Olemme kaikki tuottajia

Tolkun periaate

Henkeä pidätellen luin, että jokainen ihminen tuottaa ilmakehään keskimäärin yhden kilon hiilidioksidia vuorokaudessa. Hänhän hengittää yöt päivät. Sitä paitsi tuon pakokaasun tuotanto saattaa kovassa rasituksessa jopa kahdeksankertaistua. Samaa ainetta se on kuin dieselmoottorinkin tuottama kaasu ja siksi tietenkin myös paljon terveellisempää kuin ottomoottorin (bensiinimoottori) pakokaasu, jossa saattaa olla paljonkin hiilimonoksidia eli häkää.

Mutta nythän on sanottu, että meidän pitää panikoida (vai oliko se nyt pakinoida?) nimenomaan tuon hiilidioksidin takia, joten eipä lipsuta aiheesta.

Ihmiskunta tuottaa vuodessa 2,5 miljardia tonnia hiilidioksidia hengittämällä ja se ei ole ihan vähän se. Itse asiassa se on seitsemän prosenttia siitä, mitä se saa aikaan fossiilisia polttoaineita polttamalla ja siinä jo Suomen metsienkin merkitys kalpenee.

No, hiilidioksidihan nyt ei mikään myrkky ole, vaikka siihenkin saattaa toki hukkua, jos se ilmaa raskaampana pääsee muodostamaan hapettoman tilan johonkin tiiviiseen säiliöön. Päinvastoin, hiilidioksidi se vasta onkin kasviravinteiden kunkku, jota ei suotta lisätä reippaasti kasvihuoneiden ilmaan, kun halutaan kunnon kasvua.

Mutta liikahan on aina liikaa ja verrattain todennäköistä on, että juuri kohtuuton hiilidioksidin määrä aiheuttaa maapallon pinnan keskilämmön kohoamista, kuten yleisesti arvioidaan.

Muistakaamme, etenkin iltaisin, että hengittämällä osallistumme merkittävällä tavalla tämän kaasun tuotantoon. Hengityksen pidättäminen ja hengittämättä jättäminen eivät kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Sen sijaan on syytä ymmärtää, että mikäli hengittäjien määrä kaksinkertaistuu, jo tämän seikan tuottama välttämätön lisä ilmakehän hiilidioksidiin on jo varsin suuri.

Pieneltä se näyttää vasta sitten, kun arvioidaan, miten paljon tuo joukko muulla tavoin rasittaa ympäristöä, ilmakehä mukaan lukien.

Suomen hiilidioksidipäästöt vuonna 2018 olivat muuten 42 miljoonaa tonnia eli henkeä kohti jotakin kahdeksan tonnin tienoilla. Se on pieni luku jopa verrattuna siihen, miten paljon maailman ihmiset päästelevät tuota kaasua suustaan ja nenästään, yöt päivät.

Mutta tietenkään Suomella ei ole mitään syytä vedota tuohon vaatimattomaan yhden promillen kokoonsa tässä maailmassa. Senhän voisivat tehdä vaikkapa jokainen ihminen erikseen ja julistaa, ettei asia heitä koske.

Siitä huolimatta voisin kuvitella, että voimme päästä tolkulliseen ajatteluun kiinni, mikäli muistamme roolimme hengittäjinä ja sitä kautta välittöminä välttämättömän hiilidioksidin tuottajina.

Useimmat ihmiset käsittääkseni suhtautuvat kevyesti siihen, että tässä maailmassa nyt on pakko hengittääkin. Toki puhutaan hengenahdistuksesta, mutta se on jo hieman eri juttu se.

Aivan samoin voisimme kaikin mokomin suhtautua siihen, että muutkin normaalit, jokapäiväiset toimemme, hengittämisen ohella, tuottavat hiilidioksidia.

Kuten ruumiimme ja hieman henkemmekin vaatii hengittämistä, vaatii se näillä leveysasteilla myös lämpöä ja tietenkin se vaatii myös ravintoa ja vaatetusta.

Jokseenkin yhtä välttämätöntä on, pitkien etäisyyksien maassa, käyttää autoa ja tehdä kaikenlaista muutakin sivistyneeseen elämänmuotoon kuuluvaa. Näiden asioiden tuottamaa hiilidioksidin määrää vähennetään tässä maassa koko ajan ja voidaan merkittävästi vähentää vain teknisin innovaatioin, jotka viime vuosikymmeninä ovatkin huimasti parantaneet tilannetta.

