Huumorin kukka

Huumoriväkeä

Лев Бердников, Всесутейший Собор. Смеховая культура царской России. АСТ, Москва 2019, 286 с.

Pietari Suuren Kaikkeinjuopuneimamsta synodista (Всесутейший, всепянейший и сумаброднейший Собор) olenkin joskus jo kirjoittanut (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruhtinaspaavi ).

Berdnikovin teos käsittelee enimmäkseen tätä uskomatonta instituutiota, mutta on laajentanut näkökulmaansa käsittämään myös Iivana Julman, tuon ”verisen ilveilijän”, Grigori Potjomkinin, Aleksandr Menšikovin ja eräitä muitakin. Hulluttelija Suvorovia jää joukosta kaipaamaan.

Teemahan on tsaari-Venäjän naurukulttuuri, josta aikoinaan esitti uraauurtavan näkemyksensä jo Mihail Bahtin.

Mitä tulee keskiajan ja renessanssin naurukulttuuriin, se tietenkin oli aivan erilainen kuin nykyinen farisealainen sievistelevien hupsujen poliittisesti korrekti kulttuuri, jossa nauru itse asiassa taitaakin olla jo sinänsä epäilyttävä ilmiö.

Joku Rabelais on joka tapauksessa meidän aikamme näkökulmasta aika vähän huvittava hahmo, vaikka aineenvaihduntaan liittyvien tapahtumien hyperbolinen esittäminen varmaan aikoinaan nauratti. Myös esimeriksi Grimmelshausenin Simplicissimuksessa on vahvasti anaalihuumorin aineksia.

Tämä kirja on kuitenkin erilainen. Kiinnostava seikka sen esimerkeissä on, että ne ovat yhteiskunnan huipulta ja useassa tapauksessa, joskaan eivät aina, myös liittyvät julmuuksiin. Pilaa siis tehdään samalla kun murhataan.

Ryhtymättä analysoimaan syvällisesti aikakausien naurukulttuureja, tuntuu äkkiseltään siltä, että tämän kirjan esimerkkejä yhdistää pilkanteko äärettömän vallan välineenä ja todisteena.

Pietari Suuren Kaikkeinhulluin ja kaikkeinjuopunein synodi pilkkasi kirkkoa ja uskontoa niin räikeästi kuin yleensä oli mahdollista. Pietari tiesi itseään pidettävän antikristuksena ja nauroi koko asialle käyttäytymällä, kuten siihen rooliin kuuluu.

Itse asiassa alastomien antiikin jumalien tuominen pyhän Venäjän keskelle Kesäpuistoon ja Pietarhoviin oli varmasti jo vanhan Venäjän silmille sylkemistä, kuten tietenkin myös vaatimukset uudesta vaateparresta ja partojen ajelusta ja monesta muusta huimapäisestä uudistuksesta.

On haluttu väittää, ettei Pietari pilkannut uskontoa, vaan kirkkoa ja nimenomaan katolisuutta.

Uskokoon ken tahtoo. Siitäkö todistaa se, että parodioitiin kirkollisia menoja ja esimerkiksi kysyttiin ”Ryyppäätkö?” sen sijaan, että olisi kysytty ”Uskotko?” ja pirskoteltiin pyhitetyn veden sijasta olutta ja vodkaa.

Sitäkö todistaa, että termit väännettiin hävyttömiksi (monahuijnja nunnan eli monahinan sijasta, kun käytettiin karkeimman kirouksen sisältävää sanaa jobimatstvovat anateeman sijasta jne.)? Ei tuossa menossa enää oikein voi nähdä pelkkää katolisuuteen rajoittuvaa uskontokritiikkiä.

Pietari Suuren kutsumanimi tämän synodin menoissa oli Pahompihahui, mutta hän ei ollut seurueen puheenjohtaja, vaan teki sellaisen eräästä Romodanovskista. Tämä oli ruhtinaskeisari jota Pietari nöyrästi palveli ja otti häneltä vastaan ylennyksiä. Romodanovskilla oli itse asiassa aivan todellista valtaa.

Ehkäpä juuri tuo tahallinen itsensä alentaminen oli todellista itsevaltiudella poseeraamista. Kunnioitus ei ollut lavastuksista kiinni…

Pietarin perustama Juudas Iskariotin ritarikunnan hopeinen ritarimerkki, joka painoi kilokaupalla, jäi ripustamatta hetmani Mazepan kaulaan, kuten alkuperäinen tarkoitus oli. Mazepahan kuoli Benderissä, Turkin puolella, jonne oli siirtynyt Kaarle XII:n mukana. (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazepa ).

Sen sijaan se ripustettiin ruhtinas Juri Šahovskoin kaulaan, vaikka häntä ei tapettukaan. Kyseessä oli vain Pietarin vastaus Šahovskoin sutkaukseen, jonka mukaan Juudas sai Jeesuksen kavaltamisesta kovin vähän hopearahoja.

Iivana IV Hirmuinen oli sadistisen julma hallitsija, joka jo pienenä harjoitteli kiduttamalla eläimiä. Vallassa ollessaan hän ehtimiseen harrasti pilantekoa lähimmillään, jotka yhtäkkiä ja ilman mitään syytä saattoivat tulla hänen uhreikseen. Se, jos mikä, oli äärettömän vallan osoitus ja omalla vallantäyteydelläänhän Iivana erityisesti ylpeili. Hänen rinnallaan läntiset hallitsijat eivät olleet mitään.

Itse asiassa koko Iivanan Opritšnina oli parodia munkkiveljestöstä ja myös siinä tuotiin julki suurin mahdollinen röyhkeys, joka ilmeni jumalanpilkkana.

Totta on, että Iivana sitten myös harjoitti suuria katumusseremonioita, vakavissaan tai ei. Mutta kaikellahan on aikansa, kuten Saarnaaja sanoo.

Huumorintajua osoitti vaikkapa erään hovimies Ovtsynin (Lampaala) hirttäminen yhdessä lampaan kanssa tai erään luostariin piiloutuneen miehen surmaaminen räjäyttämällä. Tuomion perusteena oli, että munkit kuuluvat enkeleihin ja heidän tulee lentää taivaaseen.

Iivanan kohdalla vertauskohdaksi tulee tietenkin myös markiisi de Sade, joka etsi suurinta mahdollista rikosta. Vasta sellaisesta tuo elukka sai suurimman tyydytyksen. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sodoman+120 ).

Niin sanotun huumorin avulla rikokseen saattoi liittää vielä rienauksen, joka täydensi suorituksen.