tiistai 15. joulukuuta 2020

Mitä Ranska edellä...?

 

What do you want to do ?
New mail

Ranska -omituinen maa

 

 

Annastiina Heikkilä, Miksi Ranska raivoaa? Macron ja keskiluokan kapina. S&S 2019, 220 s.

 

Ranska on ollut eurooppalaisille ja siis koko maailmalle vuosisatojen ajan se esikuva, joka on aina viime kädessä otettu ihanteeksi tai mittapuuksi oman maan takapajuisuutta paljastettaessa.

Ranskan kehittynyt korkeakulttuuri oli vuosisatojen ajan matkimisen kohteena koko Euroopassa ja sen -tasavallan- edistyksellinen demokraattisuus, tasa-arvo ja rationaalisuus koettiin jäljittelyn arvoisiksi ainakin kaikissa radikaaleissa piireissä aina ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka ja hieman kauemminkin.

Ranska kuitenkin putosi ajan mittaan kelkasta. Vaalijärjestelmän demokraattisuuden suhteen Suomi ohitti sen jo vuonna 1906 ja naisten tasa-arvo juurtui tuohon maahan vain hitaasti, ainakin, jos taas meihin verrataan. Toki valtion ankara maallisuus -laicité- oli yhä muualla usein kadehdittua eräänlaista virallista radikalismia ja sen seksuaalinen vapaamielisyys oli siellä normaali asia jo silloin, kun muualla Euroopassa vielä vallitsi ankara moralismi.

Kun Euroopan suunta maailmassa nyt joka tapauksessa on lähes kaikkialla ja joka suhteessa alaspäin, tuntuu jotenkin luonnolliselta, että Ranska on taas johdossa. Ainakin sen agonia on yksi näkyvimpiä. Kukapa ei olisi kuullut keltaliivi-ilmiöstä, joka taannoin pani maan täysin sekaisin ilman mitään järjelliseltä näyttävää syytä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=keltaliivit ).

Annastiina Heikkilä on tuoreeltaan kirjoittanut aiheesta kirjan, joka minusta tuntuu sangen valaisevalta. Hän on itse tarkkaillut ilmiötä ja haastatellut ihmisiä, mutta perustaa analyysinsä pääosin kirjallisuuteen, etupäässä artikkeleihin. Myös koko maan luonnetta ja tilaa luotaavia tutkimuksia on mukana.

Heikkilän tyyli on kevyen luistavaa ja hän hemmottelee välillä lukijaansa jännittävillä kiteytyksillä. Keltaliiviliikkeen todellinen maantieteellinen keskipistekin on tiedossa: se on Pariisin suuren riemukaaren ympärillä oleva liikenneympyrä, L’Étoile, josta bulevardit lähtevät joka suuntaan.

Kyseessä on maailman ensimmäinen liikenneympyrä, jossa muuten ei ole mitään kaistamerkintöjä, vaikka kaistoja siinä onkin laskennallisesti kahdeksan. Kun tähän hullunmyllyyn joutuu, on vain luotettava intuitioonsa ja tuuriinsa ja puskettava eteenpäin. Olen itse ollut siinä vuosina 1967 ja 1970 ja tosiaankin, aloin silloin pitää paikkaa koko ranskalaisuuden jonkinlaisena ytimenä ja symbolina.

Kuinka toisenlaista kaikki olikaan Saksassa! Siellä kaikilla asioilla ja ihmisillä oli oma lokeronsa ja kaikkialle ainakin kuviteltiin säännöt, joita oli vain toteltava. Pariisilaiset sen sijaan ajoivat siihen aikaan (he olivat vastikään saaneet auton) aivan mielettömästi oman temperamenttinsa ja intuitionsa mukaan. Pysäköidessäänkään he eivät edes katsoneet taustapeiliin, vaan pysäyttivät vasta, kun kuului kolahdus. Ajaminen merkitsi heille vauhdin hurmaa ja ”näyttämistä”, se ei ollut mitään suomalaisen tai saksalaisen pyrkimystä siirtyä turvallisesti paikasta toiseen.

