Rooma ahdingossa

 

Sotaa ja kurjuutta

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXV. Hannibalin sota. Suuria menetyksiä. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2024, 178 s.

 

Kulttuurityö jatkuu. Titus Liviuksen jättimäisestä Rooman historiasta (ab urbe condita -kaupungin perustamisesta lähtien, kuten tuohon aikaan ilmoitettiin meneillään oleva vuosi, ellei sitten tyydytty viittaaman sen ja sen henkilön konsulivuoteen) on jo julkaistu suomeksi useita osia, joita on käsitelty tälläkin palstalla (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämä kirja suhtautuu alkutekstiin hyvin kunnioittavasti ja se julkaistaan myös latinaksi. Lisäksi ovat johdanto ja alaviitteet sekä nimihakemisto. Kaikissa kohdissa ei turmeltuneesta alkutekstistä saa selvää, mikä on myös teoksessa ilmoitettu.

Sille, oka haluaa syvällisesti tutustua auktoriin ja aikakauteen, tämä on hyvin hyödyllistä. Lukemattomat uudet nimet, jotka usein erehdyttävästi muistuttavat joitakin myöhempien aikojen nimiä, menevät lukijan mielessä helposti sekaisin.

Mutta voihan teosta lukea myös aikansa arvojen ja normien kuvauksena, jossa jotkut asiat sivuutetaan normaaleina ja toisia taas nostetaan esille joko varoittavina tai seurattavina esimerkkeinä tai osoituksina roomalaisten erinomaisuudesta, siihenkin Liviuksella oli taipumusta, kuten kaikilla kunnon patriooteilla.

Tässä kirjassa liikutaan  200-luvun loppupuolella eKr. ja on päästy  sen toiselle kymmenluvulle Cannaen suuren katastrofin (216 eKr.) jälkeiseen aikaan. Cannaessahan Hannibal tuhosi Rooman suuren armeijan, peräti 60000 miestä.

Roomasta eivät vielä miehet loppuneet, mutta vaara oli eksistentiaalinen ja liittolaiset, joihin Rooma oli mahtinsa perustanut, osoittivat horjuvuutta ja lahjottavuutta. Suurissa taisteluissa roomalaiset kärsivät vielä senkin jälkeen kirveleviä tappioita.

Lyötyjen joukkojen masentuneet rippeet, jotka alkoivat jo naisten lailla jo itkeskellä, kykenivät kuitenkin vielä kuin ihmeen kaupalla suuriin voittoihin, kun niihin puhallettiin henkeä kaunopuheisuudella ja onnistuvat kukistamaan ylivoimaisen vihollisen, tappamaan 37000 miestä (naisista ei ole mainintaa) ja ottamaan vangiksi 1830 henkeä. Saalis oli valtava.

Mitä käytännössä tarkoitti kymmenien tuhansien miesten tappaminen miekalla, voi vain kuvitella. Ainakin asiaa pidettiin kunniakkaana.

Päällikkö, Lucius Marcius nousi suureen kunniaan ja häneen tuli myös jotakin yliluonnollista. Kerrotaan,että hänen pitäessään puhetta sotilaille, hänen päästään kohosi hänen itsensä huomaamatta liekki kaikkien ympärillä seisovien suureksi järkytykseksi.

Näissä kohdin nykyaikaista lukijaa epäilyttää koko liekin olemassaolo, josta ei olekaan luotettavia todisteita. Luotettava todistus tekijänsä ja ilmeisesti myös yleisönsä asenteista sisältyy sen sijaan noihin ohimennen mainittuihin lukuihin vihollisen menetyksistä. Muitakin lukuja kirjoittaja esittää.

Yhtä kaikki, se, että vihollisista ilmeisesti surmattiin suunnilleen kaikki, jotka voitiin tai jaksettiin (aina joskus kerrotaan tappamisen loppuneen, kun ei enää jaksettu). Joissakin tapauksissa tappion kärsineet värvättiin omaan armeijaan, mutta he olivat yleensä epäluotettavia, kuten Liviuskin varoittaa. Jopa orjat, jotka saivat sotimista vastaan vapautensa, olivat siinä suhteessa parempia.

