Karkurit ja pakolaiset

Karkurit, harhurit ja nuoret miehet kasarmeissaan

Katselin päivänä muutamana isäni muinoisen yksikön, RJP4:n sotapäiväkirjoja. Ukot, siis pojat noin yleensä, olivat uskomattoman sitkeitä. Ylivoimainen vihollinen painoi päälle vuonna 1944, mutta perääntyminen suoritettiin hallitusti, viivyttäminen, tiedustelu ja vanginsieppaus tehtiin asianmukaisesti ja vastaiskuun mentiin tarvittaessa yhä uudelleen. Ruumiita tuli kasapäin. Pappavainaa muisteli joskus, että pelkästään hänen konekiväärinsä alueelle jäi yhtenä päivänä viisikymmentä vihollista.

Tiedän, ettei hän keksinyt lukua omasta päästään sillä kehuskellakseen. Hän nimittäin ei pitänyt sodasta ollenkaan. Kk-ampujaksi hän pääsi ilmeisesti vahingossa ammuttuaan erinomaiset tulokset, mistä sai kunniakirjan. Tätä hän taisi katua, sillä minua hän ohjeisti niin, ettei armeijassa saa missään asiassa osoittautua keskitasoa paremmaksi eikä huonommaksi. Muuten ei hyvä seuraa. Asiansa pitää hoitaa ja siinä kaikki. No, ampuja onnistui jäämään henkiin, mikä ei ollut huono suoritus. Lievä haavoittuminen oli pikemminkin onnenpotku, joka vei kahdeksi viikoksi pois rivistä.

Rajajääkäripataljoona oli kovien sällien valiojoukko, joka heitettiin sinne, missä tarvittiin miehiä eikä housuja. Muuan vieraileva upseeri sanoi ruumiskasoja katsellessaan, ettei moista ollut missään muualla nähnyt sodan tässä vaiheessa. Kun komentajalta kysyttiin, onko porukassa ollut karkureita, hän kysyi muka ihmeissään ”mitä ne sellaset on”?

Mutta ei siinä koko totuus ollut. Sotapäiväkirjan liitteenä on kymmenien nimien luettelo ”harhureista”, jotka olivat olleet esimerkiksi puoli vuorokautta poissa linjasta. Eipä se mikään ihme ollut, kaikkien hermot eivät mitenkään voi kestää alituista kuolemanvaaraa ja muuta rasitusta. Jossakin vaiheessa miehet olivat niin väsyneitä, että heidät oli käytävä potkimassa hereille, kertoo sotapäiväkirja. Ja hellepäivän loputtomissa taisteluissa loppui vesi. Myös panokset olivat kovin vähissä ja oli pakko ampua tähdäten ja turhia ruikkimatta. Siinä otettiin miehestä mittaa ja tuntuu ihmeeltä, että taistelukyky ja –tahto sittenkin säilyivät. Niiden avulla se maa pelastettiin. Joka mies teki velvollisuutensa tai ainakin yritti. Enempää ei voi keneltäkään vaatia.

Mutta sitten oli myös niitä, jotka menivät vihollisen puolelle. Yleensä he tekivät sen aatteellisista syistä, mutta toki todennäköisen voittajan puolelle kannattaa yleensäkin asettua. Jääkööt he tässä käsittelemättä. Toinen ryhmä olivat käpykaartilaiset, joille oli sodan oloissa varattu karu kohtalo, joka olosuhteet huomioiden olikin asiallisen selkeä ratkaisu. Hermonsa menettäneet joutuivat pakostakin pois rivistä, eikä heidän osaansa voi kadehtia, he eivät kuuluneet varsinaisiin karkureihin, joita niitäkin oli aika paljon.

On inhimillisesti hyvinkin ymmärrettävää, että miehet noissa oloissa saattoivat valita karkuruuden. Usein se lienee vaatinut jopa rohkeutta. Arvostaa sitä ei kuitenkaan voi. Siinähän petettiin niin maa kuin toverit, vaikka jokainen ymmärsi, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Mutta kategorinen imperatiivi kertoo, ettei asiaa voi tehdä, ellei hyväksy sellaisen ratkaisun kelpaavan yleiseksi laiksi. Silloin olisi tyrannia päästetty rankaisematta maahan ja menetetty armeijan kunnia. Silloin oli sellainenkin.