Myöhemmin sain kohdata samanlaisen ajokulttuurin vieläkin hurjempana Venäjällä, jossa pohjolan ranskalaiset saivat yllättäen käsiinsä auton ja alkoivat etsiä tilaisuuksia arjen sankaruuteen. Tuo sankaruus merkitsi mistään piittaamatonta liikenteen vaarantamista.

L’Étoilesta tuli niin sanotun keltaliiviliikkeen syntymäpaikka ja keskus. Siellä ja sen jälkeen lukemattomissa muissa Ranskan liikenneympyröissä, alkoivat kohdata tyytymättömät kansalaiset, etenkin autoilijat, jotka olivat tyytymättömiä uuden presidentti Macronin politiikkaan.

Heikkilä kuvaa mainiosti kansan romanssin Macronin kanssa ja sen nopean romahtamisen. Tunnetusti Macron sai hämmästyttävän suuren vaalivoiton, mutta se selittyi melkoisesti siitä, että äänestäjät halusivat estää Le Peniä voittamasta eikä siitä, että he olisivat olleet ihastuneita nuoreen Macroniin.

Mutta monet kyllä olivat. Komealla Macronilla oli giganttinen ego, hän kuului eliittikoulu ENA:n päästökkäisiin ja oli juuri niin arrogantti, kuin ranskalaiset vain voivat. Meillä sellainen kuuluisi karikatyyrien piiriin. Hän itsekin kuulutti olevansa Jupiter-presidentti.

Asia ilmeisestikin taas vetosi moniin, mutta suuri osa Ranskaa nousi presidentin -ja hänen edustamansa luokan- kukkoilun takia niin sanoakseni takajaloilleen.

Kuitenkaan Ranska ei ole poikkeuksellisen suurten tuloerojen maa vaan pikemmin keskitasoa. Verorasitus sen sijaan on suurta ja presidentin hyväksymät uudet verot, jotka rasittivat muun muassa autoilijoita, herättivät raivoa -vaikka olivat itse asiassa varsin vähäpätöisiä.

Macronin suosio romahti poikkeuksellisen nopeasti ja protestit paisuivat valtaviksi, vaikka olihan niitä siinä maassa nähty jo lähes vuosittain.

Uutta oli, että nyt protesteista suuri osa keskittyi aivan Pariisin ja koko Ranskan sydämeen -L’Étoilen luo, erityisesti Champs-Élyseés -bulevardille, joka on ollut Pariisin pääkatu ja koko maan ja sen historian ja etevämmyyden symboli. Riemukaaren ja Place de la Concorden (entisen vallankumouksen aukion ja teloituspaikan) väliset pari kilometriä ovat suorastaan pyhiä koko tälle maallistuneelle kansakunnalle.

Keltaliiveille ne eivät olleet. Särkijät (les casseurs) tunkeutuivat riemukaaren sisään ja särkivät muun muassa kansakuntaa esittävän Marianne-patsaan. Pyhän vallankumouksen symbolitkaan eivät olleet vandaalien silmissä muuta kuin tuhoamista varten. Edes tuntemattoman sotilaan hauta ei nostattanut heidän hartauttaan.

Liike leimautui siis täysin barbaariseksi. Tosin se oli amorfinen ja vailla kaikkea järjestäytyneisyyttä eikä kukaan siis vastannut toisistaan saati koko liikkeen puolesta.

Tyypilinen, LeBonin kuvaama roskajoukko siis, canaille?

Sitäpä juuri, mutta kuitenkin kyseessä oli nimenomaan keskiluokka, vakuuttaa Heikkilä. Köyhimmät eivät ilmeisesti olleet ainakaan merkittävä osa liikettä, joka kuitenkin oli varsin egalitaarinen. Hyvätuloisten verotuksen kiristämistä vaadittiin ja jopa 15000 euron maksimipalkkaa (!). Paremmat palvelut ja liikenneyhteydet syrjäseuduille olivat muuan silmiinpistävä vaatimus.

Kyseessä nimittäin näyttää olleen suuressa määrin juuri syrjäseutujen, syrjäytettyjen seutujen kapina. Globalisaatio kuritti niiden taloutta ja tehokkuutta palvova talous hävitti sosiaalisen elämän keskipisteet. Maantieteellinen eriarvoistuminen on Ranskassa merkittävä ilmiö. Siellähän kaikki on vanhastaan keskittynyt Pariisiin, mutta se ei ole koko Ranska, vaikka sen keskipiste onkin.

