Mikä se oikein hymyilyttää?

 

Vieläkös vitsaillaan?

 

Vitsi on muuan älyllisen elämän perustoiminnoista ja voisi jopa sanoa, että vitseistään ihminen tunnetaan. Joidenkin huumorintajuun vetoavat eniten kompastumiset ja täytekakkujen heittelyt, toiset nauravat kielellisiin merkityseroihin perustuville vitseille ja niin edelleen.

Vitsi on joka tapauksessa täysin vakavasti otettava asia ja kansakuntia ja heimoja erotellaan toisistaan huumorintajunsa perusteella. Meillähän voidaan selvästi erottaa ainakin itä- ja länsisuomalainen huumori ja väärässä paikassa harrastettu vääränlainen huumori tuottaa meillä ainakin epäluuloisia katseita, ellei pahempaa.

Englantilainen understatementilla pelaava kuiva huumori ja ranskalainen vihjaileva ésprit ovat selvästi eri asioita, vaikka molemmat liikkuvatykin älyllisellä tasolla.

Saksasta on sanottu että Deutscher Humor ist keine Sache des Lachens, mutta toki myös saksalaisilla on ominaisuutta nimeltä Gemütlichkeit, jossa ymmärrys elämän perimmäisestä koomisuudesta on läsnä aj saksalainen naurukin saattaa olla varsin jyrisevää olematta samalla pahantahoista.

Syvällinen huumorihan sisältää niin sanoakseni metafyysisen ulottuvuuden, jonka tapaamme vaikkapa Veikko Huovisella: mikäpä on ihminen muuta kuin meidän herramme kusiainen tässä maailmankaikkeudessa.

Simo Puupponen alias Aapeli puhui muurahaisista, mutta ne ovat kuin ovatkin jotenkin tosikkomaista porukkaa -ja siksi kyllä tietenkin erityisen naurettavia. Kyse ei ole nimittelystä eikä sanasutkauksesta: siinä liikutaan syvällä olemuksen tasolla, siellä mistä löytyvät saksalaisittain sanoen Das Ding an sich, tarkemmin selittämätön Dingsda ja niin edelleen.

Venäläinen huumori on kasvanut ja kukoistanut tyrannian varjossa. Ajatusten ja sanojen kieltäminen on huumorin ansari. Siellä se kehittyy reheväksi ja vastustamattomaksi, vaikka siitä rankaistaan ja ehkä juuri siksi (ks. Vihavainen: Haun freud vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Totalitaarisen ideologian tunnistaa erehtymättömästi siitä, mettä se käy sotaa huumoria ja vitseja vastaan. Kuten Sigmund Freud totesi, vitsi on alitajunnan vapaapäivä, mutta totalitarismi ei hyväksy mitään vapaapäiviä. Siinä kaikki kuuluu politiikalle, mikään ei saa olla politiikan ulkopuolella eikä valtion Totuutta vastaan.

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä Vitsi-Kemppaisen, joka edusti ns. SKP:n kirveslinjaa. Hän oli Kremlin vihoissa ja erehtyi jopa laskemaan leikkiä itsestään Brežnevistä, joka sentään oli maailmanhistorian edistysvoimien inkarnaatio.

Mutta eihän Kremlin koura Suomeen ylettänyt tuona aikana. Kommunisti Kemppainen saattoi vitsailla, vaikka samat asiat vaikkapa sosialidemokraatin suusta olisivatkin olleet poliittinen kuolemantuomio. Niin merkillinen oli se aikakausi.

Nyt ovat vitsit olleet vähissä jo toistakymmentä vuotta. Vitsi ei ole enää mikään naurun asia tiesivät saksalaiset jo kauan sitten ja meidän journalistimme ovat innolla istuneet heidän jalkojensa juuressa tätä uutta totuutta opiskelemassa (ks. Vihavainen: Haun vitsi vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Viimeistään tuo kuuluisa hihamerkkijuttu vuonna 2012 opetti asian kantapään kautta kaikille vakavamielisille euroihmisille.

Vitsit ovat nyt vähissä ja niistä langettaa lehdistömme saksalais-ranskalaisella vetoavulla nopeasti poliittisen kuolemantuomion.

