Eksklaaveja ja ekspansiota.

 

Hinku itään ja geopolitiikka

 

1800-luvun Englannissa sai niin sanottu poliittinen taloustiede ikävän leiman. Sillä näet haluttiin perustella se, ettei köyhiä tarvinnut auttaa eikä saanutkaan, sillä se olisi ollut epätieteellistä. Köyhyys nimittäin selittyi siitä lainomaisuudesta, että väestönkasvu pyrkii aina ylittämään käytettävissä olevan ravinnon määrän.

Parasta ja oikeinta politiikkaa oli tuon tieteen valossa antaa talouden lakien hoitaa tasapainon hakeminen, eikä yrittää mahdottomia, mikä vain pahentaisi tilannetta. Niinpä syntyi käsite Dismal science -synkkä tiede.

Mikäli halutaan etsiä oman aikamme synkkää tiedettä, olisi hyvä kandidaatti niin sanottu geopolitiikka, jota ei ole pidetty ainoastaan asioiden tilaa kuvaavana systemaattisena ajatteluna, vaan myös normatiivisena tieteenä. Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota, totesi nimikuulu šarlataani Aleksandr Dugin jo vuonna 2014. Valitettavasti hän osui oikeaan.

Vain vastuuttomat idiootit voivat katsoa, että poliittisen maantieteen tosiasioita pitää ja jopa täytyy jostain syystä muuttaa sodalla. Se on kuitenkin ollut se tavallisin tapa muuttaa valtioiden rajoja ja mikäli valtioiden vastakohtaisuuksia pidetään sovittamattomina, tulee juuri rajoista helposti sodan syy.

Itämeren etelärannan valtiorajat ovat hyvin erikoiset ja yritys niiden muuttamiseksi ns. Puolan käytävän kohdalla antoi aiheen toiseen maailmansotaan. Nytkin puhutaan paljon niiden ongelmallisuudesta erityisesti Venäjän ja samalla tietenkin sen vastustajien kannalta.

Polttopisteessä on taas, kuten vuonna 1939 Itä-Preussi, joka silloin oli leikattu irti emämaastaan Saksasta. Nyt se on irrallaan emämaastaan Venäjästä, vieläpä varsin kaukana siitä. Lähempänä on kuitenkin Valko-Venäjä, joka on enemmän tai vähemmän Moskovan taskussa.

Valko-Venäjästä Itä-Preussin eli Kaliningradin alueen erottaa sadan kilometrin pituinen Suwalkin käytävä, jota pidetään Naton heikoimpana lenkkinä. Mikäli Venäjä valtaisi sen, leikkautuisi Baltian maayhteys muhin Nato-maihin, ensi sijassa Puolaan.

Noilla mahdollisuuksilla spekuloivat päivittäin ne, jotka saavat siitä palkkansa ja lisäksi vielä monet muutkin. Täytyy vain toivoa, että järki voittaisi ns. geopolitiikan ja nykyisiä rajoja kunnioitettaisiin. Ehkä Ukrainan sota olisi voinut jo opettaa jotakin kaikkein höyrypäisimmillekin.

Joka tapauksessa Itämeren etelärannan rajojen ja valtapiirien muodostuminen on kiinnostava asia.

Saksalaiset, jotka kautta keskiajan tunkeutuivat kohti itää (Drang nach Osten), aloittivat kaukaa lännestä, Elben takaa. Tänäkin päivänä puhutaan Elben itäpuolisista alueista (Ostelbien) omana kokonaisuutenaan, jolle olivat ominaisia muulle Saksalle tuntemattomat instituutiot, kuten junkkerivaltainen kartanotalous.

Preussilaisuudesta tuli aikanaan koko Saksaa leimaava käsite, vaikka Preussi alun perin ei edes kuulunut Saksan keisarikuntaan ja Brandenburgin vaaliruhtinas, joka sitä hallitsi oli keisarikunnan termein vain kuningas Preussissa (König in Preussen) eikä Preussin kuningas (König von Preussen).

Alun perin slaavilaisten preussien asuttama maa antoi sittemmin nimensä suurvallalle, joka lopulta nielaisi koko Saksan. Saksalaisvalta levisi jo keskiajalla nopeasti itään ja sen moottoreita olivat hansakauppa ja Saksalaisen ritarikunnan miekkalähetys.

Lyypekki oli ensimmäinen saksalainen kaupunki Itämeren rannalla ja perustettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1143. Jo vuonna 1242 saksalaiset ritarit taistelivat Aleksanteri Nevskin joukkoja vastaan Peipsijärven jäällä.

Hinku itään (Drang nach Osten) vei saksalaisvallan tunnetusti aina Peipsijärvelle ja Narvajoelle saakka ja hieman kauemmaskin, mutta suoraa maayhteyttä Viron ja Liivinmaan ja Preussin välille ei kuitenkaan saatu syntymään. Kantona kaskessa oli Liettua.

Viron ja Liivinmaan valloitus oli erittäin veristä tuhoamissotaa (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Pakanalliset virolaiset ja lättiläiset taistelivat urhoollisesti ja kokosivat suuria armeijoita puolustamaan linnojaan ja kyliään, mutta kärsivät loputa tappion ja kastettiin väkisin kristinuskoon.

Liettuassa kävi toisin. Siellä paikalliset asukkaat säilyttivät oman yhteiskuntansa ja laitoksensa. Suomessakin kristinusko voitti jo 1100-luvulta lähtien, mutta Liettuassa pakanuus säilyi vielä pari sataa vuotta, aina 1300-luvun lopulle saakka ja kauemminkin.