Ranskalainen egalitarismi on kiintoisa ilmiö. Toisaalta maan kulttuuri näyttää suosivan itsetietoista ja röyhkeääkin käytöstä, joka suomalaisen silmillä on jo naurettavaa, mutta toisaalta suuri osa ihmisiä kantaa kaunaa noita pröystäilijöitä kohtaan.

Meillä Suomessa säätykierto tai luokkaretkeily on ainakin viime aikoihin saakka ollut hyvinkin luistavaa, mutta Ranskassa asia näköjään ainakin koetaan toisin, vaikka koulutuksen vallankumous on sielläkin tosiasia. Muuan hämmästyttävä symbolinen asia on, että Macron lupasi suorastaan sulkea koko ENA:n. Tämä hänen entinen opinahjonsa on yksi niin sanotuista suurista kouluista (grandes écoles), jotka tuottavat maan eliitin.

Asia on sitäkin kummallisempi, kun opiskelu ENA:ssa on maksutonta. Olisiko katsottava, että oppilasvalinta näin tunnustetaan toivottoman korruptoituneeksi? Sivumennen sanoen, useampikin suomalainen on myös opiskellut tässä laitoksessa. Ehkäpä joku haluaa kommentoida?

Heikkilän kirja käsittelee paitsi keltaliivejä, myös ranskalaisten romanssia Macronin kanssa, joka on osoittautunut yhtä myrskyisäksi kuin monet rakkausavioliitot. Intohimorikoksen vaarakin on väikkynyt ilmassa ja sellaisiahan pidettiin aikoinaan ranskalaiseen traditioon kuuluvina.

Keltaliivien ympärillä on monenmoista mytologiaa ja muuan tarina koskee ulkomaista vaikuttamista. Kaikkivoipa Venäjähän se siellä taas vetelee naruja ja hallitsee Ranskaakin trolliensa välityksellä.

Heikkilä ei mene halpaan eikä tarjoa yksiselitteistä vastausta koko tähän omituiseen ja hyvin ranskalaiseen draamaan. Nythän liike näyttää hiipuneen, mutta herääkö se pandemian jälkeen taas henkiin Ranskassa ja muuallakin Euroopassa. Olihan jo merkkejä sen kansainvälistymisestä.

Niin tai näin. Moinen keskiluokan liike eurooppalaisen kulttuurin vanhassa esikuvamaassa ei voi olla herättämättä tiettyjä ajatuksia.

Hulluja nuo roomalaiset, oli gallialaisella Obelixilla tapana sanoa. Täältä kaukaa katsellen tekee mieli lisätä siihen: eivät ne ole ainoita.

9 kommenttia:

  1. Minä olen pettynyt ranskalaisiin. Ex-vaimoni oli ranskanope ja silloin vietimme kaikki lomamme maassa. Tykkäsin heidän arroganssistaan, koska itsellä on vähän samoja taipumuksia. Mutta missä keltaliivit ovat nyt, kun uusfasismi on vallannut Ranskan ja on hiipimässä koko Eurooppaan? Mehän olemme nyt yhden sortin kolmannessa maailmansodassa ja luulen, että ainoa kunnon apu tulee taas Amerikasta, jos tulee. Siellä on kuitenkin kova perustuslaki joka takaa sanavapauden ja pyssynkanto-oikeuden. Eurooppa ei pysty auttamaan itseään. Munatonta porukkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tule: America first ja onhan niillä omakin sisällissota jo käynnissä. Apu tulee Kiinasta, joka ensin ostaa meidät ja sitten rauhoittaa ostoksensa hyväksi uigurialueilla koetelluilla keinoilla.

