Eilistä päivää

 

Barbariaa

 

Eddan sankarirunot. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. WSOY 1980, 308 s.

 

Edda-sanan merkityskään ei taida olla ihan selvä, eikä ainakaan ollut silloin, kun tämä kirja painettiin. Erittäin merkittävä kokoelma muinaisrunoja siinä joka tapauksessa on kysymyksessä.

Norjasta Islantiin 800-luvulla siirtyneet viikingit joka tapauksessa veivät mukanaan paljon sitä yhteisgermaanista kansanperinnettä, jossa kerrotaan hunneista, Burgundista, Reinistä ja monista muista Islannin kannalta kovin eksoottisista asioista. Niebelungenliedin ainekset löytyvät myös sieltä.

Vuoden 1000 paikkeilla islantilaiset omaksuivat kristinuskon, jonka mukana tuli myös uusi kirjoitustaito vanhan ja kömpelön riimukirjoituksen tilalle. 1100-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla vanhoja runoja alettiin koota ja panna kirjaan sen sijaan, että ne olisi kirottu pakanallisena barbariana, jota ne tietenkin edustivat.

Kansanrunojen vaeltaminen on yleinen asia. Aivan samoin koottiin 1800-luvulla Pohjois-Venäjältä, etenkin Karjalasta muinaisesta Rusista kertovia runoja, bylinoita, joissa Kiev ja sen hallitsijat olivat usein keskeisessä roolissa. Kalevalan on ajateltu samaan tapaan syntyneen aluksi Länsi-Suomessa, josta se olisi vaeltanut Karjalaan ja säilynyt sen arkaaisissa oloissa ikään kuin pakastettuna.

En tunne tämän kiistan nykyistä vaihetta, mutta sillähän oli aikoinaan jopa poliittinen ulottuvuus. Joka tapauksessa oman eepoksen saivat aikoinaan myös suomalaiset, samoin kuin sellainen oli säilynyt myös germaanisille kansoille niissä muinaisrunoissa, joista Edda muodostaa merkittävän osan.

Kalevalaa on nimitetty suureksi inhimillisyyden eepokseksi ja asian merkitys selviää, kun sitä verrataan germaanisiin vastineisiinsa tai vaikkapa muinaiskreikkalaisiin runoihin tai jopa keskiajan ritarirunouteen.

Kalevalan sankareilla hengen voima on ylitse muiden ja vaikka sotia ja väkivallantekoja tietenkin tapahtuu, ei niillä herkutteleminen missään tapauksessa kuuluu sen keskeisiin aineksiin.

Muistan erään Suomea tutkineen venäläisen 1800-luvulla selittäneen, että suomalaiset ovat perinteisesti hyvin rauhanomainen ja sotimiselle vieras kansa, minkä jo heidän kansanrunoutensakin todistaa. Jossakin vaiheessa taisi meillä Suomessa kyllä olla taipumusta selittää tämä asia toisinkin, mutta kun Kalevalaa verrataan vaikkapa Eddaan, on ero hyvin selvä.

Ajatelkaamme vaikkapa sitä Eddan teemaa, jossa Gudrun surmaa kaksi Atlin kanssa saamaansa poikaa, paistaa niiden sydämet ja syöttää Atlille. Tämän jälkeen hän surmaa vielä Atlinkin.

Kyseessä siis on barbarian nykyisessä vaiheessa taas suuren suosioon tullut Medeia- teema, jonka feministipiireissä ilmeisesti katsotaan jotenkin nostavan naisen arvoa ja asemaa.

Nornat ja valkyyriat ovat myös täydellisen barbarian luomia haltijoita. Runoissa ne sekoittuvat luontevasti kuolevaisiin.

Runojen teemoista suurimpia on hengenriisto, aivan kuin aikamme amerikkalaisessa TV-maailmassa ja sieltä on vaikea löytää niin sanotusti elämää suurempia asioita.

Ehkäpä sellaisiin sentään kuuluvat rohkeus ja tunteettomuus: peloton sydän ei vapise silloinkaan, kun se irrotetaan rinnasta ja asetetaan vadille. Joka tapauksessa elävien mailta siirrytään Heliin, joka ei vaikuta tavoittelemisen arvoiselta paikalta. Valhallaa ei täällä mainita. Joskus tosin tuntuu siltä, että uskotaan myös jälleensyntymisen mahdollisuuteen.

