Onnea, onnea!

 

Onnea, lykkyä ja tuuria

 

Dion Prusalainen. Onnellisuudesta. Muinaiskreikasta suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Juhana Torkki. Otava 2022, 135 s.

 

Maailman onnellisimman kansan jäseninä tiedämme, että kyse on vakavasta asiasta, kun onnellisuudesta puhutaan. Sitä paitsi sanalla viitataan monenlaisiin asioihin ja eri kielissä ilmeisesti myös erilaisiin.

Hemingway pohdiskeli, että joskus iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin jälkeen -sen, joka maistuu kaikkein parhaimmalta- silloin hän tunsi olleensa täysin onnellinen.

En epäile asiaa. Hemingway varmaankin felt happy. Hän tunsi olonsa autuaaksi (lat. beatitudo, ruots. salighet, ven. blaženstvo jne.) oliko hän nyt sitten myös onnellinen merkityksessä felix, glücklich, stšastliv, lycklig jne., ei vielä ole selvää.

Ihmistähän saattaa lykästää, voi olla hyvä onni ja tulla onnenkantamoinen, mutta ei hän välttämättä sillä ole vielä saavuttanut onnea. Venäjäksi kun toivotetaan lykkyä tykö (ruots. lycka till), sanotaan udatši, mikä viitannee sanaan udatšja, onnistua. Voi myös toivoa uspehov, joka kiinnostavasti tulee sanasta uspevat -ehtiä. Kun vain ehtii jotain tekemään, niin tuleehan niitä onnistumisia.

Onnella tarkoitetaan myös olotilaa, jonka ihminen on saavuttanut. Latinaksi felicitas on enemmän kuin pelkkää hetken hyvää mieltä. Venäjäksi vastaava sana stšastje viittaa osaan, hyvään osaan (tšast), joka on ihmiselle sattunut. Karjalan kielessä tunnetaan myös sana ozakas, joka tarkoittaa onnellista. Huomasin, että talvisodan aikana ne kehuivat olojaan sanomalla ”me olemme ozakkahat”.

Niinhän mekin olemme tämän hallituksemme ihastuttavassa syleilyssä, mitäpä syntiä salaamaan ja onnea kätkemään. Meidän onnemme on samaa kantaa kuin virolaisten õnn, josta myöskään ei oikein tiedetä, mitä se tarkoittaa. Ehkäpä sitä, että jotakin -siis osaa- on, eikä puutu.

Ehkä olemme kuin Felix-kissa, täällä tunnetun maailman äärellä, jossa kermaa tuodaan aina tarvitessa eteen ja hiiriä riittää.

Tervehdyksiin ja onnitteluihin en tässä puutukaan. Nekin kyllä ovat eri kielissä kiinnostavan erilaisia. Mutta itse onnellisuuden käsite, sen kriteerit ovat myös kiinnostavia.

Aristotelinen käsitys onnellisuudesta tarkoittaa tunnetusti sitä, että ihminen saavuttaa olemuksensa, tulee sellaiseksi kuin hän on, eli sellaiseksi kuin hänet on tarkoitettu ja sellaiseksi kuin hän voisi tulla diis secundis eli jumalten ollessa suotuisat.

Aristotelinen ihminen on mitä ilmeisimmin yksineuvoinen, ruumiiltaan ja hengeltään terve yksilö, joka toteuttaa nimenomaan ihmisyyden mahdollisuuksia, eikä siis esimerkiksi pyri eläimille tyypillisiin päämääriin. Ihminen on homo politicus (zoon politikon), joka elää yhteisössä, hän on homo faber eli seppä, homo ridens eli nauravainen ja niin edelleen.

Ihminen mahtaa olla onnellisuutensa äärillä harjoittaessaan sepän ammattia ja nauraessaan kollegoiden vitseille seppien liiton vuosikokouksessa.