      Poista
  2. Ranskalaisia esimerkkejä ei juurikaan tarvita meillä Suomessa. Ainakaan liikenteessä, koska täällä temput osataan itsekin. Kuljin 20 vuotta töissä omalla autolla Espoosta Helsingin keskustaan. Jokainen matka aamuin illoin oli kuin tosi tv:n selviytymiskamppailu. (jos Espoossa ei asu rautatien tai moottoritien lähellä, on samassa veneessä kuin takahikiällä ja ilman omaa kulkuneuvoa ei töihin samana aamuna ehdi). Meillä oli eräs marokkolainen heppu, joka oli perhetuttu. Leipuri ja tuli omillaan toimeen, ei siis pakolainen, vaan työperäinen maahanmuuttaja ja puhui hyvää suomenkieltä. Tämä vähän kertoili ranskalaisten hommista Marokossa, silloin kun oli näitä kahinoita marokkolaisten itsenäisyyskamppailusta. Tämän kaverin perheessä oli kuusi poikaa, joista hän oli nuorin ja alle kuusitoista vuotias. Kyseisessä vuoristokylässä oli kuulemma hyysätty itsenäisyysliikkeen sissejä. Muukalaislegioona ratsasi kylän. Samalla taktiikalla kuin mongoolikaani aikoinaan, joka laittoi kapinoivan kylän väen kulkemaan kärrynpyörän ohi ja kaikki joiden pää ylti korkeamalle kuin pyörä niin mestattiin. Legioonalaiset keräsivät miespuolisen kylänväen kokoon ja kaikki yli kuusitoistavuotiaat ammuttiin. Tämän kaverin viisi veljeä ja isä menivät siinä rytäkässä. No, Marokko itsenäistyi ja tämä oli tullut jo armeijaikään. Kuningas vaati asepalvelukseen ja lahjusraha, jolla olisi välttänyt kutsunnan, oli niin korkea, että rahat eivät piisanneet. Hän oli ainoa miespuolinen perheessä ja kun oli pelkona, että armeijassa käy kuitenkin kalpaten, sijoitettiin vähät rahat passin ostoon ja poika matkaan. Ranskassa sitten suomalaisen kanssa hynttyyt yhteen ja homma selvä. Espooseen leipuriksi jne.

    Tässäkään asiassa meillä ei tarvita esimerkkiä Ranskasta. Homma on osattu Nuijasodasta lähtien hoitaa samaan tyyliin. Sekä valkoiset, että punaiset hallitsivat ko. tyylin jokseenkin näyttävästi ilman esikuviakin.

    Keltaliivien seikkailua seurasin muutaman kuukauden suorissa viedeolähetyksissä, mutta näytti kuin hommassa ei olisi ollut päätä eikä häntää. Huono esimerkki sekin. Anarkistit siinä tekivät järjestettyä tihutyötä (varmaan maksettua) ja keltaliivien johtajat maksoivat laskun. Kun myräkkä alkoi, agentit saivat syyn ryhtyä toimiin. Keltaliivien johtohenkilöitä ammuttiin yleensä vasempaan silmäkulmaan kumiluodilla. Videoissa näkyi selvästi kuinka lasertähtäinen punainen täplä asettui silmäkulmaan ja samalla lävähti ja heppu pelistä pois moneksi päiväksi. Anarkistit eivät koskaan joutuneet kiinni, vaan tulivat ja menivät kuin syöksyvirtaus Pihlajavedellä. Ei sopivaa esimerkkiä meille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ainakaan liikenteessä, koska täällä temput osataan itsekin."

      Nyt olet ymmärtänyt täysin väärin: ranskalaiseen ja italialaiseen ajokulttuurin kuuluu intuitiivisuuden ohella joustavuus. Ei siellä etoiallesissa ole romuläjiä.

      Siitä olen samaa mieltä, että ei sovellu meille: tarvitaan saksalais-ruotsalainen sääntökulttuuri. Sääli sinänsä, pisara etelä-eurooppalaisuutta tekisi elämästä mukavampaa.

      Poista
  3. Veikkaisin ennemmin et Amerikassa ollaan enempi masinoitu koko sirkusta. Sit viel pitäs pyytää apua? Mikäköhän hinta sillä olisi?
    Vetoaisin Brownin ja Lauderin tutkimukseen Education, Economy and Social Change 1991. Ja Reinhard Kühnlin Liberalismista fasismiin - porvarillisen ylivallan muodot. Samoin dollarin kelluntaan mikä on taannut tiettyjä etuoikeuksia. Mut amerikkalaisetkin vaikuttaa vain hyödyllisiltä hölmöiltä jos katsoo uskonnon vaikutetta kokonaisuudessa. Mitään uutta auringon alla.

