Mikä se oikein hymyilyttää?

 

Vieläkös vitsaillaan?

 

Vitsi on muuan älyllisen elämän perustoiminnoista ja voisi jopa sanoa, että vitseistään ihminen tunnetaan. Joidenkin huumorintajuun vetoavat eniten kompastumiset ja täytekakkujen heittelyt, toiset nauravat kielellisiin merkityseroihin perustuville vitseille ja niin edelleen.

Vitsi on joka tapauksessa täysin vakavasti otettava asia ja kansakuntia ja heimoja erotellaan toisistaan huumorintajunsa perusteella. Meillähän voidaan selvästi erottaa ainakin itä- ja länsisuomalainen huumori ja väärässä paikassa harrastettu vääränlainen huumori tuottaa meillä ainakin epäluuloisia katseita, ellei pahempaa.

Englantilainen understatementilla pelaava kuiva huumori ja ranskalainen vihjaileva ésprit ovat selvästi eri asioita, vaikka molemmat liikkuvatykin älyllisellä tasolla.

Saksasta on sanottu että Deutscher Humor ist keine Sache des Lachens, mutta toki myös saksalaisilla on ominaisuutta nimeltä Gemütlichkeit, jossa ymmärrys elämän perimmäisestä koomisuudesta on läsnä aj saksalainen naurukin saattaa olla varsin jyrisevää olematta samalla pahantahoista.

Syvällinen huumorihan sisältää niin sanoakseni metafyysisen ulottuvuuden, jonka tapaamme vaikkapa Veikko Huovisella: mikäpä on ihminen muuta kuin meidän herramme kusiainen tässä maailmankaikkeudessa.

Simo Puupponen alias Aapeli puhui muurahaisista, mutta ne ovat kuin ovatkin jotenkin tosikkomaista porukkaa -ja siksi kyllä tietenkin erityisen naurettavia. Kyse ei ole nimittelystä eikä sanasutkauksesta: siinä liikutaan syvällä olemuksen tasolla, siellä mistä löytyvät saksalaisittain sanoen Das Ding an sich, tarkemmin selittämätön Dingsda ja niin edelleen.

Venäläinen huumori on kasvanut ja kukoistanut tyrannian varjossa. Ajatusten ja sanojen kieltäminen on huumorin ansari. Siellä se kehittyy reheväksi ja vastustamattomaksi, vaikka siitä rankaistaan ja ehkä juuri siksi (ks. Vihavainen: Haun freud vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Totalitaarisen ideologian tunnistaa erehtymättömästi siitä, mettä se käy sotaa huumoria ja vitseja vastaan. Kuten Sigmund Freud totesi, vitsi on alitajunnan vapaapäivä, mutta totalitarismi ei hyväksy mitään vapaapäiviä. Siinä kaikki kuuluu politiikalle, mikään ei saa olla politiikan ulkopuolella eikä valtion Totuutta vastaan.

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä Vitsi-Kemppaisen, joka edusti ns. SKP:n kirveslinjaa. Hän oli Kremlin vihoissa ja erehtyi jopa laskemaan leikkiä itsestään Brežnevistä, joka sentään oli maailmanhistorian edistysvoimien inkarnaatio.

Mutta eihän Kremlin koura Suomeen ylettänyt tuona aikana. Kommunisti Kemppainen saattoi vitsailla, vaikka samat asiat vaikkapa sosialidemokraatin suusta olisivatkin olleet poliittinen kuolemantuomio. Niin merkillinen oli se aikakausi.

Nyt ovat vitsit olleet vähissä jo toistakymmentä vuotta. Vitsi ei ole enää mikään naurun asia tiesivät saksalaiset jo kauan sitten ja meidän journalistimme ovat innolla istuneet heidän jalkojensa juuressa tätä uutta totuutta opiskelemassa (ks. Vihavainen: Haun vitsi vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Viimeistään tuo kuuluisa hihamerkkijuttu vuonna 2012 opetti asian kantapään kautta kaikille vakavamielisille euroihmisille.

Vitsit ovat nyt vähissä ja niistä langettaa lehdistömme saksalais-ranskalaisella vetoavulla nopeasti poliittisen kuolemantuomion.

Me eletään uutta aikaa, sanoi kansallisrunoilijamme aikoinaan. Näin oli aihetta kirjoittaa jo vuonna 2015 eikä tuhon ole enää mitään lisättävää…

 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Vitsit ovat vähissä?

 

 

Vitsi, vitsi!

 

 

Sigmund Freudilla oli hyviä oivalluksia, vaikka hänen teorioitaan ei nyt ottaisikaan ihan täydestä. Muuan oivallus koski vitsin olemusta: sehän vapauttaa yllättävästi alitajunnan huijaamalla yliminää, joka ei olisi koskaan voinut sallia kyseisen asian tajuamista.

Vitsi on siis tavallaan tie kiellettyyn tietoon. Kaikissa diktatuureissa se on sorrettujen salainen ase, vapauden valtakunta.