Saksalaisilla oli kyllä hyvää halua vallata myös Liettua, mutta heidät peitottiin perin pohjin Tannenbergin taistelussa vuonna 1410 eikä ristiritarien puhti riittänyt enempään. Tappio jäi kuitenkin kaihertamaan vuosisadoiksi ja kun vuonna 1914 saksalaiset voittivat venäläiset Itä-Preussin alueella, he alkoivat kutsua taistelua Tannenbergin voitoksi.

Mutta vuoden 1410 Liettua ei ollut Venäjä eikä se ollut edes kristitty. Osaksi se kyllä oli molempia ja muodosti Euroopan laajimman valtakunnan, joka ulottui Itämereltä Mustalle merelle. Puola oli aluksi personaaliunionissa Liettuan kanssa ja vuoden 1569 Lublinin unionista lähtien ne olivat samaa valtakuntaa.

Suurin osa Liettuan valtakunnan kansoja oli slaaveja, puolalaisten ohella etenkin valkovenäläisiä ja ukrainalaisia ja sen onkin ajateltu olleen itse asiassa eräänlainen läntinen vaihtoehto Moskovan Venäjälle, vaikka itse pakanallinen Liettuan kansa ei tainnutkaan loistaa läntisillä instituutioillaan.

Erikoista on, ettei myöskään liettuan kieli kohonnut suureen arvoon yhdessä poliittisen mahdin kanssa. Ensimmäinen liettuankielinen kirja, joka oli katolinen katekismus, ilmestyi vasta vuonna 1595.

Kulttuurisesti Liettua ei kuitenkaan ollut mikään takapajula, päinvastoin. Renessanssivaikutteita sinne tuli 1500-luvulla suoraan Italiasta erityisesti Katariina Jagellonican äidin, Bona Sforzan välityksellä.

Vuonna 1563 Vilnan raati (seimas) julisti kaupungin avoimeksi kaikille uskontunnustuksille ja ennen pitkää siitä tuli Euroopan ja luultavasti koko maailman suurin juutalaiskeskittymä, uusi Jerusalem monine kuuluisine oppineineen. Vuonna 1570 perustettiin jesuiittakoulu, joka sai akatemian (yliopiston) statuksen vuonna 1579, eli siis puoli vuosisataa ennen Turkua.

Kuten tunnettua, Sigismund Vaasa oli aikoinaan meidänkin kuninkaamme ja Ruotsin valtakunnan liittyminen personaaliunionilla Puolaan (rzeczpospolita) olisi voinut luoda mahtavan vastapainon länteen laajenevalle Moskovan Venäjälle.

Tästähän ei sitten mitään tullut ja Sigismundia vastaan nousivat myös suomalaiset nuijamiehet, joilla tuskin oli merkittävää ulkopoliittista ymmärrystä, kuten Pentti Renvall on huomauttanut. Linnaleirin rasitukset he kyllä ymmärsivät ja halusivat karistaa ne niskoiltaan.

Joka tapauksessa Liettuan historia on monessa suhteessa hyvin kiinnostava. Entäpä, jos saksalaiset olisi onnistuttu lyömään kunnolla myös Virossa ja Liivinmaalla? Ehkäpä pakanuus olisi voinut sielläkin säilyä vielä pari vuosisataa ja heimokuninkaat olisivat liittyneet yhteen maleva-armeijoineen?

Tai ehkä kristinusko olisi sielläkin vähitellen omaksuttu kaikessa sovussa?

Mutta miten olisi käynyt viron ja latvian kielten? Olisivatko ne säilyneet hallintokielinä vai olisiko eliitti omaksunut jonkin toisen kielen, kuten Liettuassakin kävi? Saksan sijasta olisi käyttöön voinut tulla puola, valkovenäjä, tanska, ruotsi tai venäjä.

Ei ole mahdollista todistaa, että Viron ja Liivinmaan kohtalo olisi ollut ennalta määrätty sellaiseksi tai tällaiseksi. Liivinmaan kronikan kuvaamat taistelut olivat usein tasaväkisiä ja loppujen lopuksi ratkaisevaa taisi olla kotimaisten voimien hajoaminen ja joidenkin liittoutuminen valoloittajan kanssa.

Nykyisessä maailmassa niin Viro ja Latvia kuin Luettuakin ovat uudelleen syntyneitä pikkuvaltioita, joilla on strateginen sijainti Itämeren ja Venäjän välissä.

Erään tunnetun dosentin keskeisiä ajatuksia on, ettei pikkuvaltioilla oikeastaan ole eikä voikaan olla omaa historiaa. Ne ovat vain suurempien käsissä olevia objekteja, pseudovaltioita. Suomi tietenkin kuuluu samaan joukkoon.

Tosiasiassa näin ei ole tai ainakaan näin ei ole aikoinaan ollut. Kehitys on satojen vuosien mittaan paisuttanut joitakin pieniä valtioita ja kuihduttanut toisia, suuriakin. Se ei suinkaan merkitse sitä, että suuremmat olisivat edes aina olleet olemassa, saati että niillä olisi joitakin luonnollisia oikeuksia pienempiin nähden.

 Terve järki toki suosittaa rauhanomaisia ratkaisuja ja ystävällisiä suhteita kaikkien välille. Vain siinä on kaiken valtioviisauden alku, ei suinkaan tämän tai tuon maapalan anastamisessa omaan käyttöön.