Kaleva ja kumppanit

 

Naapurin eepos

 

Kalevipoeg, Kalevanpoika. Viron sankarieepos. Fr. R. Kreutzwald. Suom. Kyösti Kettunen. Pilot-kustannus Oy 2005, 338 s.

 

Ajatus kansanrunoudesta kansallishengen tuotteena ja säilyttäjänä ja idea kokonaisista sankarieepoksista, jotka ajan myötä olisivat hajonneet osiin, mutta voitaisiin ennallistaa, oli 1800-luvun alkupuolella tärkeä nousevia kansoja elähdyttänyt idea.

Sellaisista halusivat ylpeillä suuremmatkin kansat ja Beowulf, Rolandin laulu, Nibelungein laulu ja monet muut nousivat arvoon arvaamattomaan. Usein eepoksille löytyi tekijänsäkin, kuten jo kreikkalaisten Iliaan ja Odysseian tarumainen sepittäjä Homeros.

Eeposten kokoajan osuus aikaansaannoksen syntyyn on vaihdellut ja esimerkiksi Kalevalasta voidaan sanoa ja on sanottu, että se syntyi Elias Lönnrotin kirjoituspöydällä eikä sen sijaan esimerkiksi Länsi-Suomessa, Inkerissä tai Itä-Karjalassa.

Joka tapauksessa eepoksissa olevan autenttisen kansanrunouden katsottiin todistavan kansan mahtavasta luomisvoimasta, joka näin nousi kunniaan ja nosti sinne myös tekijänsä.

Viron ja Liivinmaan maarahvas oli elänyt vuosisatoja saksalaisten valloittajien halveksittuina orjina, mutta pystyi 1800-luvun puolivälissä esittämään oman sankarieepoksensa, jonka julkaiseminen ajan oloissa tosin oli ongelmallista, mutta saatiin hoidettua siten, että painaminen tapahtui Kuopiossa, josta painos tuotiin laivalla suoraan Viroon.

Suomen ja koko kansakuntaan ja sen rakentamiseen sensaatiomaisesti vaikuttaneen Kalevalan merkitys Kalevanpojan synnylle oli tietenkin tärkeä. Eeposten tekijätkin, kaksi lääkäriä, tunsivat toistensa työt ja tapasivat henkilökohtaisesti.

Friedrich Kreutzwald ei nimestään huolimatta ollut sen enempää saksalainen kuin Lönnrot oli ruotsalainen. Kreutzwaldin vanhemmat olivat maaorjia ja lähtiessään opintielle hän sai saksalaisen nimen kotitöllinsä mukaan. Sen nimi oli Ristimets.

Kalevanpojassa on runsaasti autenttista kansanrunoutta, mutta kokoajan osuus on siinä suurempi kuin Kalevalassa. Kansanrunot Suomenlahden molemmin puolin ovat jonkin verran käsitelleet samanlaisia teemoja, mutta Kalevanpoika ei suinkaan ole Suomesta Viroon lainattua tavaraa. Tähän laitokseen jälkisanat kirjoittaneen Kalervo Mettalan mukaan asia voisi pikemmin olla päinvastoin.

Mutta ei se niinkään ole. Kalevanpojan hahmo ja elämä ovat aivan toisenlaiset kuin Kalevalan sankarien, joiden nimiä Kreutzwaldin teoksessa korkeintaan joskus mainitaan. Suomi on kyllä paljon läsnä sankarin seikkailussa ja hän käykin siellä pari kertaa, mutta lähinnä se on vihollisten maata, vaikka sieltä joskus apuakin mainitaan saadun.

Erityisen merkittävä pahuuden edustaja eepoksessa on Tuuslar, Suomen tuulennoita. Noidathan hallitsivat usein tuulia ja suomalaiset erityisesti, kuten kovin monista yhteyksistä tiedämme. Peipsijärvellä esiintyy myös suolanoita.

Tuuslarin rikos oli kuitenkin omaa luokkaansa, hän vei väkisin mukaansa Lindan, joka oli jää nyt vanhalta Kalevalta leskeksi. Suomeen asti Linda ei joutunut, vaikka poika läksi häntä sieltä etsimään ja meni uimalla Suomenlahden poikki. Välillä meren yli meni kyllä siltakin, tuo kuuluisa Suomen silta, josta sittemmin paljon puhuttiin.

