keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Taiteen tarhoissa



Taiteen tarhoista

Pitirim Sorokin, Komin suuri poika joutui aikoinaan lähtemään Bolševikki-Venäjältä ns. ”filosofien laivassa” vuonna 1922. Lenin oli lopullisesti tuskastunut intellektuelleihin, jotka eivät taputtaneet hänen idiotismeilleen eivätkä liehitelleet hänen väkivaltahallintoaan.
Hyvä näin, Sorokinista tuli Amerikassa varsin huomattu sosiologi ja historianfilosofi. Hänen jokseenkin hurja maailmanhistorian synteesinsä ”Aikamme kriisi” ilmestyi myös suomeksi suurena vuotenamme 1952.
Olin tuolloin vasta juuri oppinut lukemaan, joten kirjan tutkistelu jäi minulta pakostikin myöhempään ajankohtaan. Oli se joka tapauksessa vaivan väärtti. Vaikka Sorokinin sinänsä kunnianhimoinen kvantitatiivinen metodi ei kaiken kaikkiaan juuri vakuuta, on siinä monia kiinnostavia pointteja. Yksi niitä koskee taiteen kehitystä ja sen lainomaista taantumista tietyissä historian vaiheissa.
Kulttuurien kehitys tässä maailmassa on syklistä, Sorokin opettaa. Spenglerin tavoin hän näkee kulttuurikehityksen ilmentävän perusprinsiippiään kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla. Kulttuurisen syklin ”aistisessa” vaiheessa eettiset periaatteet suhteellistuvat ja jäljelle jää vain karkea nautinnonhalu, tekopyhyys ja raaka väkivalta. Toden ja valheellisen, oikean ja väärän, ruman ja kauniin välinen ero käy yleisessä tietoisuudessa yhä epäselvemmäksi. Samalla tietenkin häviää myös itse kulttuurin olemassaolon oikeutus ja sen nauttima arvonanto.
Kun kulttuuri ei arvosta enää itseään ei kenelläkään ole erityistä syytä kiinnostua siitä ja silloin katseet kääntyvät vieraisiin kulttuureihin. Ennemmin tai myöhemmin siirrytäänkin sitten uuteen aikakauteen, joka on ”ideainen” ja perustuu uskon ehdottomiin totuuksiin. Tässä välissä ilmeisesti koemme yleisen synkretistisen sekoilun, joka on tällaisille ajoille tyypillistä. Sehän taitaakin jo olla menossa.
Taide ja yleensä korkeakulttuuri heijastelee uskollisesti aikaansa. Jossakin kulttuurikehityksen vaiheessa opitaan lopulta tekemään täydellisyyttä hipovia ihanteellisia luomuksia: ihmishahmoisia jumalia, madonnamaisia hyvyyden ja pyhyyden ilmentymiä, lapsellisen viattomuuden perikuvia, näkemyksiä luonnosta, jotka tempaavat taikapiiriinsä. Sellaisiahan Euroopan museot ovat yhä täynnä.
Mutta kun kulttuuri jatkaa kehitystään, häviää tällainen taide ja aletaan tuottaa luomuksia, jotka eivät enää muistuta esikuviaan. Kaavamaisten ja viitteellisten muotojen ohella nähdään kuvia hirviöistä, rujoudesta, rumuudesta. Väärin ja vajaasti piirtämisestä ja maalaamisesta, luonnottomista hahmoista, kummallisista väreistä, groteskeista asennoista ja halveksuttavia ja inhottavia tunteita esittävistä teoksista tulee normia antavia. Kaiken täytyy muistuttaa pikemmin niitä kuin klassisen kauden ihanteellisuutta. Tämän muutoksen huomaa minkä tahansa suuren eurooppalaisen taidemuseon kokoelmista kun muistaa katsoa teosten syntymisen ajankohdan.
 Oma aikamme ei ole ainutlaatuinen. Vastaavaa on tapahtunut ennenkin ja jopa useasti. Nykyään taas niin suuresti ihannoitu keskiaika merkitsi kuin merkitsikin taiteen rappiota ja barbariaa, jossa antiikin saavutukset kaikessa aistillisessa täydellisyydessään tuhottiin tai aktiivisesti unohdettiin ja palattiin kömpelöön tuherteluun, joka kuitenkin paljon paremmin palveli askeettista uskonvarmuutta. Siitä sitten oli hyvä kehittyä edelleen.
En väitä, että Sorokinin ajatuksenjuoksu oli juuri tällainen, enkä nyt onnistu mistään löytämään hänen kirjaansa, mutta tällaisena sen olen mielessäni säilyttänyt. Hänen näkemyksensä joka tapauksessa tuli spontaanisti mieleen, kun viimeksi kuluneen kuukauden aikana olen kierrellyt taiteen pyhättöjä Lontoossa, Berliinissä, Pietarissa ja vähän Tukholmassakin. Kävin myös Ateneumissa, mutta en kostunut siitä oikein mitään, kun varsinainen taide loisti poissaolollaan.