Jos otamme asian rauhallisesti ja paniikkiin joutumatta, kuten aikuisille sopii, voimme aina verrata mahdollisia päästöjemme vähennyksiä tuohon vuosittain uloshengittämäämme noin 350 kilon hiilidioksidilastiin.

Luulenpa, että monikin kovin korkealle nykyään korotettu asia, ei tosiasiassa ole enempää kuin yhden tai parin huokauksen arvoinen.

Se kahdeksan tonnin lasti, joka laskennallisesti tulee jokaisen suomalaisen osaksi, ja johon kuuluvat kaikki elämämme välttämättömyydet ja turhuudet ja niiden lisäksi vielä lisäksi valtava vientiteollisuus, ei paljon hetkahda, mikäli esimerkiksi lopetamme lihansyönnin, maidonjuonnin tai lenkkeilyn.

Kaikki nuo mainitut toiminnot lisäävät ilmakehän hiilidioksidia, mutta asianhaarat huomioon ottaen siihen seikkaan ei kannata huomiota kiinnittää, mikäli sattuu olemaan parempaakin tekemistä.

Kun Suomi valittiin

Draaman toimijat

Historia on kummallinen asia. Se on kuin elefantti, josta näkee vain yhden osan kerrallaan ja jonka voi nauttia vain pieninä palasina. Jotakin, sanokaamme, kärsäsylttyä maistellessa voi kokonaan unohtua, että lisäksi on olemassa koko valtava ruho, joka erottamattomasti kerran kuului samaan kokonaisuuteen.

Kuten elefantti ei ole pelkkä kärsä, ei kokonainen historiallinen aikakausikaan koostu vain joistakin poliittisista ratkaisuista, sotilaallisista suorituksista, mielialan vaihteluista tai kansainvälisistä juonitteluista.

Ne yhdessä ovat enemmän kuin osiensa summa eikä ole mielekästä muodostaa mielipidettään koko aikakaudesta vain sen yhden osan perusteella. On todennäköistä, että tuo osa yhteyksistään irrotettuna ei lainkaan vielä kerro sitä, mikä merkitys sillä aikoinaan suuressa kokonaisuudessa oli.

Kun asiaan vielä sekoitetaan jälkiviisaita tietoja siitä, mitä myöhemmin seurasi, on olemassa suuri kiusaus selittää tuota tulevaisuutta aivan väärillä asioilla. Siinä eivät enää mene vain puurot ja vellit sekaisin, mikä olisikin ymmärrettävä ja anteeksiannettava aste-ero, siinä valjastetaan jo kärryt hevosen eteen ja kuvitellaan sen kerran kulkeneen takaperin.

Yrittämättä tässä kertoa koko totuutta talvisodasta, rohkenen esittää muutamia yhä useammin unohdettuja näkökohtia huomioon otettaviksi sen tarkastelussa.

Ajatelkaamme tilannetta loka-marraskuussa vuonna 1939 ja tilannetta huhtikuussa 1940. Keväällä saatiin yllättäen huomata, että oli jouduttu katastrofiin, jollaista ei missään suhteessa olisi voitu edes kuvitella mahdolliseksi vielä muutama kuukausi sitten.

Suurimman luokan kansallinen katastrofi oli tosiasia. Kymmeniä tuhansia nuoria miehiä oli tapettu ja mukana oli lisäksi myös tietty määrä hieman vanhempiakin. Naisten valtava aliedustus johtui ymmärrettävistä syistä.

Lisäksi oli menetetty kokonainen historiallinen maakunta, monen mielestä Suomen paras ja aidoin osa. Sen ihmiset olivat maantiellä, mikä missäkin tilapäissuojassa, vailla tietoa kodista ja tulevaisuudesta.

Koko tämän shokin kaikinpuolista valtavuutta ja siihen liittyvää kansallista massapsykoosia on yhtä vaikea myöhemmin käsittää, kuin sitä oli etukäteen ennustaa. Sen merkitys oli varmasti sen sijaan erittäin suuri.

Tai ajateltakoon Moskovan neuvottelujen aikaa. Jälkeen päin on rajusti arvosteltu sitä, ettei enemmän myönnytyksiä tehty, mutta kuinka moni silloin pystyi edes kuvittelemaan, mihin kaikki voisi johtaa?

Ei Suomelta vaadittu alueita pistooli ohimolla, vaan neuvotteluissa, jossa sillä oli ehdottomasti oikeus puolellaan. Sitä paitsi niitä vaadittiin paljon vähemmän kuin sitten todella otettiin.

