Vieläkös vitsaillaan?
Vitsi on muuan älyllisen elämän perustoiminnoista
ja voisi jopa sanoa, että vitseistään ihminen tunnetaan. Joidenkin huumorintajuun
vetoavat eniten kompastumiset ja täytekakkujen heittelyt, toiset nauravat kielellisiin
merkityseroihin perustuville vitseille ja niin edelleen.
Vitsi on joka tapauksessa täysin
vakavasti otettava asia ja kansakuntia ja heimoja erotellaan toisistaan
huumorintajunsa perusteella. Meillähän voidaan selvästi erottaa ainakin itä- ja
länsisuomalainen huumori ja väärässä paikassa harrastettu vääränlainen huumori
tuottaa meillä ainakin epäluuloisia katseita, ellei pahempaa.
Englantilainen understatementilla
pelaava kuiva huumori ja ranskalainen vihjaileva ésprit ovat selvästi eri
asioita, vaikka molemmat liikkuvatykin älyllisellä tasolla.
Saksasta on sanottu että Deutscher
Humor ist keine Sache des Lachens, mutta toki myös saksalaisilla on ominaisuutta
nimeltä Gemütlichkeit,
jossa ymmärrys elämän perimmäisestä koomisuudesta on läsnä aj saksalainen
naurukin saattaa olla varsin jyrisevää olematta samalla pahantahoista.
Syvällinen huumorihan sisältää niin
sanoakseni metafyysisen ulottuvuuden, jonka tapaamme vaikkapa Veikko
Huovisella: mikäpä on ihminen muuta kuin meidän herramme kusiainen tässä
maailmankaikkeudessa.
Simo Puupponen alias Aapeli puhui
muurahaisista, mutta ne ovat kuin ovatkin jotenkin tosikkomaista porukkaa -ja siksi
kyllä tietenkin erityisen naurettavia. Kyse ei ole nimittelystä eikä
sanasutkauksesta: siinä liikutaan syvällä olemuksen tasolla, siellä mistä
löytyvät saksalaisittain sanoen Das Ding an sich, tarkemmin selittämätön Dingsda
ja niin edelleen.
Venäläinen huumori on kasvanut ja
kukoistanut tyrannian varjossa. Ajatusten ja sanojen kieltäminen on huumorin
ansari. Siellä se kehittyy reheväksi ja vastustamattomaksi, vaikka siitä
rankaistaan ja ehkä juuri siksi (ks. Vihavainen:
Haun freud vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Totalitaarisen ideologian tunnistaa
erehtymättömästi siitä, mettä se käy sotaa huumoria ja vitseja vastaan. Kuten
Sigmund Freud totesi, vitsi on alitajunnan vapaapäivä, mutta totalitarismi ei
hyväksy mitään vapaapäiviä. Siinä kaikki kuuluu politiikalle, mikään ei saa
olla politiikan ulkopuolella eikä valtion Totuutta vastaan.
Vanhemmat ihmiset muistavat vielä
Vitsi-Kemppaisen, joka edusti ns. SKP:n kirveslinjaa. Hän oli Kremlin vihoissa
ja erehtyi jopa laskemaan leikkiä itsestään Brežnevistä, joka sentään oli maailmanhistorian
edistysvoimien inkarnaatio.
Mutta eihän Kremlin koura Suomeen
ylettänyt tuona aikana. Kommunisti Kemppainen saattoi vitsailla, vaikka samat
asiat vaikkapa sosialidemokraatin suusta olisivatkin olleet poliittinen
kuolemantuomio. Niin merkillinen oli se aikakausi.
Nyt ovat vitsit olleet vähissä jo
toistakymmentä vuotta. Vitsi ei ole enää mikään naurun asia tiesivät
saksalaiset jo kauan sitten ja meidän journalistimme ovat innolla istuneet
heidän jalkojensa juuressa tätä uutta totuutta opiskelemassa (ks. Vihavainen:
Haun vitsi vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Viimeistään tuo
kuuluisa hihamerkkijuttu vuonna 2012 opetti asian kantapään kautta kaikille
vakavamielisille euroihmisille.
Vitsit ovat nyt vähissä ja niistä
langettaa lehdistömme saksalais-ranskalaisella vetoavulla nopeasti poliittisen
kuolemantuomion.