1800-luvun jälkipuoliskolta poikkeavana kapinaliikkeenä alkanut uusi klassismin vastainen virtaus (käytän omia teknisiä termejäni kuvaamaan havaitsemaani ilmiötä) näkyy myös kaikkien länsimaiden kuvataiteessa. Tuntuu siltä, että suuren taiteen suuri kukoistus sattuu myös juuri samaan aikaan. Täydellisyys saavutetaan juuri ennen romahdusta, jonka räjähdysaallot tavoittavat kaukaisimmankin kulmakunnan suunnilleen jo ensimmäisen ja viimeistään toisen maailmansodan seutuvilla.
Tunnustan heti, etten muista tai edes ymmärrä taiteen teoriasta mitään ja puhun vain sen katselijana ja käyttäjänä. Oma tapani kokea taidetta pohjautuu epäilemättä menneen maailman naiiviin perintöön. Se ei kelpaa minkäänlaiseksi auktoriteetiksi, enkä toki siihen pyrikään. Eräistä merkeistä voin päätellä, että saatan edustaa enemmistöä, millä ei tietenkään ole mitään normatiivista merkitystä. Puolet ihmisistä ovat joka tapauksessa keskimääräistä lahjattomampia myös tällä alalla ja saatan kuulua heihin. Tähän viittaa jo värisokeuteni. Mutta tämä ei ole tässä tärkeätä.
Kulttuurin huippuedustajien joukko on kullakin aikakaudella se tekijä, jolla on merkitystä. Se saattaa olla hyvinkin pieni, minkä ei tarvitse horjuttaa sen asemaa aikakauden auktoriteettina. Se joka tapauksessa päättää, mitä tehdään ja epäilemättä saa merkittävää tyydytystä siitä mitä tekee ja teettää. En tiedä, onko ongelma, etteivät nämä luomukset tuota samaa tyydytystä suurelle enemmistölle. Mikäli tuo plebs haluaa kokea kauneutta rumuuden sijasta tai myönteisiä asioita kielteisten sijasta, on sillä toki siihen oikeus ja sen sopii aina mennä vanhojen mestarien töitä säilyttävään museoon tai vain sopiville nettisivuille.
Etujoukon roolin oikeutus on joka tapauksessa problemaattinen asia. Voidaan havaita, että se pitää oikeutenaan ylenkatsoa rahvaan makua, mutta tuskin se kuitenkaan voi todistaa olevansa objektiivisesti sitä parempi. Mutta toki jo itse massasta erottautuminen, distinction Pierre Bourdieun mielessä on merkittävä sosiaalinen toiminto ja arvo sinänsä.
Sorokinin ajatukset taiteen kehnontumisesta (halpuuttamisesta?) tulivat joka tapauksessa etsimättä mieleen, kun viikonvaihteessa menin heti Venäläisen museon mestareiden jälkeen ihailemaan Marmoripalatsin modernin taiteen kokoelmia. Toisin kuin edelliset, jälkimmäiset tuntuivat keskimäärin jonninjoutavilta, huolimatta esimerkiksi Picasson omakätisestä signeerauksesta ja hienosta esillepanosta.
Kontrasti vanhaan oli erittäin jyrkkä. Parhaimmillaan myös nuo uudemmat teokset olivat esimerkiksi huvittavia, kuten pieni Pietari Suuren patsas vetämässä perässään nykyaikaista matkalaukkua, ehkäpä lentokentällä. Kehnoimmillaan näytti olevan kyse kasasta romua, jonka tiettävästi olisi pitänyt panna katsoja ajattelemaan jotakin. Poroporvarillisissa aivoissa ei kuitenkaan syntynyt mitään reaktiota. Vitsillä on aina arvonsa, mutta miten suuri se oikeastaan on verrattuna suvereenin mestarin taitoon ja näkemykseen?
Toisin kuin Marmoripalatsin useimmat näyttelyt –itse rakennuksesta en puhu mitään- Venäläinen museo sen sijaan näyttää perusnäyttelyllään edustavan jonkinlaista kulttuurin huippua, josta on ehkä mahdotonta panna paremmaksi. Psykologisesti on ymmärrettävää, että tuollaisten mestareiden varjossa läpimurtoa yrittelevä taiteilija on aikanaan masentunut ja hylännyt koko ajatuksen upeasta luomuksesta. Miksi töherrys olisi huonompaa kuin taide? Julistetaanpa nyt sitten että se onkin parempaa!