Me eletään uutta aikaa, sanoi kansallisrunoilijamme aikoinaan. Näin oli aihetta kirjoittaa jo vuonna 2015 eikä tuhon ole enää mitään lisättävää…

 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Vitsit ovat vähissä?

 

 

Vitsi, vitsi!

 

 

Sigmund Freudilla oli hyviä oivalluksia, vaikka hänen teorioitaan ei nyt ottaisikaan ihan täydestä. Muuan oivallus koski vitsin olemusta: sehän vapauttaa yllättävästi alitajunnan huijaamalla yliminää, joka ei olisi koskaan voinut sallia kyseisen asian tajuamista.

Vitsi on siis tavallaan tie kiellettyyn tietoon. Kaikissa diktatuureissa se on sorrettujen salainen ase, vapauden valtakunta.

Neuvostoliitossa vitsi ei virallisen näkemyksen mukaan oikeastaan voinut olla mahdollinen. Niin sanottu kehittynyt eli kypsä sosialismi, joka maassa oli toteutunut jo 1950-luvun lopulta, tarkoitti, että yhteiskunnan ylärakenne eli kulttuuri täysin vastasi sen materiaalista perustaa. Toisin sanoen kaikki oli kohdallaan, oikeus toteutui maksimaalisesti ja vapaus vallitsi. Vapaus koski myös ajattelun vapautta, mutta kuten jo Marx oli ymmärtänyt, vapaudella oli luonnolliset ja objektiiviset rajansa ja todellinen vapaus tarkoitti välttämättömyyden hyväksymistä eikä sen irrationaalista vastustamista.

Sellainenhan olisi ollut vain koomista pään puskemista seinään.

Neuvostoliitossa ei siis oikeastaan enää ollut mistä vitsailla, ellei sitten kohteeksi otettu sitä joukkoa, joka halusi mahdottomia tai oli muuten tyytymätön vallitseviin oloihin, jotka olivat periaatteessa täydelliset.

Käytännössä vitsit eivät olleet kenenkään käskettävissä ja mitä pyhemmästä asiasta oli kyse, sitä varmemmin siitä väännettiin vitsiä. Itse asiassa Neuvostoliitosta etenkin Brežnevin aikana tuli todellinen vitsailun suurvalta. Stalinin aikana vitsailua oli tietenkin myös harrastettu, mutta siinä leikissä panokset olivat kovin suuret. Brežnevin aikanakin humoristit saivat varautua seurauksiin, mutta välttämättä sellaisia ei toki tullut, sillä vitsejä väänsivät itse asiassa kaikki. Ne olivat tie vapauteen.

Neuvostojärjestelmän romahdettua myös vitsit kärsivät inflaation. Todellisuus oli vielä entistäkin surkeampaa, mutta koska sen sai sanoa ja kaikki sen tiesivät, oli siitä turha vääntää enää vitsiä. Kaikki oli nyt sallittua, eikä se naurattanut, sillä olot eivät siitä parantuneet.

Myös meillä Kekkosen aikana ja sen jälkeen vitsailtiin kaikesta mahdollisesta. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja juuri kolumnissaan totesi, SKS:n vuonna 1987 julkaisemassa koululaishuumorin kokoelmassa Kilon poliisi naurettiin vielä kaikelle mahdolliselle: vammaisille, juutalaisvainoille, seksuaalisille poikkeamille, neekereille ja niin edelleen. Tänään ei löytyisi kustantamoa, joka voisi julkaista moisen kirjan, toimittaja arvelee.

Mikä sitten saattaisi olla muutoksen syy? Ehkäpä olemme nyt sitten saavuttaneet sen (kehittyneen globalisaation?) kehityksen tason, jossa ei enää ole naurettavia asioita, ainakaan sellaisia, jotka liittyvät juutalaisvainoihin, naisiin, seksuaalivähemmistöihin, kansallisuuksiin ja rotuihin? Rotuja ei sitä paitsi taida enää olla olemassakaan?