Me eletään uutta aikaa, sanoi
kansallisrunoilijamme aikoinaan. Näin oli aihetta kirjoittaa jo vuonna 2015
eikä tuhon ole enää mitään lisättävää…
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Vitsi, vitsi!
Sigmund
Freudilla oli hyviä oivalluksia, vaikka hänen teorioitaan ei nyt ottaisikaan
ihan täydestä. Muuan oivallus koski vitsin olemusta: sehän vapauttaa
yllättävästi alitajunnan huijaamalla yliminää, joka ei olisi koskaan voinut
sallia kyseisen asian tajuamista.
Vitsi on siis
tavallaan tie kiellettyyn tietoon. Kaikissa diktatuureissa se on sorrettujen
salainen ase, vapauden valtakunta.
Neuvostoliitossa
vitsi ei virallisen näkemyksen mukaan oikeastaan voinut olla mahdollinen. Niin
sanottu kehittynyt eli kypsä sosialismi, joka maassa oli toteutunut jo
1950-luvun lopulta, tarkoitti, että yhteiskunnan ylärakenne eli kulttuuri
täysin vastasi sen materiaalista perustaa. Toisin sanoen kaikki oli kohdallaan,
oikeus toteutui maksimaalisesti ja vapaus vallitsi. Vapaus koski myös ajattelun
vapautta, mutta kuten jo Marx oli ymmärtänyt, vapaudella oli luonnolliset ja
objektiiviset rajansa ja todellinen vapaus tarkoitti välttämättömyyden
hyväksymistä eikä sen irrationaalista vastustamista.
Sellainenhan
olisi ollut vain koomista pään puskemista seinään.
Neuvostoliitossa
ei siis oikeastaan enää ollut mistä vitsailla, ellei sitten kohteeksi otettu
sitä joukkoa, joka halusi mahdottomia tai oli muuten tyytymätön vallitseviin
oloihin, jotka olivat periaatteessa täydelliset.
Käytännössä
vitsit eivät olleet kenenkään käskettävissä ja mitä pyhemmästä asiasta oli
kyse, sitä varmemmin siitä väännettiin vitsiä. Itse asiassa Neuvostoliitosta
etenkin Brežnevin aikana tuli todellinen vitsailun suurvalta. Stalinin aikana
vitsailua oli tietenkin myös harrastettu, mutta siinä leikissä panokset olivat
kovin suuret. Brežnevin aikanakin humoristit saivat varautua seurauksiin, mutta
välttämättä sellaisia ei toki tullut, sillä vitsejä väänsivät itse asiassa
kaikki. Ne olivat tie vapauteen.
Neuvostojärjestelmän
romahdettua myös vitsit kärsivät inflaation. Todellisuus oli vielä entistäkin
surkeampaa, mutta koska sen sai sanoa ja kaikki sen tiesivät, oli siitä turha
vääntää enää vitsiä. Kaikki oli nyt sallittua, eikä se naurattanut, sillä olot
eivät siitä parantuneet.
Myös meillä
Kekkosen aikana ja sen jälkeen vitsailtiin kaikesta mahdollisesta. Kuten
Helsingin Sanomien toimittaja juuri kolumnissaan totesi, SKS:n vuonna 1987
julkaisemassa koululaishuumorin kokoelmassa Kilon poliisi naurettiin
vielä kaikelle mahdolliselle: vammaisille, juutalaisvainoille, seksuaalisille
poikkeamille, neekereille ja niin edelleen. Tänään ei löytyisi kustantamoa,
joka voisi julkaista moisen kirjan, toimittaja arvelee.
Mikä sitten
saattaisi olla muutoksen syy? Ehkäpä olemme nyt sitten saavuttaneet sen
(kehittyneen globalisaation?) kehityksen tason, jossa ei enää ole naurettavia
asioita, ainakaan sellaisia, jotka liittyvät juutalaisvainoihin, naisiin,
seksuaalivähemmistöihin, kansallisuuksiin ja rotuihin? Rotuja ei sitä paitsi
taida enää olla olemassakaan?