    VastaaPoista
  4. "Toisaalta maan kulttuuri näyttää suosivan itsetietoista ja röyhkeääkin käytöstä, joka suomalaisen silmillä on jo naurettavaa, mutta toisaalta suuri osa ihmisiä kantaa kaunaa noita pröystäilijöitä kohtaan."

    Kytkisin tuon sekä Ranskan pääkaupunkikeskeisyyden sen pitkään historiaan: sen (esimoderni) valtio syntyi sen Pariisissa oleskelleiden kuninkaiden sitkeän heterogeenisten alueiden yhdisstämisen ja usein alistamisen tuloksena. Aurinkokuningas Ludvig XIV hovin siirtäminen Versaillesiin onkin nähtävä pyrkimyksenä vapauttaa kuningas pääkaupungin vaikutuksesta.

    Arrogantti käytös taas kuului kuninkaalle ja aatelistolle mikäli nämä halusivat tulla vakavasti otetuiksi. Ranskan suuri vallankumous teki tälle lyhyeksi aikaa lopun, mutta tuo kulttuurin syvärakenne teki paluun 1800-luvusta alkaen, mutta vuorotteli vallankumouksen perinnön kanssa. Tuo kipuile näkyy tällä hetkelläkin hetkellä: presidentiltä edellytetään kuninkaallisen arroganttia käytöstä, mutta kun hän niin toimii, hänet halutaan syöstä vallasta. De Gaulen sanoin, kuka voi hallita maata, jossa on 300 erilaista juustoa.

    Sinänsä globalisaation globaali tulos on tuo syrjäseutujen ja sen synnyttämän epätoivon synty, josta äskeisessä venäjän syrjäkylää koskevassa blogissa kysymys.

    (Muistaakseni vanha raspikurkku Kaisa Korhonen lauloi jo 1960-luvulla euroopan syrjäkylistä.)

    VastaaPoista
  5. Rankassa ilmastouskontoa ajava eliitti on vieraantunut liian kauas kansasta. Kansa ei olekaan valmis uhraamaan elintasoaan tämän uuden poliittisenuskonnon vuoksi. Tietysti tähän lahkoon kuuluville mikään ei ole liian arvokasta uhrattavaksi ilmastoepäjumalan alttarille.

    Euroopan itse omilla tomilla mahdollisimman syväksi saadun koronalaman elvytysrahojakin halutaan käyttää tämän lahkon omiin ideologisiin tavoitteisiin. Rakennetaan tuulimyllyjä joita kansa pakotetaan tukemaan verorahoilla ja nostetaan ydin/hiilivoimalla tuotetun sähkön hintaa keinotekoisesti verotuksella. Päästökauppakaan ei ole mitän muuta kuin vihreiden ideologinen vero. Yhtä hyvin rahat voisi polttaa nuotiossa.

    Vihreä liike ja muut ilmastoepäjumalan palvojat pitäisi sulkea kokonaan ulos politiikasta. Näillä ei ole mitään hyödyllistä annettavaa vaan pelkää vahingon tekoa. Katson yliopistolaitoksissa olevan jotain vikaa kautta länsimaailman kun se tuottaa tällaisia tuloksia.

    Ilmastouskonnolle on yhteistä stalinismin/maolaisten kanssa sen alkuperä joka löytyy osakunnissta ja yliopistonkahvilasta. Jotain on pahasti pielessä jos tämä verorahoilla rahoitettu laitos ei tuota kuin yhteiskunnalle vahingollisia voimia. Keltaliivit ovat vain tämän rappion oire.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmastouskosta höpisevät ovat rappion oire

      Poista
  6. Nimettömille,
    Joka tapauksessa, teollisuusmaat ovat yhteisestä sopimuksesta sitoutuneet vähentämään päästöjä ja hillitsemään 1,5-2 celsiuksen lämpötilanousua. Biden tuo myös Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin. Tämä on mielekäs asia siltä kantilta, että planeetta jostain kumman syystä halutaan pitää lapsillemmekin asumiskelposena tulevina vuosikymmeninä ja -satoina.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.