Vihollisen kallosta valmistetaan malja -skål- ja hänen hampaistaan tehdään naisille rintakoruja. Kaikki esitetään hyvin asiallisesti, ilman emootioita, jollaiset sen sijaan kuuluisivat antiikkiseen kaunopuheisuuteen sen yhtenä keskeisenä osana, kuten ne tietenkin kuuluvat nykyaikaiseen barbariaan sen keskeisenä elementtinä.

Yliluonnollinen kietoutuu runoissa luonnolliseen ja Grotti-myllyssä tuntuu olevan suurempaakin symboliikkaa, kuin Kalevalan Sammossa, joka taitaa lähinnä ilmentää köyhän väen kaipuuta turvattuun ja yltäkylläiseen elämään.

Rohkeus ja menestys sodassa kaikkia mahdollisia vastustajia vastaan on hyveistä ensimmäinen, mutta myös uskollinen rakkaus ja esiaviollinen siveys ovat korkealle arvostettuja asioita. Kirkolla ei ole mitään tekemistä niiden synnyssä. Verikosto näyttää olevan keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, kuten se yhä on joillakin vuoristojen syrjäseuduilla, esimerkiksi Tšetšeniassa.

Runot ovat kovin erilaisia niin teemaltaan kuin tyyliltään. Ne kuvaavat usein suuria tai sellaisiksi ajateltuja poikkeusihmisiä, sankareita, mutta epäilemättä niissä on säilynyt paljon aivan todellista tietoa siitä maailmasta ja niistä arvostuksista, jotka viikingeillä olivat ennen kristinuskon saapumista.

Kristinuskoa on 1700-luvulta lähtien ollut tapana arvostella nimenomaan barbaarisuudesta ja ainahan siihen on aihettakin voinut löytää. Kukapa henkisesti vapaa ja muutoin normaali yksilö tänäkään päivänä voisi ilman inhon väristyksiä seurata sitä, mitä patriarkka Kirill tekee siunatessaan raakalaismaista hyökkäystä.

Meidän aikanamme barbaria on yhä todellisuutta ja sen valta näyttää koko ajan olevan nopeasti kasvamassa, mitä sentimentaalis-idioottimainen cancel-liike ei millään tavalla paranna, päinvastoin. Sitä voisikin Nikolai Berdjajevia soveltaen nimittää saatanalliseksi liikkeeksi.

Mutta ei siitä sen enempää, sen tunnemme hyvin. Sen sijaan kristinuskoa edeltävästä barbariasta todelliset tietomme ovat hyvin vähäiset. Silti monella taholla on esiintynyt ja yhä esiintyy pyrkimystä nostaa tuon ajan kulttuuri jonkinmoiselle jalustalle autenttisena kansallisen sielun ilmauksena juutalais-kristillisen kulttuurin sijalle.

Näin tehtiin Hitlerin ajan Saksassa ja näin tehdään aika laajasti myös nykyisellä Venäjällä. Ortodoksinen kirkko auttaa sitten väkivallan ja murhaamisen edistämistä omalla tahollaan.

Toki meilläkin muinaiskulttuuri, josta todellisuudessa tiedämme tuskin mitään, on taas joissakin hämärissä piireissä nostettu jalustalle. Jo ennen sotia originelli jääkärikapteeni Kalsta johti Ukon palvojia ja luulen, että tätä lajia nähdään vielä paljon lisää.

Suomalainen ja slaavilainenkin mytologia ovat kuitenkin aika herttaisia verrattuna germaaniseen barbariaan, jonka arvoja ja normeja myös Edda-runot kuvastavat.

 Saattaapa olla, että meidän kannattaa pitää mahdollisimman tarkoin kiinni kristillisestä perinteestämme, koska vaihtoehtona sille ei välttämättä ole mikään kristillishenkinen YK:n ihmisoikeuksien julistus, vaan se barbaria, josta eurooppalaiset ovat aikoinaan työllä ja tuskalla nousseet.