ja muutenkin yleensä kaikin tavoin  pidättymään ja pidättämään asian epäterveellisyydestä huolimatta. Mitäpä yhden ihmisen terveys tässä merkitseekään?

Kun tarpeeksi monet jäävät lentokoneesta niin sanotusti rannalle, vähennetään vielä kerran niitä lentoja ja niinpä maailma pelastuu, lienee tuo logiikka tässä asiassa. Ellei niitä kuitenkaan vähennetä, jää ainakin synti muiden harteille.

Ne onnelliset vapaamatkustajat, jotka jatkavat lentämistä, syövät lihaa ja ajavat autolla, saavat sitten tuottaa hiilidioksidia ja metaania juuri sen mahdollisen, laskettavissa olevan hyttysen flatuksen verran, jonka hyveelliset askeetit ovat heille pidättyväisyydellään suoneet.

Mitä onkaan ihminen yksilönä tässä maailmassa, tämän Gaian pinnalla? Ei kai nyt sentään pelkkä flatus? Ein nichtiger Furtz, mikäli asia ilmaistaan runoilijoiden ja ajattelijoiden kielellä? Un terrible pétteur, kuten ranskalaiset teatraaliseen tapaansa asian kenties esittävät?

Joka tapauksessa hän on maailmassa oleva ja toimiva ja siis merkittävä olio, syntyipä hänen merkityksensä miten vaatimattomasta syystä tahansa. Ei hän sittenkään taida olla pelkkä sosiaalinen konstruktio.

Näinhän se asia saattaa olla. Mutta eikö ihminen nyt Pascalia travestoiden ole ainakin ajatteleva flatus? niin paradoksaalinen kuin tuo asia onkin.

Mutta tämä vie jo muualle. Ihminen on suuri ja mahtava ja muuttaa luontoa, ilmastoakin. Mutta onko yksilön merkitys tässä maailmassa nyt siis kuitenkin vain flatukseen verrattava mieletön purkaus? Full of sound and fury?

Mikäli tämän päivän filosofia ei muutakaan merkitystä asialle kykene näkemään, täytynee tämä johtopäätös hyväksyä. Tavallaan metafyysistä ja itse asiassa ihan fyysistä lohtua tähän postmoderniin tilanteeseen tuo, että ihminen on nyt sentään ainakin konkreettinen, fyysinen asia, olkoon nyt vaikka sitten flatus, eikä pelkkä looginen mielettömyys.

Eipä siis halvenneta häntä sanomalla anglosaksiseen tapaan, että se, mitä hän tuottaa on vain ”hot air”, ikään kuin tämä merkitsisi että hän puhuu ja puhisee pelkkää tyhjää. Siinä ilmassa on suuri konsentraatio hiilidioksidia. Ja metaaniakin syntyy, mikä on vielä pahempaa.

.