Se uskomaton holokausti, johon jouduttiin, ei tietysti ollut kummankaan osapuolen tarkoitus, vaan tuli täydellisenä yllätyksenä molemmille.

Jätän nyt tässä yksinkertaisuuden vuoksi vielä kokonaan käsittelemättä sinänsä erittäin tärkeän Terijoen hallituksen roolin. Ei se ollut mikään propagandalavastus.

Vallassa olevalle hallitukselle kevät 1940 joka tapauksessa oli hirmuinen tilanne, olkoonkin, että tuo hallitus oli nimitetty vasta sodan syttymisen jälkeen.

Kuten luonnollista on, vastuuta koetettiin mielellään siirtää pois omilta hartioilta ja viitattiin julkisissa puheissa jopa syyttävällä sormella Ruotsin suuntaan, vaikka juuri tämä maa oli tehnyt valtavasti oman maamme hyväksi. Venäjään eli Neuvostoliittoon uskallettiin viitata vain hyvin kainosti, mikä on ymmärrettävää.

Koko maan olemassaolon turvaaminen oli nyt erittäin polttava tehtävä. Aluemenetysten jälkeen Suomi oli täysin riippuvainen ulkomaisista elintarvikkeista. Vaihtoehtona ei ollut sen vähempi kuin nälänhätä, nälkäkuolemat.

Nyt, lähes sadan vuoden kuluttua, huomaan joidenkin haikailleen, ettei Suomen hallitus edes yrittänyt punnita erilaisia realistisia vaihtoehtoja, vaan sen sijaan meni Saksan kelkkaan.

Toisin kuin usein ajatellaan, maamme ei silloin kuitenkaan ollut mikään valintamyymälän asiakas, jolla oli mahdollisuudet valita erilaisten mahdollisimman hyvien ja eettisesti kestävien vaihtoehtojen välillä. Käynnissä oli niin sanottu totaalinen sota, jossa kysyttiin vain, kuka surmaa kenet.

Ruotsin kanssa ajateltiin jopa valtioliittoa, mutta tätä Neuvostoliitto asettui heti ja peräti julkisesti vastustamaan. Ehkäpä se tunsi taas kerran itsensä uhatuksi.

Saksa taas ei ollut lainkaan kiinnostunut Suomen tukemisesta, vaan noudatti uskollisesti liittosuhteensa velvollisuuksia. Kuten tunnettua, Hitler lausuikin, että Suomi oli, 30-luvulla osoittamallaan saksalaisvastaisuudella, kohtalonsa ansainnut.

On erittäin outoa, että taruja tuosta Suomen 30-luvun saksalaismielisyydestä yhä vain elätellään vähälahjaisempien toimittajien piirissä. Tutkimustietoa asiasta on aivan riittävästi ja voi vain ihmetellä, miksi sitä ei kyetä ymmärtämään.

Suomessa ymmärrettiin mainiosti, että Tanskan ja Norjan valtauksen jälkeen Suomella oli geopoliittisessa eli sotilaallisessa mielessä tasan kaksi vaihtoehtoa, mikäli se halusi jäädä henkiin sanan varsinaisessa merkityksessä.

Nuo vaihtoehdot olivat suuntautuminen Neuvostoliittoon ja suuntautuminen Saksaan.

Edellä mainittu oli mahdoton syistä, joita ei kannata ruveta selittämään. Mikäli joku ei niitä ymmärrä, ei hän ymmärrä koko asiasta mitään muutakaan.

Toinen vaihtoehto oli Saksa, joka taas ei lainkaan osoittanut halua kiinnostua Suomesta. Sitä paitsi meillä oli vallalla hyvin voimakas Saksan vastainen mieliala, kuten Risto O.Peltovuoren väitöskirja vakuuttavasti osoittaa.

Mielialatarkkailun mukaan kansa jopa arveli saksalaisten olleen aktiivisesti mukana kannaksen suurhyökkäyksessä. Kaikki kantoivat sille kaunaa eikä saksalaismieliselle IKL:lle löytynyt sijaa edes talvisodan ajan hallituksessa.

Demokratuurin Suomessa ymmärrettiin, että tälle hankalalle asialle oli tehtävä jotakin. Niinpä perustettiin yhdistys nimeltä Itämeren piiri, jonka tehtävänä oli levittää tietoa Itämeren alueen kahdesta suurvallasta eli Neuvostoliitosta ja Saksasta. Tieto auttaisi pehmentämään ennakkoluuloja.

