Sandels
Runebergin vänrikeissään esittämä Sandels on aika erikoinen tyyppi. Kun
lähetti tuli kertomaan venäläisten vastoin aseleposopimusta hyökänneen
Koljonvirralla jo etuajassa ja pyrkivän polttamattoman sillan yli, hän ei
lopettanut herkullista ateriaansa (forellia/lohta, chateau Margaux, madeira
ym.) paikallisen pastorin kanssa.
Sandels, hän Partalass' istuvi vaan,
suurustaan huoleti syö.
"Nyt käydään Virralla
taistelemaan,
heti kello kun yksi lyö.
Mutta naapuri siis järjestikin yllätyksen. Kyse oli siitä,
että Venäjällä noudatettiin toista aikaa, tätä nykyistä talvikauden Moskovan
aikaa:
Sana tuotihin nyt, sana kiireinen:
"Välirauhamme rikkunut on;
Brusin palas pois etuvahtinehen,
ja silta on purkamaton.
Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan
yks ryssäin on, sanotaan."
Ehkäpä sankari ajatteli samoin kuin sitten joskus marsalkka
Žukov. Kun hän kerran kuuli suuren taistelun alkaneen, hän kertoo menneensä
nukkumaan. Eihän taisteluita tuosta vain voiteta tai hävitä muutamassa tunnissa
ja levännyttä johtajaa tarvitaan todella vasta sitten, kun nähdään, miten koko
homma on alkanut kehittyä.
Sandelsilla oli hieman sama tyyli, mutta olosuhteista
päätellen hän näyttää toimineen myös kelpo hiprakassa. Hän lausahti Runebergin
mukaan:
Sandels hän istuvi herkkuillen,
tuost' ei ole ollakseen.
"No, pastori, hanhea hiukkasen!
Sitä syö ihan mielikseen. -
Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää;
hänen terveikseen lasi tää!"
Sanantuoja virkkavi: "Kenraali,
min vastuun viedä ma saan?" -
"Ett' everstillä on patteri
ja siltakin kaita on vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.
Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"
Kun hänen adjutanttinsa jonkin ajan
kuluttua tuli kertomaan tilanteen vain kiristyvän, kehotti Sandels häntäkin
pöytään ja nauttimaan pari ryyppyä. Tämä oli jo liikaa:
Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan,
viha silmistä liekehtii.
"Kenraali, ma jos toden lausua
saan,
joka mies teitä halveksii.
Sotajoukossa kaikkein mieli on se:
oletten pahin pelkuri te."
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko
pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."
Sen jälkeen seurasi temppu, joka
kylmästi arvioiden vaikuttaa humalaisen kohellukselta. Kenraali karautti
taistelupaikalle ja patsasteli siellä tuhannen musketin maalitauluna. Säilyi,
kumma kyllä ilman osumia, mutta ei suostunut menemään suojaan, vaikka kaikki
siihen kehottivat. Sen sijaan:
Se jo saapuukin, liki tulvailee,
hän vaaraa ei näekään;
tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee,
hän siit' ei tietävinään;
hän vartoo, katsovi kelloaan,
kuin tyyn' olis rauha vaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo:
"Rivit onko nyt valmis se
särkemään,
kuten ennenkin, väki tuo?
Pöyhkeillä ma ryssien annoin, Haa,
takaisin ne nyt viskatkaa!"
Uutta voimaa saaneet joukot
terästäytyivätkin nyt ja heittivät hyökkääjän takaisin. ”Laillinen” aika
taisteluun oli alkanut. Kenraalin viileä tyyneys auttoi terästäytymään. Ja kun
leikki loppui hyvin, oli kaikki taas hyvin:
Sandels, hän luo väen voitokkaan
tuli rantahan ratsastaen.