Kalevanpoika hankki Suomesta verrattoman miekan, jolla voi lyödä alasimen kahtia ja joka loppujen lopuksi koitui hänen omaksi kohtalokseen. Hän näet sai päällensä verivelan tapettuaan miekalla sen takoneen sepän pojan.

Kalevat, Olevit ja Sulevit seikkailevat usein yhteistyössä, mutta enimmän aikaa Kalevanpoika, itsekin Kaleva toimii yksin ja esitetään välillä jättiläisenä, jolle Peipsijärven vesikin ulottuu vain ”kulkusiin” asti.

Verrattuna Kalevalaan Kalevipoeg sisältää myös ns. tuhmia sanoja, jollaisia tietyt aikakaudet, kuten omamme, ovat hysteerisesti pelänneet. Tosin itse sanat ovat eri aikoina olleet erilaiset.

Suomalaisessa kansanrunoudessa peitettiin kotimainen sana usein latinalaisella ilmauksella, esim. Vinossa vitojan cunnus. Kalevanpojassa on mutamassa kohdin pisteitä kirjainten sijasta: ”joko polttaa pöksyjäsi, onko paarma p….ssäsi?”

Hyperboliseen tyyliinsä Kalevanpojan henkilöt saattavat päästellä myös gargantuamaisia pieruja, joiden voimasta pikkumies lentää kuin väkkärä.

Suomalaisessakin kansanrunoudessa tavalliseen tapaan ihmisten ja kasvien koko saattaa vaihdella hurjasti taikavoimasta riippuen. Kun Kalevipoegissa mennään maan alle, ei mennä Antero Vipusen, vaan itsensä vanhan Kehnon luo ja sielläpä sitä riittää töitä niin oveluudelle kuin voimalle ja urhoollisuudelle.

Paholainen saadaan sentään vangittua maan alle ja Kalevan poika jää häntä manalan portilla vahtimaan, käsi kallion halkeamassa kiinni. Sammon sijasta suurena kansallisena aarteena on vahvoilla ketjuilla kahlehdittu rautainen kirja, jonka Lapin noita Varrak haluaa viedä itselleen. Humalapäissään Kalevanpoika sallii sen tapahtuakin.

Kirjan lopulla käydään taas suuria sotia, kuten joskus aiemminkin. Nyt asialla ovat rautamiehet, joiden joukossa ei saksoja mainita, mutta kyllä sen sijaan venäläiset, puolalaiset, tataarit myös, tappomiehet. Liettuankin lippukaarti. Kuten Liivinmaan kronikka kertoo (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), oma väkihän liittoutui usein valloittajan kanssa.

Kavalia ja julmia hyökkääjiä piestään kyllä henkihieveriin ja Kalevanpoika vannoi, että Vahvaan kaulahan Kalevan kahletta ei kiinnitellä, veristä ei orjan iestä.

Mutta tosinhan siinä taisi käydä. Tulevaisuus on sentään olemassa:

Mutta kerran koittaa aika,

jolloin leimuaa tulessa

päreet kummastakin päästä.

Silloin leikkaa liekin polte

käden kallion raosta-

kotiin kulkevi Kaleva

tuoden onnen kansallensa,

ajan uuden Eestin maalle.

 

Eepoksella on tässäkin ominaispiirteenä kansanrunoudelle tyypillinen yhä toistuva kertaus ja saman asian monella tavalla esittäminen. Se ei kuitenkaan tee kirjasta raskaslukuista ja se sisältää monia varsin viihdyttäviä kohtia.

Sitä paitsi kirjasta löytää  nimiä ja hahmoja, joihin Virossa tänäkin päivänä törmää. Yhtenä löytönä voisin omalta osaltani mainita Lennuk-laivan, hopeasta tehdyn purren, jolla lähdettiin etsimään maailman äärtä.

Vuonna 1919 Englannin laivasto kaappasi bolševikeilta kaksi modernia ja huippunopeaa Novik-luokan hävittäjälaivaa ja luovutti ne Virolle. Toinen laivoista sai perinteikkään nimen Lennuk. Vapaussodan jälkeen laivat myytiin Etelä-Amerikkaan.

Tästä lähtien, kun saavun Tallinnassa eli Lindanisassa (Rääveli) Hell Hunt-pubin luo ja näen olevani Sulevimäen ja Olevimäen risteyksessä, ajattelen aina Kalevanpojan veljiä ja heidän mainetekojaan.