En ole ihan
varma, mikä oli Helsingin Sanomien kirjoittajan argumentti, mutta ymmärrän,
ettei tuollaisia vitsejä enää suvaittaisi, koska ne nykyään, toisin kuin ennen
osoittavat huonoa makua. Esimerkiksi englantilaiset eivät missään tapauksessa
suostuisi sellaisia kertomaan eikä kuuntelemaan ja lienee oletettava, että he
jostakin syystä ovat tässä asiassa enemmän oikeassa kuin me, vaikka en oikein
tiedä miksi.
Muutos
1980-lukuun on tietenkin selvä. Niin sanottu poliittinen korrektius otti
silloin vasta ensi askeleitaan Suomessa. Anglosaksisessa maailmassa se sen
sijaan oli jo hyvässä vauhdissa ja vitsinkertojat löysivät herkästi itsensä
leivättömän pöydän äärestä, jossa loukkaantujille määrättiin heidän
kärsimyksistään käsittämättömiä summia. Tällaista ei meillä vielä ollut.
Nyt kaikki on
toisin ja voimme olla ylpeitä siitä, ettemme enää puhu tai edes ajattele
sopimattomia, vaan meilläkin yhteiskunnan päällysrakenne ja objektiivinen
perusta vastaavat täysin toisiaan ja elleivät muuten rupea vastaamaan, niin
mätkäistäänpä todellisen vapauden eli välttämättömyyden uhmaajille kunnon
sakot. Näin se totalitarismin rakentaminen on ennenkin edennyt.
Vai onko
ihmisten maku todella muuttunut? Yleisen sallivuuden lisääntyessä esimerkiksi
seksuaalivähemmistöt eivät enää ole tabu, joten niiden naurettavuuspotentiaali
on olennaisesti vähentynyt, mutta tuskin hävinnyt. Sukupuoleen liittyvät
akka/ukkovitsit ovat myös hieman vähemmän huvittavia sukupuoliroolien
muutoksesta johtuen: mikäli on täysin sallittua, että ukko on akkamainen ja
päinvastoin, ei vitsille jää kovin paljon tilaa eikä tarvetta.
Mutta entä
uskonnot, joukkomurhat, seksuaalirikokset ja muut perversiot? Kaikki ei
todellakaan ole vielä muuttunut täysin sallituksi, nimenomaan uudet kiellot ja
tabut luovat tilaa ja tarvetta vitsille. Ihminen on taipuvainen ymmärtämään
enemmän kuin poliittinen korrektius haluaisi sallia ja vitsin paikka on juuri
siinä: se on tie vapauteen, tai oikeastaan auttaa näkemään sen edes
vilahdukselta.
Eikö siinä
muka ole yhtään mitään naurettavaa, että tänne meidän maahamme jonnekin
keskelle Pohjois-Karjalaa hankitaan maailman kaikkein primitiivisimmistä maista
satamäärin muslimeita, jotka eivät voi syödä sianlihaa, koskettaa koiria,
näyttää kasvojaan julkisella paikalla ja niin edelleen? Pelkäänpä, että tästä
ja muista vastaavista nykyajan ihmeistä tullaan kyllä veistelemän vitsejä
vaikka se kuinka kiellettäisiin. Tosin vitsin elintila kutistuu silloin, kun
parodia on käynyt mahdottomaksi.
Etenkin
koululaiset ovat aina olleet niin sanotun mustan huumorin mestareita. Kuten
kreikkalaisessa tarustossa tapahtuvat kaikki mahdolliset kammotukset, mitä
ihminen kykenee kuvittelemaan, samoin lapsen mielikuvitus luo hirviöitä, jotka
sitten tapetaan vitsin voimalla. Totalitaarinen ajattelu ei lainkaan hyväksy
sitä, että hirviöitä edes kuvitellaan, mutta lapset ovatkin yhä villejä,
sivistymättömiä olentoja, joissa on sekä jaloutta että myös raakuutta.
Vitsien
vastustajat tekevät toivotonta työtä. Orwellilainen newspeak saattaa
kyllä kertoa meille, miksi se, mikä kuulostaa hauskalta ei ole lainkaan hauskaa
ja miksi nauraminen väärissä paikoissa on väärin ja kuinka joistakin
kansallisuuksista tai uskonnoista ei saa tehdä vitsejä, mutta toisista taas
saa.
Mutta se on
Sisyfoksen työtä. Turhaakin turhempaa on julistaa, ettei naurettavalle saa
nauraa. Se on pelkästään naurettavaa.