Aika laulaa laulujaan

 

Epäviihtymys kulttuurissa

 

M.A. Meretvuo, Kaaoksen reunalla. Akselerationismi ja sivilisaation kiihtyvät kehityskulut. Kiuas kustannus 2024, 162 s.

 

Ihminen on eläin, jolla on kyky kääntyä omaa yhteisöään vastaan. Tämä on jännittävästi mieletön ja vaikeasti selitettävä asia, jota on yritetty rationalisoida tavalla jos toisellakin.

On sanottu, että mielipuolinen, luonnonvastainen ja viime kädessä omaa itseä tuhoava käytös selittyisi sillä, että kun yhteisö on mieletön, näyttää pyrkimys järjellisyyteen hulluudelta.

 Itsetuhoisuus, joka saattaa vallata kokonaisen yhteisön, kuten sopulilauman saattaa myös olla lajin säilymisen kannalta viime kädessä rationaalista ja niin edelleen.

Joka tapauksessa vain ihmiselle on mahdollista herostraattinen tuhotyö, jossa hän kääntyy omaa yhteisöään vastaan ja uhraa itsensä saavuttaakseen samalla jotakin, jota pitää itseään tärkeämpänä.

Freudillahan oli ajatus siitä, että kulttuuri sellaisenaan on kaikkine rajoituksineen ihmisen perimmäiselle eläimellisyydelle liian ahdistava asia, seurauksena on epäviihtymys, Unbehagen. Sellaistahan voimme toki myös havaita yhä uusissa kulttuuri-ilmiöissä, jotka viimeisten suunnilleen sadan vuoden aikana ovat nousseet pinnalle.

Epäviihtyvä, masentunut, hermostunut, vihainen ihminen on tullut erääksi normiksi, jonka ylistäminen kuuluu hyviin tapoihin. Hänen musiikillisesti tai kirjallisesti purkautuvat aivopierunsa aiheuttavat innostuksen hyminää tai jopa rajuja aplodeja, mikäli ne ovat kyllin räikeitä.

 Tässä vain näytteeksi muuan lainaus euroviisujen arvostelusta laatulehdessä, siltä varalta, että asiat tuppaisivat unohtumaan:

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.

Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.

Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.

Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.

Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.

Vuosihan oli 2015 ja muistaakseni meillä oli esityksen tason lisäksi vielä jokin poliittisen korrektiuden valttikorttikin. Mutta kun ei niin ei. Mutta tämä on nyt sivupolku.

Tässä ajatukseni oli vain pohtia sitä, mikä on kulttuurin merkitys ihmiselle sen ohella, että hän saa sen tekemisestä elatuksensa yhteiskunnalta.

Kuuluuko se primäärisiin perustarpeisiin kohottaessaan ihmisen tästä murheen ja rakenteellisen epäviihtymyksen alhosta korkeampiin sfääreihin vai onko se vain luksusta kaviaaria leivän päälle, on tärkeä kysymys.

Tärkeää on, että se on alue, jolla ihminen toteuttaa korkeimpia pyrkimyksiään ilmaisten suhteensa omaan maailmaansa ja elämänsä arvoon tai arvottomuuteen.

Arvottomuuden tunne saattaa ihmiselle ainoana eläimenä olla pahinta, mitä maailmasta löytyy. Asiastahan on puhuttu viime vuosina arvokkuuden ja sen kriisin ( thymos, engl. dignity, ven. dostojnstvo) yhteydessä (vrt. Vihavainen: Haun turmion tie tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä kääntyminen omaa yhteisöä vastaan ja jopa koko ihmiskuntaa ja sen vallitsevaa, arvottomaksi koettua kulttuuria vastaan on omalla tavallaan looginen seuraus henkisestä umpikujasta.

Nietzschen yli-ihminen ei ollut olento, joka olisi ollut vain tavallista etevämpi ja röyhkeämpi lajinsa edustaja. Nietzsche kuvitteli, että oli ainakin mahdollista pyrkiä johonkin toiseen ja korkeampaan kuin mitä ihminen yleensä edusti. Tämän hän kiteytti lyhyesti: Ihminen on jotakin, mikä on voitettava. Mitä te olette tehneet hänet voittaaksenne?

Nykyaika on esittänyt oman, tosin vielä sangen fiktiivisen vastauksensa: ihmisen tulee korvaamaan ja pitää korvata kyborgilla, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi kone.