No, muistan hyvin sen käänteentekevän Pravdan pääkirjoituksen vuodelta 1936, jossa hyökättiin ”töhertäjätaiteilijoita” eli ”formalisteja” vastaan О художниках-пачкунах, enkä ole lainkaan imponoitunut niistä täysstalinismin luomuksista, joissa tuon artikkelin jälkeen sitten vanhaa ihanteellisuutta uusissa oloissa ainakin kiivaasti yritettiin elvyttää. Eivät ne juuri parempia ole kuin saksalaiset Hitlerin ajan aikaansaannokset, joiden katseleminenkin on kärsimystä. Missä sitten syy lienee?
Lähes yhtä jonninjoutavalta vaikuttaa se Ilja Glazunovin tuotanto, jolle nykyään on omistettu kokonainen mahtava museo Moskovan parhaalla paikalla. Aatteellisuutta siitä löytyy vaikka muille jakaa ja mystis-patrioottisen sanoman näkee jo sadan metrin päähän, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että koko kokoelma kuuluu aitovenäläisen pošlostin piiriin. Se näyttää korealta ja haisee pahalta. Muutama aidosti kiinnostava teos museossa toki on.
Tuolla taiteella on aivan ilmeisesti mahtavia kysyjiä ja joku Izborskin dosentti voi ehkä aivan oikeastikin sitä ihailla, mutta sen kiiltokuvamainen samankaltaisuus 1940-50-lukujen stalinismin kanssa lyö silmille. Tästä taiteesta ei ehkä puutu paljon mitään, mutta siinä on kyllä jotakin liikaa. Myönnän, että se tuntui hyvin kiinnostavalta vielä joskus 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteessa, mutta sen aito sanoma taisi olla aikaansa sidottu ja pian ohi mennyt.
Ehkäpä tyylisuunnat eivät taiteen arvon kannalta ole niin tärkeitä kuin sen eetos: pyrkimys rehellisyyteen, mikä ei ole sama asia kuin poliittinen paatos. Pateettiset teokset ovat harvoin vaikuttavia. Logos tuskin kuuluukaan kuvataiteen retoriikan piiriin, vaikka aikamme näyttää harrastavan saarnaamista taiteen sijasta.
Vanha kunnon Johann Wolfgang sanoi joskus, ettei taiteilijan tehtävänä olut puhuminen, vaan näyttäminen, luominen: Schaff Bilder, Künstler, rede nicht! Taiteilija, joka agitoi ajankohtaisen politiikan puolesta, tuhlaa aikaansa. Hänen kannattaisi mieluummin mennä toimittajaksi johonkin laaduttomaan lehteen.
Toisaalta taide kiinnostaa myös tilaajia ja maksajan valta on suuri. Venäjällä on vallan edustajilla ja sen mukaisesti myös valheellisuudella, mielistelyllä ja panettelulla aina ollut kulttuurissa suuri rooli, niinpä sillä on myös ollut intohimoiset vastustajansakin, myös taiteessa.
Mutta näinhän se asia on muuallakin. Venäjä on kaikesta huolimatta vahvasti kiinni yhteisessä eurooppalaisessa perinnössämme, päättipä sen poliittinen johto mitä tahansa. Kukko ei sielläkään käskien laula eikä suurta taidetta synny tilaamalla.
Ehkäpä me emme enää tule näkemään suurta klassisen taiteen nousua tällä mantereella. Tämä koskee luultavasti myös Venäjää. Sorokinin hahmottelema ”aistinen” kulttuuri ei ole mahtikäskyllä muuksi muutettavissa. Sen luoman taiteen tuotteet ovat jo peruuttamattomasti irtautuneet klassisesta perinnöstä ja muuttuvat yhä yhdentekevämmiksi sitä mukaa kuin niiden tökeryys lisääntyy. Sorokin näki tarkasti kehityksen suunnan jo kolme sukupolvea sitten.
Mahtaneeko tuo mainittu, mahdollisesti tulossa oleva Sorokinin ”ideainen” kulttuuri sitten olla jo pitkällekin kehittynyt? Elämmekö jo piankin aikaa, jolle ovat tunnusomaisia uskon varmuudet? Missä me niitä näemme? Vai olemmeko jo täälläkin todella siirtymässä uskonsotien kauteen, jossa koko arvojen järjestys muuttuu? Mitähän kaikkea siihen aikakauteen mahtaa kuulua? Edistystä ei ainakaan.
Uudenlaisen, osaamattomien tekijöiden usein tyhjänpäiväisen taiteen piiriin olemme jo ainakin siirtyneet. Menneisyyden chef-d´oeuvret eivät kuulu enää tähän päivään. Sikäli Sorokinin profetia näyttää pitävän paikkansa, niin uskomattomalta kuin se kaiken kaikkiaan tuntuukin.

