Tallinassa pikavisiitillä

Pieni Tallinnan matka

Tallinnassa tulee käytyä niin usein että saattaa jo kuvitella, ettei sieltä enää mitään uutta löydä. Löytyipäs taas.

Maarjamäe loss, historiallinen museo oli valitettavasti kiinni, joten sen kertaaminen ei nyt onnistunut. Sen sijaan auki olivat Eduard Vilden ja Anton Hansen Tammsaaren museot Kadriorgin lähellä. Molemmat olivat uusia tuttavuuksia ja käynnin väärttejä. Enpä tiennytkään, että Vilde eleli pari vuotta Euroopassa kaimansa, dosentti Gyllingin henkilöllisyydellä.

Paras museo oli jälleen Rocca al Maren ulkomuseo, jossa oli pari aivan uutta replica-taloa, Setumaan vanhauskoisten mailta. Muutama muukin paikka oli auki ja Kõrtsista sai reilua talonpoikaisruokaa. Mulgipuder, jos sen kanssa on hyvää pekonia, on herkkujen parhaita. Sen kanssa voi suositella vodkaryyppyä, mutta ei nyt ehkä mielellään keskellä päivää. Kukin päättäköön kohdaltaan.

Tallinnan kahvilat olivat laaadukkaita jo ammoin ja jopa neuvostoaikana niissä saattoi olla varsin hyvät tarjoukset. Nythän tilanne on sekä määrällisesti että laadullisesti aivan uudella tasolla ja kahvilat, jonne aina mahtuu, ovat keitaita ihmisille, joita vaimot juoksuttavat ympäri kaupunkia kuin vähämieliset.

Tallinnan ostosmahdollisuudet ovat tunnetusti hyvät. En puhu nyt tässä valmiista šašlik-lihasangoista, unkarilaisesta silavasta, savuankeriaasta ja muista vastaavista meillä vähemmän saatavilla olevista herkuista, toki nekin kannattaa noteerata kuten myös vürtsikilut. Ilman niitä tuntuisi kesäinen purjehdus Tallinnasta pois jotenkin hukkaan heitetyltä. Pienen olutkolpakon kera ne särvittävät ja virkistävät oleellisesti helteen näännyttämää purjehtijaa ja tekevät muutoin tylsästäkin matkasta juhlan.

Mutta Tallinnassa on myös kirjoja. Mikäli viron taito on päässyt rapistumaan tai jäänyt tykkänään hankkimatta, on vahinko syytä korjata mitä pikimmin. Historiallista- ja vastaavaa asiatekstiä ymmärtää jo opeteltuaan tuhat sanaa, joista enimmät ymmärtää suomen tai saksan kautta kunhan vähän vaivautuu miettimään. Virolainen historiankirjoitus on hyvin kiinnostavaa ja sitä paitsi siellä, kuten myös Venäjällä, ilmestyy uusina painoksina klassikoita, joita ei neuvostoaikana saanut julkaista. Muuten, Solaris-keskuksessa ja Viru-keskuksessa on molemmissa hyvät venäläiset kirjakaupat tai siis osastot.

Kirjailijaliiton talossa on divari, josta ennen sai vanhoja saksalaisten aikakauslehtien vuosikertoja. Ikävä kyllä, ne on myyty loppuun. Mutta onhan siellä yhtä ja toista muutakin. Vironkieliset raamatut, juhlallisissa nahkakansissa, alkaen vuodelta 1835 olivat hyvin kohtuullisissa hinnoissa. Niiden kieli on ehkä nyt jo vanhahtavaa, mutta kutsuu kyllä lukijaa omalla erikoislaadullaan. Ihme, elleivät vanhat aivot niiden pohjalta jotakin oivalluksia vielä kehittele, vaikkapa sitten vääriäkin. Enpä usko, että vaatimattoman raamattukokoelmani virolainen kappale lukematta jäisi, vaikka voi olla, etten sitä kannesta kanteen kahlaa.