Mielialatarkkailuun liittyi myös mielialojen hoito ja huhujen torjunta ja sen alan vastuullisilla tahoilla pohdittiin, miten saada suomalaiset ymmärtämään poliittisia realiteetteja. Ei se, että haluttiin tukea Saksalta merkinnyt mitään myönnytystä saksalaiselle diktatuurijärjestelmälle. Talvisota oli ankara reaalipolitiikan opettaja.

Meillä oli oma, demokraattinen järjestelmämme ja pidimme siitä kiinni. Sen arvovalta oli kuitenkin pahasti romahtamassa, kun diktatuurit kulkivat voitosta voittoon ja niinpä nimenomaan demokratian hyväksi oli tehtävä propagandaa, todettiin mielialatarkkailun mietinnössä.

Kun Saksasta syksymmällä viimein kerrottiin, että siellä oltiin kiinnostuneita myymään Suomelle aseita, oli kyseessä kirkas valon pilkahdus synkässä yössä.

Saksalaisten joukkojen läsnäolo Suomessa, joka sitten toteutui sotilaskuljetusten myötä, tarkoitti jo eräänlaista henkivakuutusta ja oli tietenkin räikeästi vastoin Hitlerin-Stalinin paktin lisäpöytäkirjan määräyksiä.

Marraskuussa 1940 Molotov intti yhä uudelleen Berliinissä tätä läsnäoloa vastaan ja tiukkasi, oliko sopimus yhä voimassa. Hitlerin vakuutuksen mukaan se tietenkin oli, mutta ääliökin ymmärsi, ettei se tietenkään ollut.

Suomen kohtalo oli nyt sinetöity eikä sen pysyminen puolueettomana tullut kysymykseen, mikäli konflikti Itämeren piirissä syntyisi. Moskova oli taas pelannut korttinsa huonosti ja joutui sodan sytyttyä maksamaan koko Suomen-politiikastaan hyvin kalliin hinnan.

Myös Suomen kärsimät vauriot olivat valtavia, mutta pienempiä kuin niiden olisi voinut kuvitella olevan muita vaihtoehtoja valittaessa. Ja valintaahan tässä ei meidän maassamme tarvinnut pohtia. Ratkaisu oli Moskovassa jo valmiina, mutta vaihtoehto sille löytyi loppujen lopuksi Saksassa.

Ikävä juttu, alusta loppuun, mutta historia on.

Huumorin kukka

Huumoriväkeä

Лев Бердников, Всесутейший Собор. Смеховая культура царской России. АСТ, Москва 2019, 286 с.

Pietari Suuren Kaikkeinjuopuneimamsta synodista (Всесутейший, всепянейший и сумаброднейший Собор) olenkin joskus jo kirjoittanut (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruhtinaspaavi ).

Berdnikovin teos käsittelee enimmäkseen tätä uskomatonta instituutiota, mutta on laajentanut näkökulmaansa käsittämään myös Iivana Julman, tuon ”verisen ilveilijän”, Grigori Potjomkinin, Aleksandr Menšikovin ja eräitä muitakin. Hulluttelija Suvorovia jää joukosta kaipaamaan.

Teemahan on tsaari-Venäjän naurukulttuuri, josta aikoinaan esitti uraauurtavan näkemyksensä jo Mihail Bahtin.

Mitä tulee keskiajan ja renessanssin naurukulttuuriin, se tietenkin oli aivan erilainen kuin nykyinen farisealainen sievistelevien hupsujen poliittisesti korrekti kulttuuri, jossa nauru itse asiassa taitaakin olla jo sinänsä epäilyttävä ilmiö.

Joku Rabelais on joka tapauksessa meidän aikamme näkökulmasta aika vähän huvittava hahmo, vaikka aineenvaihduntaan liittyvien tapahtumien hyperbolinen esittäminen varmaan aikoinaan nauratti. Myös esimeriksi Grimmelshausenin Simplicissimuksessa on vahvasti anaalihuumorin aineksia.

Tämä kirja on kuitenkin erilainen. Kiinnostava seikka sen esimerkeissä on, että ne ovat yhteiskunnan huipulta ja useassa tapauksessa, joskaan eivät aina, myös liittyvät julmuuksiin. Pilaa siis tehdään samalla kun murhataan.

Ryhtymättä analysoimaan syvällisesti aikakausien naurukulttuureja, tuntuu äkkiseltään siltä, että tämän kirjan esimerkkejä yhdistää pilkanteko äärettömän vallan välineenä ja todisteena.

