Reippauden ja rehtiyden riemuvoitto

 

Aikansa saippuaa

 

Urho Karhumäki, Pääsiäisestä helluntaihin. Kertomus keväästä luonnossa ja ihmissydämissä. WSOY 1945, 239 s.

 

Urho Karhumäki, lentäjäveljesten setä oli suomalainen olympiavoittaja. Berliinin olympialaisissa nimittäin oli elvytetty, mahtavan uuden kansallissosialistisen kulttuurin hengessä myös kulttuuriolympialaiset, jotka muistaakseni olivat keisari Neron aikana ensi kertaa käytössä.

Joka tapauksessa kultaa epiikan sarjassa voitti Urho Karhumäki teoksellaan Avoveteen. Kun kupletintekijä luetteli suomalaisten urotöitä noissa kisoissa, hän sai aiheen myös todeta: Ja Karhumäen Urhokin mainitaan, kun kirjamiesten areenalla painitaan…

Tämä kirja on erityisesti sota-ajan tuote, vaikka sota mainitaan siinä vain taustalla. Päähenkilö on nuori nainen, joka kuitenkin jo lähestyy kyöpelinvuoren taa joutuvien ikää. Konttorihiiri on muuten tehnyt mottitalkoissa töitä reippaasti ja saanut rintaansa jopa kultaisen kirveen, mikä edellytti 16 motin hakkaamista.

Jostakin syystä konttorihiiri lähtee kevään koittaessa maaseudulle, jossa pyrkii ja pääsee pienehköön taloon tekemään kansanhuoltolautakunnan antamaa mottivelvoitetta. Se tehdään ruokapalkalla yhdessä talon vajaalahjaisen, mutta muuten kovin mukavan pojan kanssa. Talon nuori isäntä on rintamalla, mutta tyttö ihastuu jo pelkkään kuvaan, joka riippuu huoneen seinällä.

Pojalla on sitä paitsi kihlattu morsian, itseään paklaileva moraalinen kauhistus, jonka aikomuksena on myydä talot ja tavarat ja muuttaa kaupunkiin viettämään kaupunkilaisrouvan passattua ja joutilasta elämää. Sellainenhan se oli normina ja ihanteena siellä päin.

Terhakka konttorihiiri osoittautuu yllättäen suorastaan miehen paikan täyttäjäksi talossa, jossa nuori isäntä on rintamalla ja vanhaisäntä on muuten lupsakka, mutta täysin saamaton vetelys, jolle motinteko ei sovellu ollenkaan.

Huonostihan se menee aluksi sankarittareltakin, mutta kun muuan metsien mies panee välineet kuntoon, alkaa jälkeä syntyä. Sata mottia tarvitaan ja tehdäänkin.

Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi töitä, ruvetaan vielä (salaa!) kaivamaan vesijohtoa lahjaksi talon emännälle. Siinä on ongelmia, mutta rintamalta lomalle palaava nuori isäntä hoitaa homman kotiin. Tehdäänpä puunrungoista poraamalla vesijohtoputkia! Tätä todella tehtiin noihin aikoihin.

Tuon ajan tekniikka on hevosvetoista ja höyrykäyttöistä. Sähköllä toki jo joku kiehauttaa jo joskus korvikkeet ja tiedossa on, että näköradio tulee tähänkin maahan sodan jälkeen. Olihan se ennen sotaa jo käytössä suurvalloissa.

Suomessa on joka tapauksessa luotettava ennen muuta hevoseen ja halkoihin. Niitä tämä köyhä maa tarjoaa riittävästi sille, jolla riittää tarmoa ja ahkeruutta. Silloin riittää pöydässä ruokaa ja tuvassa lämpöä.

Ja ennen kaikkea tarvitaan lapsia, paljon lapsia. Olisi synti ja häpeä naiselta jäädä kuivumaan pystyyn kuin lahopuu. Konttorihiirikin tuntee luonnon kutsun ja kokee lopulta myös täyttymyksensä.

Aluksi hän on kylällä kummajainen housupuvussaan, joka herättää suurtakin närkästystä, mottihommiakin pidetään tyhjänä puheena ja muuan rietas vanhempi irstalija yrittää saada tytöstä helppoa viihdykettä. Vaikeudet on tehty voitettaviksi ja myös voitetaan. Tarina kulkee onnahdellen ja tuntuu ainakin nykylukijasta kovin teennäiseltä ja arvattavalta, mutta mahdollisesti se täytti funktionsa aikanaan.

Jos tätä kirjaa vertaa vaikkapa Sillanpään teoksiin, voi havaita samanlaista biologian ja vaistojen korostamista. Sillanpäällä se vain on tehty mestarillisesti ja tässä osoitellen ja ontuvasti. Mutta sodan jälkeen oli kova tarve myös viihteelle, jossa kaikki lopultakin meni hyvin ja jokainen sai sen, mitä ansaitsee.

Dynamiittimies Alfred Nobel perusti aikoinaan kirjallisuuspalkinnonkin, jonka ehtona oli, että palkittava edusti niin sanotusti ihanteellista suuntausta.

Alfredin mieleen tuskin saattoi edes juolahtaa, että voisi tulla aika, jolloin tällaista suuntausta ei lainkaan olisi olemassa. Kirjallisuus tuntuu nykyään omaksuneen tietyn pilkallisen asenteen kaikkeen ihanteellisuuteen nähden, mikä on ominaista myös murrosikäisille ja hieman vanhemmille nuorille.

Toki sellaista kirjallisuutta oli olemassa jo ennenkin, mutta todella se murtautui esille vasta sodan jälkeen. Aikoinaan sitä kuvattiin sanalla blasé ja nykyään sanalla sophisticated. Viimemainittu sana on maassamme sen verran uusi, että englanninopettajani vielä 1960-luvulla arveli, että se olisi käännettävä sanalla vääristelty -siis sofisteille tyypillinen.

Yhtä kaikki, sana viittaa tiettyyn kokeneisuuteen, joka ylittää naiiviuden tason. Murrosiässä ja sen jälkeen tämä lieneekin kaikkein tavoitelluimpia asioita ja vertaisryhmän kannalta sine qua non.

Karhumäki kuuluu aivan ilmeisesti sellaiselle kirjalliselle tasolle, jota voisi nimittää naiiviksi ja hänen kanssaan samaan sarjaan on syytä lukea jopa enemmistö tuon ajan kirjailijoista. Enemmistöhän niistä onkin jo unohdettu.

Sotien jälkeisen kirjallisen murrosiän jälkeen olemme ehdottomasti saavuttaneet uuden tason, jota on epäilemättä syytä pitää edellistä korkeampana, koska se seuraa sen jälkeen ja asettuu sen yläpuolelle. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että vanha kirjallisuus olisi ilman muuta roskaa ja uusi taas hyvää ja ansiokasta. Molempia löytyy yhtä lailla kaikista aikakausista.

Kaikista puutteistaan huolimatta vanha kirjallisuus vain sattuu usein olemaan uutta kiinnostavampaa. Voihan siitä ainakin lukea jotakin toisen aikakauden kulttuurista silloinkin, kun sen varsinainen sanoma on heppoinen.