Neuvostoliitossa vitsi ei virallisen näkemyksen mukaan oikeastaan voinut olla mahdollinen. Niin sanottu kehittynyt eli kypsä sosialismi, joka maassa oli toteutunut jo 1950-luvun lopulta, tarkoitti, että yhteiskunnan ylärakenne eli kulttuuri täysin vastasi sen materiaalista perustaa. Toisin sanoen kaikki oli kohdallaan, oikeus toteutui maksimaalisesti ja vapaus vallitsi. Vapaus koski myös ajattelun vapautta, mutta kuten jo Marx oli ymmärtänyt, vapaudella oli luonnolliset ja objektiiviset rajansa ja todellinen vapaus tarkoitti välttämättömyyden hyväksymistä eikä sen irrationaalista vastustamista.

Sellainenhan olisi ollut vain koomista pään puskemista seinään.

Neuvostoliitossa ei siis oikeastaan enää ollut mistä vitsailla, ellei sitten kohteeksi otettu sitä joukkoa, joka halusi mahdottomia tai oli muuten tyytymätön vallitseviin oloihin, jotka olivat periaatteessa täydelliset.

Käytännössä vitsit eivät olleet kenenkään käskettävissä ja mitä pyhemmästä asiasta oli kyse, sitä varmemmin siitä väännettiin vitsiä. Itse asiassa Neuvostoliitosta etenkin Brežnevin aikana tuli todellinen vitsailun suurvalta. Stalinin aikana vitsailua oli tietenkin myös harrastettu, mutta siinä leikissä panokset olivat kovin suuret. Brežnevin aikanakin humoristit saivat varautua seurauksiin, mutta välttämättä sellaisia ei toki tullut, sillä vitsejä väänsivät itse asiassa kaikki. Ne olivat tie vapauteen.

Neuvostojärjestelmän romahdettua myös vitsit kärsivät inflaation. Todellisuus oli vielä entistäkin surkeampaa, mutta koska sen sai sanoa ja kaikki sen tiesivät, oli siitä turha vääntää enää vitsiä. Kaikki oli nyt sallittua, eikä se naurattanut, sillä olot eivät siitä parantuneet.

Myös meillä Kekkosen aikana ja sen jälkeen vitsailtiin kaikesta mahdollisesta. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja juuri kolumnissaan totesi, SKS:n vuonna 1987 julkaisemassa koululaishuumorin kokoelmassa Kilon poliisi naurettiin vielä kaikelle mahdolliselle: vammaisille, juutalaisvainoille, seksuaalisille poikkeamille, neekereille ja niin edelleen. Tänään ei löytyisi kustantamoa, joka voisi julkaista moisen kirjan, toimittaja arvelee.

Mikä sitten saattaisi olla muutoksen syy? Ehkäpä olemme nyt sitten saavuttaneet sen (kehittyneen globalisaation?) kehityksen tason, jossa ei enää ole naurettavia asioita, ainakaan sellaisia, jotka liittyvät juutalaisvainoihin, naisiin, seksuaalivähemmistöihin, kansallisuuksiin ja rotuihin? Rotuja ei sitä paitsi taida enää olla olemassakaan?

En ole ihan varma, mikä oli Helsingin Sanomien kirjoittajan argumentti, mutta ymmärrän, ettei tuollaisia vitsejä enää suvaittaisi, koska ne nykyään, toisin kuin ennen osoittavat huonoa makua. Esimerkiksi englantilaiset eivät missään tapauksessa suostuisi sellaisia kertomaan eikä kuuntelemaan ja lienee oletettava, että he jostakin syystä ovat tässä asiassa enemmän oikeassa kuin me, vaikka en oikein tiedä miksi.

Muutos 1980-lukuun on tietenkin selvä. Niin sanottu poliittinen korrektius otti silloin vasta ensi askeleitaan Suomessa. Anglosaksisessa maailmassa se sen sijaan oli jo hyvässä vauhdissa ja vitsinkertojat löysivät herkästi itsensä leivättömän pöydän äärestä, jossa loukkaantujille määrättiin heidän kärsimyksistään käsittämättömiä summia. Tällaista ei meillä vielä ollut.

Nyt kaikki on toisin ja voimme olla ylpeitä siitä, ettemme enää puhu tai edes ajattele sopimattomia, vaan meilläkin yhteiskunnan päällysrakenne ja objektiivinen perusta vastaavat täysin toisiaan ja elleivät muuten rupea vastaamaan, niin mätkäistäänpä todellisen vapauden eli välttämättömyyden uhmaajille kunnon sakot. Näin se totalitarismin rakentaminen on ennenkin edennyt.

Vai onko ihmisten maku todella muuttunut? Yleisen sallivuuden lisääntyessä esimerkiksi seksuaalivähemmistöt eivät enää ole tabu, joten niiden naurettavuuspotentiaali on olennaisesti vähentynyt, mutta tuskin hävinnyt. Sukupuoleen liittyvät akka/ukkovitsit ovat myös hieman vähemmän huvittavia sukupuoliroolien muutoksesta johtuen: mikäli on täysin sallittua, että ukko on akkamainen ja päinvastoin, ei vitsille jää kovin paljon tilaa eikä tarvetta.