Ohi joukkojen kun veripurppurassaan
nyt lens hepo valkoinen
ja kun riemun hurmoma kenraali
urojansa nyt tervehti,
salanurku se kaikk' oli hälvennyt,
kaikk' ilkeät kuiskaukset,
ilo myrskyinen vain kaikui nyt
sekä hartahat kiitokset,
tuhatääninen huuto nyt soi:
"Hurraa
kenraalia urhakkaa!"
Tämä vanha
Cajanderin suomennos on usein hyvin iskevä. Mannisen suomennos on hieman
nykyaikaisempi ja moni muistanee esim. yhden avainkohdan näin:
kakstoista
sai kellomme täytetyks´
mutta ryssän
kello oli yks.
Alkuperäinen
ruotsinkielinen muoto kuuluu:
Vårt ur var tolv,
och vi följde det,
Men den ryska klockan är ett."
Men den ryska klockan är ett."
Koljonvirta kesti ja
muodostui Sandelsin sanoin ”pikku Austerlitziksi”. Puolustaja menetti kolmesataa
miestä ja hyökkääjä yli kahdeksansataa vangit mukaan lukien, kertoo Robert
Brantberg uudessa kirjassaan.
Suomalaiset pystyttivät
aikoinaan Venäjän vallan aikana muistomerkin tuolle taistelulle ja sitä
juhlisti Kuopion läänin kuvernööri Järnefelt venäläisen kenraalin uniformussa,
kirjoittivat Pietarin ja Moskovan patrioottiset lehdet pöyristyneinä.
Venäläiset joukot kukaties nyt sattumalta lyötiin tuossa
mikä-nyt-lieneekään-ollut kahakassa, mutta että sitä sitten vielä juhlittiin
Venäjän valtakuntaan kuuluvassa Suomessa! Tsuhnan petollisuudella ei näyttänyt
olevan rajoja ja Runeberg oli maan pahin kiihottaja, pauhasi lehdistö.
Mutta tämä on jo toinen juttu.
Sandels sankarityyppinä on joka tapauksessa sangen kiintoisa ja oloissamme
harvinainen. Joku tutkija onkin sanonut, että hänen kauttaan esitetään
”ruotsalaisen luutnantin” tyyppi. Siis sellainen jokseenkin pöyhkeilevä
poseeraaja, joka on kansallemme syville riveille tuiki vieras.
Joka tapauksessa kuva
Sandelsista tämän yhden runon valossa jää aika yksipuoliseksi. Itse asiassa
Johan August Sandels oli oikeastikin hyvin kyvykäs ja aikaansaapa soturi ja
myöhemmin myös hallintomies. Suomea hän tunsi hyvin jo Kustaan sodan ajoilta ja
sitä ennenkin. Itse asiassa nuoren Sandelsin kunnian uskottavuus oli kerran
ollut koetuksella, kun hän oli saanut biljardipöydässä julkisen korvapuustin. Sen
vuoksi hänet ”karkotettiin” palvelemaan Suomeen jo vuonna 1785. Täällä hän
yleni nopeasti ja komensi pataljoonaa Kustaan sodassa osallistuen mm.
Savonlinnan jokseenkin kehnosti sujuneeseen saartoon sekä Ruotsinsalmen
taisteluun.
Savon jääkärirykmentin,
”Ruotsin armeijan uudenaikaisimman joukko-osaston” komentajaksi Sandels tuli
vuonna 1803.
Savon jääkärien historia
kuuluu Suomen armeijan kunniakkaimpiin ja tunnetaan yhä Venäjänkin puolella.
Tuntuu jotenkin luontevalta, että moinen joukko-osasto sitten lakkautettiin ja
sen nimi pyyhittiin pois kartalta. Tokihan elämme uutta aikaa, kuten jo Pentti
Saarikoski oivalsi, vaikka historiallisena periodina tämän niminen ajanjakso
yleensä katsotaankin päättyneeksi.
No joka tapauksessa, Sandels
ja hänen savolaisensa olivat Suomen sodan todellinen valiojoukko ja Döbelnin
kuuluisa jäähyväispuhe vuonna 1809 kaikessa pateettisuudessaan tuli varmasti
sydämestä. Savolaisethan siellä olivat kunnostautuneet, muun muassa Sulkavan
komppanian päällikkönäkin toiminut Joachim Zachris Duncker, Ristiinasta
kotoisin.