Kansainvälinen oikeus tekee eron pakolaisten ja karkureiden välillä. Jälkimmäisillä ei ole oikeutta suojeluun ja itse asiassa sellainen voitaneen tulkita sotivan osapuolen taholta vihamieliseksi teoksi, onhan se selvä kannanotto käynnissä olevaan sotaan. Myöskään sotarosvot eli marodöörit eivät missään päin maailmaa ole oikeutettuja suojeluun ja sama koskenee asevelvollisuuttaan pakenevia. On aina mahdollista sanoa asevelvollisuuden tai taistelemisen olevan vastoin omaa poliittista vakaumusta ja selittää siten sen välttelemisen olevan poliittisen vainon pakenemista. Jos joku on tarpeeksi typerä uskoakseen tätä, niin minkäpä asialle mahtaa.

Kummallista joka tapauksessa on, mikäli jokin kaukainen maa katsoo asiakseen ottaa kantaa käynnissä oleviin sotiin tarjoamalla turvapaikan sitä syystä tai toisesta kärttäville sotilaille. Sellaisessa tapauksessa enin mahdollinen turva on yleensä tarkoittanut internointia eikä missään tapauksessa paikallisen kansalaisen nauttimia etuuksia ja ajan mittaan kansalaisuutta.

Ymmärrän hyvin sen, että maahan tunkeutuneita nuoria miehiä ei useinkaan haluta pitää pakolaisina, vaan karkureina. Sitä he useassa tapauksessa tiettävästi ovatkin. Paljon kohua ja epäluuloa on synnyttänyt myös heidän käytöksensä ja syystä. Osa asiasta toki voidaan selittää yleisillä syillä: jos tuhansia nuoria miehiä sijoitetaan samoihin tiloihin ilman siteitä normaaliin yhteiskuntaan, seuraa aina ikävyyksiä. Asiaa voinee tutkia myös esimerkiksi koirakokeilla. Pistäkääpä vaikkapa sata uroskoiraa samaan häkkiin kuukaudeksi ja katsokaa, mitä tapahtuu.

Jopa tavallinen kasarmielämä on, tai joskus oli aika karua. Kipling, eräs mielikirjailijoistani runoili joskus Tommy Atkinsista, alaluokkaisesta sotilaasta, joka koetti korjata herrasmiehen mielikuvaa omasta elämästään:

I went into a public-'ouse to get a pint o' beer,
The publican 'e up an' sez, "We serve no red-coats here."
The girls be'ind the bar they laughed an' giggled fit to die,
I outs into the street again an' to myself sez I:
O it's Tommy this, an' Tommy that, an' "Tommy, go away";
But it's "Thank you, Mister Atkins", when the band begins to play,
The band begins to play, my boys, the band begins to play,
O it's "Thank you, Mister Atkins", when the band begins to play.

Herrat kyllä kirjoittelivat siitä, miten “thin red line of heroes” taisteli urhoollisesti loppuun saakka, mutta kun arkipäivä koitti, alkoi ylenkatse. Vaikka eivät punatakit mitään sen kummempia itse asiassa olleet kuin nuo kukkoilevat herrasmiehetkään:

We aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,
But single men in barricks, most remarkable like you;
An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,
Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;
While it's Tommy this, an' Tommy that, an' "Tommy, fall be'ind",
But it's "Please to walk in front, sir", when there's trouble in the wind,
There's trouble in the wind, my boys, there's trouble in the wind,
O it's "Please to walk in front, sir", when there's trouble in the wind.

Siinä se asian ydin tuli, hieman huvittavalla alaluokkaisella englannilla, mutta sanoma oli selvä: hieman rispektiä, pliis:

You talk o' better food for us, an' schools, an' fires, an' all:
We'll wait for extry rations if you treat us rational.
Don't mess about the cook-room slops, but prove it to our face
The Widow's Uniform is not the soldier-man's disgrace.
For it's Tommy this, an' Tommy that, an' "Chuck him out, the brute!"
But it's "Saviour of 'is country" when the guns begin to shoot;
An' it's Tommy this, an' Tommy that, an' anything you please;
An' Tommy ain't a bloomin' fool--you bet that Tommy sees!

Mutta tässä kyseessä olivat tavalliset, asiansa hoitavat rivimiehet. Eivät he mitään hemmottelua tai ylistystä kaivanneet, vaan sen sijaan juuri sitä arvostusta, jonka ansaitsivat.

Karkureiden kuten muidenkin kohdalla kyse on juuri siitä: millaista arvostusta he ansaitsevat? Keitä he ovat? Varmasti joukossa on täysin kunnioitettavia henkilöitä ja mukavia miehiä, mutta kuka on kuka? Ei  nyt olla ainakaan hölmöjä: you bet that Tommy sees.