Mutta entä uskonnot, joukkomurhat, seksuaalirikokset ja muut perversiot? Kaikki ei todellakaan ole vielä muuttunut täysin sallituksi, nimenomaan uudet kiellot ja tabut luovat tilaa ja tarvetta vitsille. Ihminen on taipuvainen ymmärtämään enemmän kuin poliittinen korrektius haluaisi sallia ja vitsin paikka on juuri siinä: se on tie vapauteen, tai oikeastaan auttaa näkemään sen edes vilahdukselta.

Eikö siinä muka ole yhtään mitään naurettavaa, että tänne meidän maahamme jonnekin keskelle Pohjois-Karjalaa hankitaan maailman kaikkein primitiivisimmistä maista satamäärin muslimeita, jotka eivät voi syödä sianlihaa, koskettaa koiria, näyttää kasvojaan julkisella paikalla ja niin edelleen? Pelkäänpä, että tästä ja muista vastaavista nykyajan ihmeistä tullaan kyllä veistelemän vitsejä vaikka se kuinka kiellettäisiin. Tosin vitsin elintila kutistuu silloin, kun parodia on käynyt mahdottomaksi.

Etenkin koululaiset ovat aina olleet niin sanotun mustan huumorin mestareita. Kuten kreikkalaisessa tarustossa tapahtuvat kaikki mahdolliset kammotukset, mitä ihminen kykenee kuvittelemaan, samoin lapsen mielikuvitus luo hirviöitä, jotka sitten tapetaan vitsin voimalla. Totalitaarinen ajattelu ei lainkaan hyväksy sitä, että hirviöitä edes kuvitellaan, mutta lapset ovatkin yhä villejä, sivistymättömiä olentoja, joissa on sekä jaloutta että myös raakuutta.

Vitsien vastustajat tekevät toivotonta työtä. Orwellilainen newspeak saattaa kyllä kertoa meille, miksi se, mikä kuulostaa hauskalta ei ole lainkaan hauskaa ja miksi nauraminen väärissä paikoissa on väärin ja kuinka joistakin kansallisuuksista tai uskonnoista ei saa tehdä vitsejä, mutta toisista taas saa.

Mutta se on Sisyfoksen työtä. Turhaakin turhempaa on julistaa, ettei naurettavalle saa nauraa. Se on pelkästään naurettavaa.

 

Fingerporilainen aikakausi

Fingerporilainen aikakausi

Vitseistään aikakausi tunnetaan. Hitlerin aikana veisteltiin Saksassa virallisesta pateettisuudesta vitsejä, vilkaisten toki ensin, ettei ympärillä ollut vääriä kuulijoita (Der Deutsche Blick).

 Suomalaiset rintamamiehet kevensivät oloaan rienaamalla propagandateemoja ja Neuvostoliitossa vitsailu ei koskaan loppunut, vaikka se pahimmillaan saattoi käydä hengen päälle.

Neuvostovitseistä on koottu lähes kuudentuhannen teeman korpus, jonka pohjalta voi kartoittaa ne aiheet, jotka olivat niin herkkiä, että totuuden sanominen niistä oli kielletty. Siinähän se oli aina vitsin paikka ja sellaisia kyllä riitti.

Noista saksalaisista vitseistä en tiedä, mutta jostakin muistan kuulleeni, että vastaava kirja olisi ohut. Silti uskon, että se olisi täyttä tavaraa sekin.

Joka tapauksessa vitsi alkaa elää silloin, kun yhteiskunnan julkisessa tilassa on jotakin, jota ei saisi sanoa, mutta jota kyllä itse kukin ajattelee ja jopa koko ajan ympärillään näkee.

Kiellettyihin tai ainakin vain osittain sallittuihin teemoihin ovat aina kuuluneet jossakin määrin seksiasiat, Suomessa viinakin ja vaikkapa nyt sellaiset asiat kuin ylenpalttinen itsekehu, toisten haukkuminen, kuolema, ja uskonto dogmeineen.

Ruumiintoiminnat ovat vain osittain salonkikelpoisia ja niinpä ulostus- ja pieruhuumorilla on vankka asemansa etenkin lasten ja nuorten keskuudessa. Syömisestä vitsaillaan vähemmän, ainakin nykyään.

Asioihin kohdistuvat tabut, kiellot tai estot saattavat johtua erilaisista syistä. Yleensä ne kaikki tai ainakin useimmat ovat kai luonteeltaan sosiaalisia. Mikäli ihminen haluaa toimia sivistyneessä tai siis vertaisessaan seurassa, hänen on syytä olla loukkaamatta sen normeja. Ne kannattaa ainakin tuntea, muuten käy huonosti.

Osittain noilla normeilla on myös laajemmin ideologinen ja joissakin yhteiskunnissa jopa valtiollinen luonne. Niiden suora loukkaaminen merkitsee haastetta koko yhteiskunnalle ja normaalisti sellaiseen ryhtyvät vain marginaaliainekset, kylähullut ja vastaavat.

 Venäjällä tunnettiin joskus pyhä Kristuksen tähden houkka (jurodivyj),joka yksinkertaisesti sanoi totuuden. Siitä olisi normaali ihminen voitu mestata.