Transihmisyys on ratkaisu yli-ihmisen ongelmaan, joka on vaivannut ihmiskunnan radikaalia osaa jo puolitoista vuosisataa. Neuvostoliiton kommunisteille asia oli hyvin läheinen (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyisen Venäjän henkisistä friikeistä erityisesti nimimerkki Maksim Kalašnikov, suuri lännen halveksija, on ollut transihmisyyden ja posthumanismin asialla (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pelkään pahoin, että Izborskin klubin luolissa hänetkin otetaan hyvin vakavasti.

Joka tapauksessa transhumanismi on muuan mahdollinen päämäärä, jota saattavat ajaa sellaiset ihmiset, joita vaivaa tuo mainittu pirullinen epäviihtymys nykyisessä kehollisuuden palvonnan tasolle jäävässä kulttuurissa.

Käsillä olevassa kirjassa esitellään muutama enemmän tai vähemmän maineikas akselerationismin edustaja. Nimityshän tarkoittaa kiihdyttämistä ja viittaa siihen, että halutaan kokonaan hävittää nykyinen kulttuuri, jolla ei enää katsota olevan mitään mahdollisuuksia parantua ja muuttua joksikin muuksi.

Ideahan on vanha ja sen oli omaksunut jo se Venäjän radikaali intelligentsija, jota Dostojevski kuvaa Riivaajissaan. Tosielämän ”riivaajat” Netšajev ja Bakunin olivat aivan yhtä fanaattisia ja leppymättömiä kuin heidän tuossa kirjassa esitetyt hahmonsakin (vrt. Vihavainen: Haun pahat henget ja siat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se inhotus, joka ei ansaitse elää, on tuhottava mahdollisimman pian ja mahdollisimman perusteellisesti. Sitä ei pidä yrittää parantaa, vaan on päinvastoin kiihdytettävä sen kehitysprosesseja. Näin uskoo akselerationismi ja tuo tunnus voisi yhtä hyvin olla Leninin tai Bakuninin kirjoittama.

Sama fanaattisuus, sama idée fixe, jota ei mikään horjuta, sama valmius uhrata olemassaoleva kuvitellun tulevan hyväksi näyttää innoittavan tuota joukkoa, jossa voidaan havaita niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisiakin suuntauksia.

Epäilemättä kulttuuri, joka tuottaa tuollaisia oireita on sairas. Diagnoosia tehdessä on kuitenkin noudatettava tiettyä varovaisuutta. Myös terveessä ruumiissa on aina läsnä sairauden ja kuoleman tuottamia mahdollisuuksia.

Miten sairas kulttuurimme on ja voiko se parantua? Entä voisiko se muuttua muuksi tappamalla eli ”singulariteetin kautta”, kuten fysiikan termeihin ihastuneet akselerationistit joskus kuvittelevat?

Muinaisen Kreikan kulttuuri tuotti Herostratoksen, mutta olemme tuskin valmiita arvioimaan sitä kokonaisuutena tuon yksilön perusteella. Tsaarin Venäjän tuotti Narodnaja voljan terrotitti ja viimein Leninin ja tässä tapauksessa koko systeemin ottaminen asian selittäjäksi on jo perustellumpaa.

Nykyinen kulttuuri tuottaa ahdistunutta mölinää, kirkonpolttajia ja massamurhaajia. Kaikki se on mediaseksikästä ja saa ihastuneita aplodeja tai vähintäänkin herättää palvontaa, jos sitä on pakko paheksua.

Euroatlanttinen sivilisaatio ei kuitenkaan ole koko maailma. Kuten Stalinin Neuvostoliitto innoitti Hitleriä, samaan tapaan näyttää parrakkaan naisen Eurooppa innoittaneen Putinia. Suurteot kutsuvat.

Nykyajan akselerationisteista Putin on tietenkin numero yksi. Hänen tyrityksensä potkaista nurin koko savijaloilla seisova euroantlanttinen sivilisaatio on sentään tehty kokonaisen suuren valtion voimalla vielä suurempiin liittolaisiin nojaten. Se ei ole enää 3D-tulostimilla kyhättyjen replika-aseiden värkkäämisen tasolla.

Apokalypsiksen aikojahan tässä moni tuntee elävänsä ja tuskin ihan suotta. Akselarationismi on tämän aikakauden luonnollinen ja mahdollisesti välttämätönkin tuote. On erinomaista, että maastamme löytyy edes yksi pieni kustantamo, joka esittelee tätä ilmiötä. Näinä aikoina se vaatii jo rohkeutta.