En ole ihan varma, mikä oli Helsingin Sanomien kirjoittajan argumentti, mutta ymmärrän, ettei tuollaisia vitsejä enää suvaittaisi, koska ne nykyään, toisin kuin ennen osoittavat huonoa makua. Esimerkiksi englantilaiset eivät missään tapauksessa suostuisi sellaisia kertomaan eikä kuuntelemaan ja lienee oletettava, että he jostakin syystä ovat tässä asiassa enemmän oikeassa kuin me, vaikka en oikein tiedä miksi.

Muutos 1980-lukuun on tietenkin selvä. Niin sanottu poliittinen korrektius otti silloin vasta ensi askeleitaan Suomessa. Anglosaksisessa maailmassa se sen sijaan oli jo hyvässä vauhdissa ja vitsinkertojat löysivät herkästi itsensä leivättömän pöydän äärestä, jossa loukkaantujille määrättiin heidän kärsimyksistään käsittämättömiä summia. Tällaista ei meillä vielä ollut.

Nyt kaikki on toisin ja voimme olla ylpeitä siitä, ettemme enää puhu tai edes ajattele sopimattomia, vaan meilläkin yhteiskunnan päällysrakenne ja objektiivinen perusta vastaavat täysin toisiaan ja elleivät muuten rupea vastaamaan, niin mätkäistäänpä todellisen vapauden eli välttämättömyyden uhmaajille kunnon sakot. Näin se totalitarismin rakentaminen on ennenkin edennyt.

Vai onko ihmisten maku todella muuttunut? Yleisen sallivuuden lisääntyessä esimerkiksi seksuaalivähemmistöt eivät enää ole tabu, joten niiden naurettavuuspotentiaali on olennaisesti vähentynyt, mutta tuskin hävinnyt. Sukupuoleen liittyvät akka/ukkovitsit ovat myös hieman vähemmän huvittavia sukupuoliroolien muutoksesta johtuen: mikäli on täysin sallittua, että ukko on akkamainen ja päinvastoin, ei vitsille jää kovin paljon tilaa eikä tarvetta.

Mutta entä uskonnot, joukkomurhat, seksuaalirikokset ja muut perversiot? Kaikki ei todellakaan ole vielä muuttunut täysin sallituksi, nimenomaan uudet kiellot ja tabut luovat tilaa ja tarvetta vitsille. Ihminen on taipuvainen ymmärtämään enemmän kuin poliittinen korrektius haluaisi sallia ja vitsin paikka on juuri siinä: se on tie vapauteen, tai oikeastaan auttaa näkemään sen edes vilahdukselta.

Eikö siinä muka ole yhtään mitään naurettavaa, että tänne meidän maahamme jonnekin keskelle Pohjois-Karjalaa hankitaan maailman kaikkein primitiivisimmistä maista satamäärin muslimeita, jotka eivät voi syödä sianlihaa, koskettaa koiria, näyttää kasvojaan julkisella paikalla ja niin edelleen? Pelkäänpä, että tästä ja muista vastaavista nykyajan ihmeistä tullaan kyllä veistelemän vitsejä vaikka se kuinka kiellettäisiin. Tosin vitsin elintila kutistuu silloin, kun parodia on käynyt mahdottomaksi.

Etenkin koululaiset ovat aina olleet niin sanotun mustan huumorin mestareita. Kuten kreikkalaisessa tarustossa tapahtuvat kaikki mahdolliset kammotukset, mitä ihminen kykenee kuvittelemaan, samoin lapsen mielikuvitus luo hirviöitä, jotka sitten tapetaan vitsin voimalla. Totalitaarinen ajattelu ei lainkaan hyväksy sitä, että hirviöitä edes kuvitellaan, mutta lapset ovatkin yhä villejä, sivistymättömiä olentoja, joissa on sekä jaloutta että myös raakuutta.

Vitsien vastustajat tekevät toivotonta työtä. Orwellilainen newspeak saattaa kyllä kertoa meille, miksi se, mikä kuulostaa hauskalta ei ole lainkaan hauskaa ja miksi nauraminen väärissä paikoissa on väärin ja kuinka joistakin kansallisuuksista tai uskonnoista ei saa tehdä vitsejä, mutta toisista taas saa.

Mutta se on Sisyfoksen työtä. Turhaakin turhempaa on julistaa, ettei naurettavalle saa nauraa. Se on pelkästään naurettavaa.