Vitsi sanan varsinaisessa merkityksessä sen sijaan on niin sanoakseni savolaistyyppinen olio. Se pelaa epäsuorilla tarkoituksilla ja tahallisilla väärinymmärryksillä. Näin se vapauttaa alitajunnasta torjuttuja impulsseja. Jotenkin niinhän se Freud myös asiaa selitti. Vitsillä on hieman sama tehtävä kuin unellakin: se on alitajunnan vapaahetki, joskin lyhytkestoinen.

Neuvostoliiton falski virallinen kulttuuri antoi loputtomasti aineksia vitseille ja samahan koski vaikkapa suomalaisen sotapropagandan kiiltokuvaa todellisuudesta.

Näissä tapauksissa virallinen kuva todellisuudesta ja sen oikean todellisuuden karu ja koristelematon kuva tarvitsi vain asettaa rinnakkain saadakseen aikaan koomisen efektin ja siis sen seurauksena myös vapauttavan naurun. Jokin oikeaoppinen huomautus tarvittaessa vielä viimeisteli komiikan.

Jokainen ymmärsi nuo vitsit selittämättä, mutta kaikki eivät toki sellaisia kertoneet. Eihän se välttämättä ollut viisastakaan, jos niikseen tulee. Vanhempi väki muistaa vielä 1970-luvulla vaikuttaneen ns. SKP:n kirveslinjalaisen Arvo Kemppaisen, jonka Brežnevistä kertoma vitsi aiheutti pahan poliittisen konfliktin.

Tietenkin se tahallaan ja mukamas loukkaantuneena otettiin sellaisen aiheeksi, kuten nykyään otetaan kaiken maailman kulttuuriset omimiset ja mielensäpahoittamiset. Yhtä kaikki, vaarahan se sellaisessa piilee aikana, jolloin sekä järjen että älyn käyttö on valankumouksellinen teko.

Vanha roomalainen sananparsi kehotti kertomaan totuuden nauraen: ridens dicere verum. Niistä ajoista kuitenkin olemme jo edenneet kovin kauas…

Totalitaarisessa kulttuurissa on hyvin tärkeää, että nauretaan vain oikeille asioille. Itse asiassa sellainen algoritmi lienee jo kehitteillä, joka tunnistaa kasvoista ihmisen huvittumisen väärissä kohdissa eli ajatusrikoksen. On odotettavissa, että sellaisista tulee vihapuheen jälkeen poliisilaitoksen seuraava kiinnostuksen kohde. Vai onko se jo sellainen?

Oma lajinsa on sitten niin sanottu oikeaoppinen huumori tai satiiri. Eihän oikeaoppisuus tarkoita huumorin kieltämistä, ei toki. Sen vain pitää olla oikean sorttista.

Sellaisia olivat ennen sotaa Neuvostoliiton lehdissä Boris Jefimovin pilakuvat. Sotien aikana ja niiden jälkeen Kukryniksy-ryhmästä tuli alan valtias. Se käsitteli ahkerasti myös Suomen vallanpitäjiä, etenkin ennen talvisotaa. Sen jälkeen siitä tuli Krokodil-lehden tavaramerkki.

Kukryniksyn tekniikka oli simppeliäkin simppelimpi. Se esitti vihamieliseksi/valheelliseksi/vahingolliseksi luokitellun mielipiteen sellaisenaan ja havainnollisti sitä sitten piirroksella, joka muka paljasti asioiden todellisen laidan.

Niinpä esimerkiksi Suomen hallitus ilmoitti Mainilan laukausten jälkeen: ”Meillä ei ole tykkejä rajalla”. Pravda painoi tämän väitteen pilakuvaansa, jossa savuavat tykit oli piilotettu valehtelevan sanomalehden taakse…

Viholliset esitettiin usein myös eläiminä, esimerkiksi rottina. Eräässä tunnetussa kuvassa rottalauma (Suomen hallitus) oli juuri hylännyt sen tykillä aseistetun vanhan kalossin, joka kuvasi Suomen hallitusta.

Kuusisen kansanhallituksen valtamerihöyry oli juuri saapumassa paikalle, upottaakseen vanhan ja mädänneen ja ottaakseen lujiin käsiinsä vastuun valtion hallitsemisesta…

En ole ihan varma siitä, nauroiko kukaan oikeasti Kukryniksyn pilakuville, ellemme ota huomioon suomalaisia, jotka nauroivat niiden valheellisuudelle.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa havaita, että sama tekniikka on tänäkin päivänä käytössä Suomessa. Sen löydämme ainakin Kirkko ja kaupunki-lehdestä nimimerkki Villen piirroksista, joissa oletetut viholliset ja lurjukset (maahanmuuttokriittiset) oletetusti paljastetaan ja kuvataan esimerkiksi rotiksi, verenhimoisiksi sadisteiksi ja niin edelleen.

Kiinnostavaa on, että sama lehti julkaisee saman piirtäjän parodiaa uskonnosta ja fiktiivistä kuvausta suomaalaisten muinaisuskosta, jonka oletetaan olleen ämmien (Ämmän) johtama.

 Idea lienee saatu vanhasta marxilaisesta kuvitelmasta, jonka mukaan ihmissuvun primitiivisimmässä vaiheessa vallitsi matriarkaatti. Apinoiden esimerkki ei asiaa millään tavoin tue, mutta saahan sitä kuvitella, jos se tuntuu voimaannuttavalta tai muuten jotenkin tarpeelliselta. Kyllähän asia ainakin sivullista hieman naurattaa.