No, varmasti tässä on kyseessä vain yksi mahdollinen onnellisuuden tapaus. Onnellisuus merkityksessä felicitas on vakava asia, johon liittyy myös suru ja tuska, joka ihmisen elämään kuuluu. Suotta ei muuan hedelmällisyyshoitojen klinikka ole nimeltään felicitas.

Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut, ovat jotkut vanhat ja viisaat muistelleet. Mutta nykyrunouden mukaan onnea kannattaa etsiä aivan erityisesti toisen sukupuolen yhteydestä. Tanssilavoilla esitetyissä lauluissa onni on yleensä aivan keskeinen teema ja samahan koskee tiettyä kirjallisuudenlajia, juuri sitä, jossa lemmenasiat ovat vahvasti esillä.

Mutta ei onni ole pelkkää intohimoa ja kiistaa on ollut aina siitä, onko se sitä lainkaan. Sokrates kysyi aikoinaan sofisteilta, kuka on kaikkein onnellisin ja saatuaan kuulla, että se on hän, jolla on paljon voimakkaita intohimoja ja joka saa niitä vapaasti tyydyttää.

Jaha, tuumasi suuri ateenalainen. Kaikkein onnellisin on siis koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti raapia itseään…

Tähän onnellisuuden määritelmään ei sitten oltukaan tyytyväisiä ja Sokrates johdatteli sofisteja näkemään asian hienostuneemmin, etten sanisi sofistikoituneemmin.

Dion Prusalainen on vähemmän tunnettu antiikin filosofi, joka mahdollisesti kuuluu lukea nimenomaan sofisteihin. Joka tapauksessa hänen ajatuksensa ja päätelmänsä onnellisuudesta ovat sangen kiinnostavia ja yhäkin ajankohtaisia.

Antiikin ihmisistä oli selvää, ettei orjuus kuulunut onnellisuuteen. Nykyäänhän asia näyttää olevan toisin ja saamme päivästä päivään lukea, miten tuo tai tämä julkisuuden henkilö nöyryyttää itseään olemalla nautintoaineiden, julkisuuden, seksin tai minkä tahansa orja. Ja onnellisiksi heidät kai kuvataan.

Orjuus ei tarkoita kuriin alistumista, mikä on vapaaehtoista. Jopa Persian suurkuningas totteli myrskyävällä merellä nöyrästi kapteenia, jonka tiesi parhaiten pystyvän hallitsemaan tilanteen. Myös kuorolaiset tottelevat kuoronjohtajaa eikä omavaltainen sooloilu auttaisi ketään tulemaan entistä itsenäisemmäksi ja vapaammaksi.

Pahimpia tyhmyyden lajeja ja onnen esteitä ovat ne, jotka liittyvät laumaan ja sen käyttäytymiseen. Ns. sopuli-ilmiö (Dion ei käytä tätä termiä) aiheuttaa, että epävapaat ihmiset säntäävät kaikessa matkimaan joukkoa ja irtisanoutuvat omasta järjestään. Jokainen asia olisi kuitenkin tutkittava järjen eikä yleisen mielipiteen avulla.

Vain viisas ihminen on onnellinen ja tyhmää hänen daimoninsa kiusaa ja kurittaa jatkuvasti. Viisas ihminen ymmärtää myös sen, ettei hänen kannata etsiä mietiskelyrauhaa uusista paikoista, vaan kannattaa vetäytyä hälinästä omaan itseensä vaikkapa keskellä toria, jos tarvitaan.

Nautinnonhalu on petollista, sillä se muuttaa ihmisen siaksi, kuten Kirke-velho Odysseuksen miehet. Parempi olisi ilmeisesti olla filosofi Diogeneen tavoin. Viisautta lukuun ottamatta hänellä ei ollut mitään, mutta hän ei myöskään kaivannut mitään muuta.

Epäilemättä aikalaiset usein pilkkasivat Diogenestä ja vertasivat häntä koiraan, jota sana kyynikko juuri merkitsee. Dion arvostaa tätä mestaria kuitenkin sangen suuresti, eivätkä hänen ajatuksensa ole turhimmasta päästä nykyaikanakin luettaviksi.