Westermarckin Marokko

Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.















Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.







Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.











Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.