Ja onhan se Tallinna kulttuurikaupunki myös näyttelyiden ja esittävän taiteen kannalta. Purjehtijalta nuo riennot jostakin syystä tuppaavat jäämään väliin, mutta lauttaturistille ne kuuluvat lähes pakolliseen ohjelmaan, ainakin jos vaimo on mukana. Tällä kertaa oli vuorossa venäläisten romanssien konsertti Mustapäiden veljeskunnan salissa, esittäjinä jokin venäläinen naistrio.

Kuten joskus vastaavassa pietarilaisessa tilaisuudessa, sukupuolten suhde yleisössä oli noin 1:9.  Se, joka arvaa, kumpaa sukupuolta oli enemmän, saakoon palkinnokseen ikuisen kunnian. Ohjelma oli lähinnä venäjäksi, mutta tervehdyssanat myös viroksi. Niistä osa esittäjältä vähän unohtui, mutta mielestäni se oli kaunis ele.

Itse esitys oli parhaimmillaan korviahivelevän puhdas suoritus, esimerkiksi Ave Maria. Se, kuten Jingle Bells, tai jotkut operettikappaleet eivät yleensä kuulu romansseihin, joista satun tykkäämään enemmän, mutta hyvä näinkin. Sali oli tupaten täynnä ja taisi viroa kuulua melko vähän siinä jokseenkin äänekkäässä puheensorinassa, joka väliajalla vallitsi.

Vaimo, joka tuntee nämä asiat paremmin, väittää, että venäläisessä teatterissa näytös alkaa aina neljä minuuttia yli tasatunnin. Nyt tarvittiin seitsemän minuuttia ja tästä opimme, ettei kukaan voi olla aina oikeassa.

Yhtä kaikki, esitys oli hyvinkin sen kymmenen euron väärtti, jonka se maksoi. Kuten Pietariin, myös Tallinnaan voi liput varata netin kautta ja lunastaa sitten kassalta tai jostakin kioskista. Kai se toimii Tukholmassakin?

Kaunis tapa on, että teatterin tai konsertin päälle mennään johonkin ravintolaan ja niitähän Tallinnassa riittää. Enimmät keskustan paikat oli jo joskus tullut käytyä ja pari käymätöntä oli perjantain kunniaksi täynnä, joten oli tyydyttävä siihen kellaripaikkaan, joka on suunnilleen sitä kalliinpuoleista valkosipulipaikkaa vastapäätä.

Savustettu sianpotka ei ollut hullumpi tynnyrioluen kera, vaikka nyt ei varsinaisesti innoittanutkaan oodeja rustaamaan. Ainakin sillä jaksoi hoippua satamaan, jossa kodikas lautta jo odotteli pilttuussaan. Sinne kun istahti mukavasti ja hiukkasen urvahti, heräsikin jo kotikaislikoissa. Kymmenen minuutin kävely kotiovelle ei tunnelmaa pilannut.

Tallinnaan kuulemma halutaan tunnelia, vaikka se on kyllä jo nyt ihan vieressä. Kaksi tuntia menee lautalla keskustaan ja kesällä vain puolitoista. Mihin tässä enää tunnelia tarvitaan? Kuka lähtee sinne vapaaehtoisesti omalla autollaan? Vai oliko tarkoituskaan sinne ketään päästää? Ei se Tallinnan ja Helsingin läheisyys enää ole tunnelista kiinni. Jo nyt meitä yhdistää silta, jonka tukipylväinä ovat olleet ne miljoonat olut- ja viinalitrat, joita kuskataan etelästä pohjoiseen.

Mutta ne eivät enää ole kovin tärkeitä ja menettävät loputkin kantokyvystään, mikäli Suomen hallitus jonakin kauniina päivänä herää huolehtimaan omista eduistaan. Vielä sen jälkeen Tallinnan viehätys tulee jatkumaan.