Mikäli ajattelemme huumorin yhteiskunnallista puolta, on kyseisen lehden harjoittama toiminta kiinnostava ajan merkki. Vielä ennen sotia ja hieman niiden jälkeen papit ja jopa piispat esiintyivät usein julkisesti uskovaisina.

Nykyään asiaa ilmeisesti pidettäisiin kirkon kannalta kovin hankalana ja edellä kuvattu huumorin laji on ilmeisesti tarkoitettu vakuuttamaan suurelle yleisölle, ettei kirkonkaan piirissä sentään kaheleita olla, joten sopii tulla sinne nauramaan yhdessä uskonnolle.

En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, että uskontoon liittyvät vitsit enää monia naurattaisivat, ainakaan nuo puoliviralliset ns. satiirit. Kysymys on siitä, ettei sillä alalla pilkkaaminen ole enää lainkaan kiellettyä, vaan ymmärretään pikemminkin normina.

Mitä seksiin tulee, tietää jokainen nuorison kanssa tekemisissä ollut, että murrosikäiset ovat siitä loputtoman kiinnostuneita ja nauravat hillittömästi jokaiselle vihjeelle, jonka voi jotenkin tulkita seksuaaliseksi. Tytöt kikattavat ja pojat hohottavat.

Seksiin ja etenkin sen niin sanotusti ei-traditionaalisiin muotoihin liittyvään huumoriin on erikoistunut Fingerpori-niminen sarjakuva. Luulen, että sekin on merkittävä aikakauden ilmiö ja olisi ollut mahdoton vielä parikymmentä vuotta sitten.

Seksissä vitsien aiheena ei todellakaan ole mitään uutta, mutta vihjeet esimerkiksi homoseksuaaliseen junaan, transvestismiin, masturbaatioon ja vastaaviin asioihin olisivat tuskin aiemmin olleet edes ymmärrettäviä. Nyt asioiden julkisuuden aste on ratkaisevasti erilainen kuin ennen.

Noita ilmiöitä tuskin kuitenkaan on kyetty niin sanotusti normalisoimaan, vaikka paljon sen suuntaista onkin tapahtunut. Valtavirran julkisille ilmiöille ei kai kukaan jaksaisi nauraa, joten tämä huumori kai lähinnä kertoo tietyistä estoista, vaikka tabut ovatkin hävinneet.

Itse pidän Fingerporin hahmoja huvittavina ja sen vitsejä useinkin aivan hillittömän hauskoina. Silti tämä sarjakuva on hyvin kiinnostava nimenomaan kulttuuri-ilmiönä. Siinä on jotakin uutta ja epäilemättä ajanmukaista. Mitä se oikein on?

Mieleen tulee muitakin kysymyksiä. Onko vastaavaa missään muussa maassa? Miten kauan me mahdamme nauraa noille jutuille ja miksi?

Papit ja pellet

Papit ja pellet

Der Spiegel-lehden kolumnisti kirjoittaa siitä omituisesta ilmiöstä, että koomikot ovat nyt päässeet politiikassa pinnalle joka puolella.

Siihen joukkoon kirjoittaja laskee tietenkin Italian Beppe Grillon ja Ukrainan Volodymyr Zelenskyn, mutta lisäksi myös Donald Trumpin, Boris Johnsonin, Silvio Berlusconin ja myös sellaisia kotimaisia suuruuksia kuin Jan Bömermann ja Peer Steinbrück. Tämän lisäksi esille tulevat myös Andrea Nahlesin ja Annegret Karrenbauerin nimet.

Kaksi viimeksi mainittua tuskin kuitenkaan ovat varsinaisia koomikkoja, mutta molemmat tulivat karnevaalien aikana lausuneeksi poliittisesti epäkorrektin vitsin.

Tuo täysin huumorille vieras poliittinen korrektius onkin kirjoittajan mielestä nähtävä koko pelleilyn menestyksen taustana.

Kyseessä näyttäisi hänen mielestään olevan jonkinlainen paralleeli vanhalle hovinarri-instituutiolle. Kun aikanaan kaikenlainen kritiikki oli normaali-ihmisiltä kielletty, muodostivat hovinarrit henkireiän. Heille sallittiin sellaista, jota muille ei sallittu.

Hovinarrit eivät kuitenkaan koskaan nousseet valtaan, kuin ehkä vitsin vuoksi ns. väärän kuninkaan päivänä. Nyt on toisin.

Klovneja äänestävä esittää samalla mahdollisimman suuren protestin, arvelee kirjoittaja. Hänhän tavallaan sanoo, että pellekin tekee parempaa politiikkaa kuin nuo päättäjät nykyään.

Toisaalta kyse voi olla alistumisesta. Vitsi on kirjoittajan mukaan pelkkää kritiikkiä eikä sisällä mitään konstruktiivista.

Joka tapauksessa politiikasta ollaan nyt vieraantuneita. Sen piirissä puhutaan tavalla, joka näyttää todellisuudesta irrotetulta. Miksi ei sanota totuutta, vaan pysytään ontoissa rituaaleissa?