Dunckerin kuolettava
haavoittuminen Hörneforsin taistelussa 5.7.1809 liittyi Sandelsin äkkipikaiseen
repliikkiin, jota hän vielä vanhoilla päivillään katui. Suomalaisilleen Sandels
olisi kukaties voinut pitää samanlaisen puheen kuin Döbeln. Sotilaat joutuivat
kestämään pirullisia vaivoja ja vastuksia, mutta pysyivät taistelukykyisinä ja uskollisina
esivallalle hämmästyttävän sitkeästi.
Robert Brantberg esittää
Sandelsin sotaretkestä nautittavan kertomuksen, mikäli näin uskaltaa sanoa kun
muistaa, mistä tuossa kaikessa oli kysymys. Joka tapauksessa myös Suomen sodan
moninaisten vaiheiden fokusointi yhden komentajan perspektiiviin antaa
tarinalle jäntevyyttä ja kirjaa ei oikein saa käsistään ennen kuin se on luettu
loppuun. Suomalaiselle lukijalle siinä on paljon uutta, erityisesti päähenkilön
tuota sotaa edeltävien ja niitä seuranneiden vaiheiden osalta.
Suomen sodan kertaamista ei
varmaankaan kannata tässä tehdä ja kirja tuskin tuo asiaan mainittavaa
tutkimuksellista uutta, koska se on tehty kirjallisuuden perusteella.
Kirjallisuus on kuitenkin varsin monipuolista ja mahdollistaa yllättävän paljon
myös elävöittäviä dokumenttilainauksia.
Myös jotkut sinänsä itse
päähenkilön kannalta merkityksettömät seikat antavat oman mausteensa tarinalle
ja perspektiiviä asioille. Sandelsia vastaan taistelemassa oli Koljonvirralla myös
muuan kreivi Tolstoi, lempinimellä ”amerikanets”
tunnettu hulivili, joka oli kiertänyt maapalloa Nadežda-laivalla Kanarian ja Kap Hornin kautta Japaniin ja Kamtšatkalle
saakka. Siellä hänet oli ”hankalan luonteensa takia” heitetty laivasta.
Pietariin amerikkalainen sai porttikiellon ja
hänet erotettiin myös Preobražensikin valiorykmentistä. Sen sijaan hän kelpasi
palvelemaan luutnanttina Savonlinnassa vuosina 1805-1808. Tuossa pikkukaupungissa
taisi olla aika paljonkin erikoislaatuista porukkaa noina aikoina.
Sandelsin sota ei päättynyt
Länsipohjassa vuonna 1809, vaikka Suomen sota päättyi. Hän komensi vielä ruotsalaisia
joukkoja Saksassa vuonna 1813, kun Napoleonia karkotettiin valtaamistaan
maista. Leipzigin valtavassa taistelussa hän ruotsalaisineen jopa taisteli
samalla puolella kuin Barclay de Tolly, joka oli ollut Suomen sodassa
vihollinen.
Tämä oudolta ehkä tuntuva tilanne
oli syntynyt siten, että Ruotsi oli liittynyt Napoleonin vastaiseen koalitioon
kruununperijänsä, marsalkka Bernadotten johdolla, mikä oli melkoinen
takinkääntö marsalkalta, mutta toimivaa reaalipolitiikkaa Ruotsin kannalta.
Turun tapaaminen 1812 sinetöi Ruotsin tulevan ulkopolitiikan uuden pitkän
linjan ja ensi vaiheessa toi sille myös Norjan Suomen korvikkeeksi.
Norjaan vei myös Sandelsin
tie. Aluksi hän joutui hyökkäämään vikuroivia norjalaisia vastaan, jotka eivät
halunneet liittyä Ruotsiin. Sen jälkeen kreiviksi ylennetty Sandels nimitettiin
Ruotsin sotaministeriksi ja myöhemmin vielä sotamarsalkaksi.