2 kommenttia:

  1. Jo vain on niin makiaa röykyttämistä,
    ettei mokomaa tyhmempi edes äkkää.

    Tämän kunniaksi tarjoan froualleni
    konjakin sikäli mikäli suostuu sen
    nielaisemaan.

    VastaaPoista
  2. Huomio taiteenkin syklisestä kehityksestä on osuva. Tusinataiteen oikeutus tuntuu kohtuu usein olevan oikeaoppinen maailmankatsomus ja oikeanlainen tiedostaminen, vaikka tällainen taide itsessään loukkaisi sekä kauneudentajua että katsojan älykkyyttä. Tämä koskee niin kansallissosialistien, reaalisosialistien kuin nykypäivänkin tiedostavia taiteilijoita.

    Suomessakin on keskusteltu taiteen roolista ja "taiteilijoiden punavihreästä kuplasta". Jonkin aikaa sitten luin Saska Saarikosken kirjoituksen HS:sta, jossa viitatiin myös nykyisiin taiteilija-apurahoihin. Huomioni kiinnittyi kohtaan, jossa kerrottiin, että taiteilija-apurahojen merkittävin vaikutus on se, että nykyään vain 20% kirjailijoista käy töissä kirjoittamisen ohessa.

    Esim maahanmuuttokysymyksessä mielestäni olisi loogista, jos oikeisto vaatisi rajoittamatonta maahanmuuttoa (saadakseen Suomeenkin ryysyköyhällistön, jonka palkkavaatimukset on minimaaliset) ja vasemmiston vastustaisi (koska rajoittamaton maahanmuutto heikentää Suomessa asuvien köyhien asemaa). Kuten kaikki tiedämme, vassarit on hyvin vahvasti pro-maahanmuutto porukkaa. Tämä selittynee osittain sillä, että taitelijoiden tehtävänä olisi nähdä maailma "pienen ihmisen näkökulmasta" ja tuoda esiin niitä hiljaisia ääniä, jotka muuten jäävät kuulumatta. Kuitenkin taiteilijat eivät enää kohtaa tavallisia ihmisiä heidän omassa todellisessa elämässään (työssään), vaan viihtyvät lähinnä Rööperin ja Kallion taitelijakapakoissa kehuen toisiaan, joten he eivät myöskään kohtaa tavallisia suomalaisia ja heidän todellisuuttaan.

    Tämän vuoksi kysyn: onko taide mennyt rikki? Ovatko taideapurahat rikkoneet suomalaisen taiteen?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.