Tätäpä kannattaakin kysyä. Avain koko asiaan näyttää olevan juuri se ns. tiedostavan yhteiskunnan osan kärkkäys pakottaa jokaista ihmistä haluamaansa kaavaan, jossa todellisuus on väännetty sellaiseksi kuin sen tuon ryhmän mielestä pitäisi olla.

Itse asiassa, uskallan sanoa, kyseessä on uudenlainen totalitarismi, jossa paskamyrskyjen uhka ylläpitää itsesensuuria. Kekkosen aikana Suomessa oli ilmapiiri nykyiseen verrattuna aivan toisenlainen. Se oli itse asiassa aivan vapaa ja vain jonninjoutavat mielistelijät muuttivat käyttäytymistään ns. yleisten syiden takia, vaikka toimittajat silloinkin vahtivat poliitikkojen linjauksia ja hyökkäsivät heti, kun tilaisuus tuli.

Nyt ostrakismos on luonteeltaan paljon totaalisempi. Väärinpuhujat ilmiannetaan heti ja karkotetaan erinäisistä yhteisöistä, ns. paskamyrsky-ilmiö on yhtä sokea ja häikäilemätön kuin vastuuton eivätkä sen herättäjät koskaan joudu tilille tekosistaan. Vai onko joku jo unohtanut hihamerkkijutun ja ns. laatumedian roolin siinä. Tai muutamien poliitikkojen demonisoinnin jopa väärän sanan takia.

Mutta ilmiö on tosiaankin kansainvälinen, etten sanoisi yleismaailmallinen. Annegrete Kremp-Karrenbauer oli kuitenkin erehtynyt karnevaaleilla laskemaan leikkiä transgender-vessoista.

Hän sai pian tuta puuttuneensa pyhään asiaan. Tätä on nyt pidetty todisteena siitä, että hän aikoo hylätä Merkelin liberaalin linjan.

No, tässä kai lienee sanottava, ettei vitsailu nyt ollutkaan tie menestykseen. Kremp-Karrenbauer on aika kaukana kärjestä, kun poliitikkojen suosiota mitataan ja saa yhä vain kärkkyä liittokanslerin paikkaa, syystä tai toisesta.

Poliittisen korrektiuden totinen papisto haluaa ajaa asiansa yhä suurempaan täydellisyyteen ja panna puhumisen ja saman tein ajattelunkin niin ahtaalle kuin mahdollista. Mutta raja se vielä löytyy tälläkin alueella. Klovnien menestyshän se siitä kertoo.

Amerikkalainen kirjailijatar Sarah Pines kuuluu sanoneen, että radikaali poliittinen korrektius vaatii arvovapaita sanoja ja kuvia, jotka jättävät pois sellaiset kategoriat kuin rotu, seksuaalisuus ja uskonto. Se ei suvaitse mitään kaksimielisyyttä, ambivalenssia eikä huumoria tai ironisia kärjistyksiä.

Itse kyllä väittäisin, ettei tuo sielunsairaus ole suinkaan pysähtynyt arvovapaan kielen vaatimukseen. Kyllä kyseessä on aivan uuden arvojärjestyksen ajaminen ja siinä rotu, seksuaalisuus ja uskonto saavat aivan uuden latauksen. Vanhaa valtavirtaa ja normaaliutta pyritään järjestelmällisesti tekemään halveksittavaksi ja jopa demonisoimaan samalla, kun uutta, bisarria utopiaa nostetaan normiksi.

Tämän havaitseminen ei vaadi erityisiä taitoja eikä sen olettamiseen tarvita mitään salaliittoteoriaa. Mikäli jaksaa hieman lukea ns. laatumediaamme, käy asia piankin selväksi.

Kirjoittajan, Dirk Kurbjuweitin mielestä politiikka nykyään muodostuu vastinparista, jossa toisaalla on aikamme papisto ja toisella pellet. Perinteiset poliitikot sijaitsevat siinä välissä.

Se, joka ei usko äärimmäisyyksiin, kannattaa kirjoittajan mukaan tuota perinteistä keskustaa. Klovneilla voisi olla politiikalle annettavanaan lisää lisää kevytmielisyyttä (Lockerheit) politiikkaan ja ”papistolla” taas lisää herkkyyttä (Sensibilität).

Herkkä kevytmielisyys voisi tehdä terää keskustallekin, hän arvelee.

Ainakin kelpo kolumnisti on onnistunut löytävään tavan olla ärsyttämättä vaarallisia tahoja, mutta onko tuo uusi vihamielisyys huumoria kohtaan todella vain herkkätuntoisuutta, vaiko kenties pahempaa?

Itse näen siinä pettämättömän merkin totalitaarisesta ajattelusta. Jo ukko Freud ymmärsi, että vitsi on alitajunnan vapaapäivä. Kun se halutaan kieltää, kohdistuu hyökkäys jo ihmisen sisimpään asti.

Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa taistelu vitsejä vastaan ei koskaan onnistunut. Ei se onnistu täällä lännessäkään. (ks. tästä https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vitsi ).

Arvojohtajuuden paikka?