1819 kreivi Sandelsista tuli
Norjan käskynhaltija ja tämäkin kausi sisälsi kirjavia vaiheita, joihin kuului
jopa sodanuhka Englannin kanssa. Myös kuninkaan kanssa tuli lopulta riitaa ja
käskynhaltija sai vuonna 1827 eron virastaan ja kuoli Tukholmassa vuonna 1831.
Brantbergin kirja on
oivallisesti kirjoitettu ja kuvaa hyvin, miten pystyvä ja aktiivinen sotilas
Sandels oli. Hän ajoi vihollisen takaisin kohti itää ja piti heitä Savossa koko
ajan tiukoilla. Hyökkäyksissä hyödynnettiin myös vesistöjen tarjoamia
mahdollisuuksia, vaikka järvilaivasto oli talvella perääntyessä poltettu.
Vihollisen huollon tuhoaminen
onnistui siinä määrin, että se oli jo todellista hätää kärsimässä ja kukaties,
mikäli ylijohto ja edes kohtuullinen osa ylempää päällystöä olisi ollut tämän
kenraalin kanssa samaa kaliiberia, olisi hyökkääjä voitu Suomessa peräti
tuhota.
Toki tiedämme, miten siinä kävi. Viaporin
petos, avuttomat maihinnousut, Englannin kortin kehno pelaaminen ja
surullisenkuuluisa Klingsporin ”leipominen” hävittivät ne mahdollisuudet, jotka
todella olivat olemassa. Mutta siinä tapauksessa Venäjä olisi kaiketi
lähettänyt uudet miehet. Ja jo vuonna 1808 suomalaiset alkoivat vannoa
uskollisuutta Venäjän keisarille. Puumerkkejä sisältävät luettelot ovat nyt luettavissa
Kansallisarkistossa.
Perääntymään Sandels joka
tapauksessa joutui oman käsityksensä mukaan vain siksi, että hänen käskettiin
tehdä niin. Apua sen sijaan ei herunut. Sotaa käytiin kokonaisuutena ottaen
vetelästi ja lopputuloksena oli Suomen liittäminen Venäjään.
Siitä me saamme olla tyytyväisiä,
mutta ilman sitä aktiivista taistelua, jota Sandels parhaasta päästä edusti,
olisi Suomi liitetty Venäjään maakuntana ja se olisi ollut historiallinen onnettomuus.
Koljonvirran keikari ei siis ollut mikään
turha mies. On täysin ansaittua ja kohtuullista, että hänen nimeään kantavaa
olutta valmistetaan Iisalmessa ja juodaan koko maassamme. Sandels näyttää myös
todella olleen asioita ymmärtävä herkkusuu. Brantbergin mukaan hän tokaisi
joskus vallatun huoltokuljetuksen herkkuja maistellessaan: ”Me tappelemme
paremmin kuin venäläiset, mutta suolakurkkuja he totisesti osaavat tehdä!”
Ihmekös sitten, että ylä-savolaiset humppaavat aamusta iltaan radio Sandelsin soittolistoista päätellen.
VastaaPoistaHämeessä sentään laulutunteja ottanut maakuntajohtaja viihdyttää Sibelius tulkinnoillaan hallinon moninaista seminaariväkeä.
Samalla kun pyyhin suupielestäni maunion Sandels-oluen vaahdonrippeitä, muistelen että Taalainmaan rykmentin osalle kasautui merkittävä osa Koljonvirran taistelun miestappioista. Heistä, kuten koko sodan kaatuneista saattoi suurin osa olla ihan riikinruotsalaisia. Muistankohan väärin?
VastaaPoistaTuohon en pysty vastaamaan, epäilen kyllä. Eiköhän Jussi T. Lappalaisen Suomen sotaa koskevassa kirjassa liene kerrottu?
VastaaPoista