Pietari Suuren Kaikkeinhulluin ja kaikkeinjuopunein synodi pilkkasi kirkkoa ja uskontoa niin räikeästi kuin yleensä oli mahdollista. Pietari tiesi itseään pidettävän antikristuksena ja nauroi koko asialle käyttäytymällä, kuten siihen rooliin kuuluu.

Itse asiassa alastomien antiikin jumalien tuominen pyhän Venäjän keskelle Kesäpuistoon ja Pietarhoviin oli varmasti jo vanhan Venäjän silmille sylkemistä, kuten tietenkin myös vaatimukset uudesta vaateparresta ja partojen ajelusta ja monesta muusta huimapäisestä uudistuksesta.

On haluttu väittää, ettei Pietari pilkannut uskontoa, vaan kirkkoa ja nimenomaan katolisuutta.

Uskokoon ken tahtoo. Siitäkö todistaa se, että parodioitiin kirkollisia menoja ja esimerkiksi kysyttiin ”Ryyppäätkö?” sen sijaan, että olisi kysytty ”Uskotko?” ja pirskoteltiin pyhitetyn veden sijasta olutta ja vodkaa.

Sitäkö todistaa, että termit väännettiin hävyttömiksi (monahuijnja nunnan eli monahinan sijasta, kun käytettiin karkeimman kirouksen sisältävää sanaa jobimatstvovat anateeman sijasta jne.)? Ei tuossa menossa enää oikein voi nähdä pelkkää katolisuuteen rajoittuvaa uskontokritiikkiä.

Pietari Suuren kutsumanimi tämän synodin menoissa oli Pahompihahui, mutta hän ei ollut seurueen puheenjohtaja, vaan teki sellaisen eräästä Romodanovskista. Tämä oli ruhtinaskeisari jota Pietari nöyrästi palveli ja otti häneltä vastaan ylennyksiä. Romodanovskilla oli itse asiassa aivan todellista valtaa.

Ehkäpä juuri tuo tahallinen itsensä alentaminen oli todellista itsevaltiudella poseeraamista. Kunnioitus ei ollut lavastuksista kiinni…

Pietarin perustama Juudas Iskariotin ritarikunnan hopeinen ritarimerkki, joka painoi kilokaupalla, jäi ripustamatta hetmani Mazepan kaulaan, kuten alkuperäinen tarkoitus oli. Mazepahan kuoli Benderissä, Turkin puolella, jonne oli siirtynyt Kaarle XII:n mukana. (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazepa ).

Sen sijaan se ripustettiin ruhtinas Juri Šahovskoin kaulaan, vaikka häntä ei tapettukaan. Kyseessä oli vain Pietarin vastaus Šahovskoin sutkaukseen, jonka mukaan Juudas sai Jeesuksen kavaltamisesta kovin vähän hopearahoja.

Iivana IV Hirmuinen oli sadistisen julma hallitsija, joka jo pienenä harjoitteli kiduttamalla eläimiä. Vallassa ollessaan hän ehtimiseen harrasti pilantekoa lähimmillään, jotka yhtäkkiä ja ilman mitään syytä saattoivat tulla hänen uhreikseen. Se, jos mikä, oli äärettömän vallan osoitus ja omalla vallantäyteydelläänhän Iivana erityisesti ylpeili. Hänen rinnallaan läntiset hallitsijat eivät olleet mitään.

Itse asiassa koko Iivanan Opritšnina oli parodia munkkiveljestöstä ja myös siinä tuotiin julki suurin mahdollinen röyhkeys, joka ilmeni jumalanpilkkana.

Totta on, että Iivana sitten myös harjoitti suuria katumusseremonioita, vakavissaan tai ei. Mutta kaikellahan on aikansa, kuten Saarnaaja sanoo.

Huumorintajua osoitti vaikkapa erään hovimies Ovtsynin (Lampaala) hirttäminen yhdessä lampaan kanssa tai erään luostariin piiloutuneen miehen surmaaminen räjäyttämällä. Tuomion perusteena oli, että munkit kuuluvat enkeleihin ja heidän tulee lentää taivaaseen.

Iivanan kohdalla vertauskohdaksi tulee tietenkin myös markiisi de Sade, joka etsi suurinta mahdollista rikosta. Vasta sellaisesta tuo elukka sai suurimman tyydytyksen. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sodoman+120 ).

Niin sanotun huumorin avulla rikokseen saattoi liittää vielä rienauksen, joka täydensi suorituksen.