Mitä on tehtävä, kun vitsit kielletään

 

Jo Vanhassa Testamentissa puhutaan pilkkaajista ja varoitetaan hurskasta menemästä sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Pilkkaajathan eivät tunnustaneet pyhiksi julistettujen asioiden pyhyyttä, vaan väänsivät niistä vitsiä. Vitsi taas itse asiassa on ajattelun vapauttamista, jopa alitajuiseksi painetun ajatuksen vapauttamista teitoisuuteen, kuten Freud kertoo. Monen mielestä vapaus on kuitenkin paha ja vaarallinen asia eikä kaikkea pitäisi sallia tiedettävän.

Joukossamme on aina tietty määrä tosikoita eli ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti kykene ymmärtämään huumoria. Kyseessä on eräänlainen vammaisuus, jota sivulliset voivat vain pahoitella. Sen lääkitsemiseen ei taida löytyä keinoja.

Kokemuksesta oppii pian, kenen kanssa ei kannata jutella savolaisittain, heitellen maisteltavaksi järjettömyyksiä, joiden alta paljastuva vakava sisältö panee väkisinkin nauramaan. Reductio ad absurdum tai edes uusitestamentilliset vertaukset ja tunnuskuvat eivät kaikille aukea millään. Heille on parasta vain yrittää puhua selkokieltä, jotta välttyisi pahoiltakin väärinymmärryksiltä ja konflikteilta.

Joskus on siis laskeuduttava tyhmimpien tasolle ja niin demokratiassa usein pitääkin. Toki tyhmäksi tekeytymisen pitäisi normaalissa vapaassa yhteiskunnassa olla aina vapaaehtoista. Ajatus siitä, että valtio voisi rangaista sellaisesta puheesta, jota sen edustaja ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään, ei kuulu normaaliin oikeusvaltioon.

Tässä on turha taas kerran selittää sitä, miten ja miksi niin vitsit kuin niistä rankaiseminen kuuluvat diktatuurivaltioiden kuvaan. Tuollaisissa valtioissahan niiden oma politiikka on julistettu pyhäksi ja sen pilkkaaminen on siksi tietenkin rangaistavaa. Muuten se ei pysy pystyssä.

Tässäkin maassa on vielä monia, jotka hyvin muistavat sen, miten naapurimaassa rangaistiin vitseistä ja jopa aktiivisesti kytättiin niiden kertojia. Niin kauan, kuin aatteeseen uskottiin, rangaistukset saattoivat olla tavattoman koviakin.

Myöhemmin vitseistä tuli lähes kaikkien yhteistä omaisuutta. Vain tyhmimmät kommunistit eivät nauraneet niille. Sen vuoksi niistä ei enää myöskään varsinaisesti rangaistu, mutta toki tapaukset voitiin merkitä muistiin ja käyttää niitä tarvittaessa muka hyvinkin raskauttavina aseina.

Tämä käytäntö ulotti vaikutuksensa jopa Suomeen saakka. Meillä ei valtio tai ideologia toki ollut pyhä, päinvastoin, mutta kommunistien veljellisissä piireissä asia oli toisin. Sen sai kokea ns. enemmistökommunistien kansanedustaja Arvo Kemppainen, jonka kertomasta kaskusta lavastettiin hirveä häväistysjuttu.

Mutta tämä tapahtui kansainvälisellä tasolla ns. toverien keskuudessa ja siinä oli pelissä itse naapurin hallitsevan pääsihteerin persoona. Toki Suomessa ja suomalaisista aiheista sai vääntää vitsiä vapaasti. Kekkosestakin niitä tuli kirjoiksi asti.

Naurettavuus on asia, jota tässä maailmassa saatetaan pelätä pahemmin kuin ruttoa. Sehän saattaa paljastaa koko juhlallisen ja pyhäksi julistetun asian onttouden ja osoittaa sille oman paikkansa, joka ei suinkaan sijaitse sillä korkealla alttarilla, jonne se haluttaisiin sijoittaa, vaan ihan toisella suunnalla. Pilkkaajat ovat vaarallisia, mutta vapaassa yhteiskunnassa heille ei voi mitään. Ei heitä saatu hävitettyä edes vanhatestamentillisen ajan Israelista.

Naurettavat ihmiset pyrkivät aina joskus tekemään vastaiskun ja osoittamaan, etteivät he oikeastaan ole lainkaan naurettavia, vaan sitä ovat juuri heidän rienaajansa. Yleensä tällaiset yritykset pystyvät aiheuttamaan korkeintaan väkinäisen hymyn, joka on tarkoitettu samoin ajattelijoille merkiksi siitä, että asia on ymmärretty.

Näistä säälittävistä yrityksistä muistuu mieleeni jokin TV-sketsi, jossa yritettiin naurattaa ihmisiä sillä, että vetypommin keksinä, siis Andrei Saharov, oli saanut peräti Nobelin rauhanpalkinnon. Luulenpa, ettei naurajia juuri ollut niiden lisäksi, jotka oli värvätty ohjelman naurukuoroon. Jaa, taisivat ne kertojat itsekin hörähdellä. Nykyäänkin kuuluu olevan liikkeellä joku standup-koomikko, jonka tuotoksia tunnen vain kirjallisina. Se kyllä minulle riittääkin.