Ihmishengelle annettiin toki sodassakin tietty arvo: mitä useampi tapettiin, sitä suurempi saavutus. Toki vankien käsittely oli vaikea ongelma, eihän heitä voitu missään leirissäkään pitää syömässä vähiä muonavaroja ja potentiaalisesti uhkaamassa valtiota.

Tässä kirjassa tuskin tapahtuu suuria ratkaisuja, vaikka Rooman totaalisen häviön vaara ehkä torjutaankin. Joka tapauksessa nyt valtakunta eli suuria vaaran aikoja, joiden päätyttyä sittemmin katsottiin vielä tarpeelliseksi tuhota Karthago, ettei se koskaan enää nousisi Roomaa uhkaamaan.

Hitler oli mitä ilmeisimin omaksunut roomalaisajan arvoja suunnitellessaan Venäjän suurimpien kaupunkien hävittämistä ja julistaessaan tuhoamissodan, jossa hänen mielestään ratkaisisi vain ennenkuulumaton kovuus -siis järjestelmällinen hävittäminen, jonka laista ei sitten antiikin aikojen ollut nähty.

Toki pienemmässä mitassa samaa oli tapahtunut vaikkapa 1200-luvun Liivinmaalla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja muuallakin.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Rooma joka tapauksessa piti itseään valtakunnista oikeamielisimpänä ja myös armollisena, kun siihen oli syytä. Tähän luotettavuuteen se perusti myös liittolaispolitiikkansa, joka ei näinä alennuksen aikoina suinkaan aina onnistunut.

Sodan onni, fortuna belli on aina oikullinen. Niinpä ihmiset ovat ajasta aikaan yrittäneet saada ennakolta selville, milloin aika on sille otollinen. On pelattu sotapelejä ja nyttemmin myös varmasti värvätty tekoäly mukaan ennustamaan. Aikoinaan tärkeimpiä ennustajia olivat pyhät kanat, joiden lentoa auguurit tulkitsivat.

Muitakin enteitä ilmaantui. Oli hirvittävä myrskyjä, Albanovuorella satoi kiviä kaksi päivää yhtä mittaa, salamat iskivät torneihin ja aurinko muuttui punaiseksi ja ikään kuin tavallista isommaksi.

Kuten Cicero myöhemmin kirjoitti: ennustukset toteutuivat usein hämmästyttävän tarkoin ja vaikka ne usein jäivät toteutumatta, olisi ollut mitä suurinta kevytmielisyyttä jättää ne kokonaan huomiotta.

Jumalia koetettiin lepyttää uhrimenoin ja suurin urheilukilpaluin. Suurta pahennusta herätti, kun vaarallisena aikana joukko naisia peräti itse Rooman Forumilla lakkasi uhraamasta isiltä perityllä tavalla ja palvoi sen sijaan vieraita jumalia.

Aluksi järjestyksenvalvojien yritykset häätää vieraan kultin palvojia epäonnistuivat, mutta asia saatiin lopulta senaatin päätöksellä hoidetuksi. Rangaistuksista ei ole tietoa.

Elämme taas vaarallisia aikoja ja auguurit ja haruspeksit ovat ahkerassa työssä, kukin omia ennusmerkkejään tarkkailemassa. Mika Waltarin romaanihenkilö sanoi joskus, että on kaksi asiaa, joista voi keskustella loputtomasti: tähtitaivas ja lampaanmaksa.

Itse muunsin tuon lauseen jo puoli vuosisataa sitten modernimpaan muotoon: asiat, joista voi keskustella loputtomasti ovat Neuvostoliitto ja mallasjuomien valmistus.

Nykyinen aika on jo jättänyt tuonkin vaiheen taakseen. Joka tapauksessa Venäjästä riittää yhä keskustelemista ja auguureilla on töitä, kuten televisiota katselleet luultavasti ovat huomanneet. Itse en ole sitä katsonut.

Saapa nähdä, millaista tulevaisuutta maailma nyt on itselleen valmistelemassa. Yleensähän se on viimeisten parin sadan vuoden aikana osoittautunut aivan odottamattomaksi ja ennusteiden vastaiseksi.