Kun nyt on ruvettu ankarasti vainoamaan vitsiniekkoja ja tässä työssä ahkeroivat merkittävät toimihenkilöt valtakunnansyyttäjästä perussuomalaisten puoluejohtoon saakka, on syytä omistaa pari ajatusta sille, mistä oikein on kysymys. Mitä asia sanoo meidän ajastamme ja yhteiskunnastamme.

Kansanedustaja Mäenpään puheenvuoro eduskunnassa on haluttu ymmärtää kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Tällaiseksi kansanryhmäksi on nyt konstruoitu ryhmä ”turvapaikanhakijat”, joka kai lienee joka suhteessa hyvin kirjava, eikä siis mikään synnynnäisiä ominaisuuksia omaava ryhmä.

Tässä en enää jaksa todistella sitä ilmeistä seikkaa, ettei mistään kiihottamisesta ketään vastaan millään logiikalla voinut Mäenpään puheenvuorossa sanan varsinaisessa merkityksessä olla kyse, sen ymmärtää jokainen alakoululainenkin. Asiasta kohun nostanut oikeustieteen professori luultavasti myös ymmärsi asian ihan mainiosti. Mutta hän teeskenteli tyhmää.

Rikolliseksi asiaa on yritetty tehdä sillä perusteella, että puhuja on rinnastanut tämän ryhmän jäsenet vieraslajeihin, siis eläimiin ja kasveihin. Mikäli ihminen ei tosiaankaan kykene ymmärtämään, ettei rinnastaminen merkitse samaistamista, ei hänen kuulu olla vastuunalaisessa virassa, vaan jossakin kykyjään vastaavassa paikassa. Konsulit valvokoot!

Näyttää siltä, että niin sanotut pöyristyjät ovat tässä väkisin ja omasta aloitteestaan tehneet sen johtopäätöksen, että turvapaikanhakijoihin, kuten vieraslajeihin olisi sovellettava samoja menetelmiä. Mitä ne sitten ovat? Puheena olevassa kohdassa todetaan, että hallitus edistää niiden vastaista työtä sekä lainsäädännöllä, että rahoitusta lisäämällä.

Tämä on hyvä pykälä myös minun mielestäni ja samaa tosiaan kannattaisi hallitukselta odottaa myös ns. turvapaikanhakijoiden kohdalla. Jo Platon teoksessaan Lait varoitti ottamasta siirtolaisiksi sellaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet erilaisen kasvatuksen kuin kyseisessä valtiossa oli normina.

Terve järki sanoo, että sekä ei-toivotut maahantulijat että vieraslajit pitäisi mahdollisuuksien mukaan torjua jo rajalla eikä ryhtyä toimiin vasta myöhemmin. Tämähän edellyttäisi maahanmuuttopolitiikkaa, jotta tietäisimme, mitä me koko asialta oikein haluamme. Itseään kunnioittavilla mailla on sellainen ja on uskomatonta ajatella, että meillä a priori lähdettäisiin siitä, että kuka tahansa on meille aina ehdottomasti yhtä tervetullut pysyvästi asumaan.

No, tällaisesta huumorista sitten on niin pöyristytty, että on hyökätty demokratian ytimeen kuuluvaa kansan edustajakseen valitseman henkilön virkatoimessaan nauttimaa sananvapautta vastaan. Till tidernapas har man levat, sanottiin joskus.

Asian ytimessä on siis mitä ilmeisimmin pyhäinhäväistys, vaikka koko asian logiikka on jäänyt järjellisesti osoittamatta. Ymmärrämme joka tapauksessa, että tässä nyt on teeskennelty hyvin suurta pöyristymistä ja yritetty tehdä täysin normaalista sutkauksesta suuri skandaali, joka oikeuttaa äärimmäisen poikkeuksellisen toimenpiteen demokratian herkimmällä alueella.

Vitsi-Kemppaisen tapauksessa sentään liikuttiin ihan toisella tasolla. Valtionpäämiehen henkisten kykyjen epäileminen on kuin onkin hieman arkaluontoinen asia, niin perusteltu kuin se saattaakin joskus olla.

Summa summarum: olemme liukuneet kauhistuttavalla tavalla kohti totalitaarista ajattelua. On skandaali, ettei ole syntynyt mitään älymystön joukkoesiintymistä sitä vastaan, että kansan valitsemien edusmiesten sananvapautta vastaan törkeästi hyökätään.

Tämä kansa tarvitsee nyt täyspäisiä virkamiehiä ja rehellisiä poliitikkoja, jotka eivät mene mukaan muotipelleilyihin, jollaiset syövät demokratian perusedellytyksiä. Jos meiltä sellaisia löytyisi, olisi heidän velvollisuutensa nousta yhdessä kertomaan, että valheellisuutta ei nyt hyväksytä politiikan aseeksi. Se syö nopeasti uskottavuuden koko systeemiltä.

Vitsit ovat nyt vähissä. Aloitteen tekeminen kuuluisi jollekin muulle kuin Mäenpään oman puolueen edustajille. Itse asiassa maan ylimmän arvojohtajan puheenvuoro olisi juuri tällaisessa tilanteessa paikallaan.