Tertium gaudens

Tertium gaudens eli Suomen entinen etulyöntiasema

Viime aikoina on yhä enemmän saanut lukea suorastaan tyrmäävän typeriä tulkintoja Suomen viime vuosikymmenten historiasta ja maamme muka häpeällisestä kohtalosta Kremlin käskyläisenä. Historia toki onkin siitä erikoinen laji, että itse kukin saattaa kuvitella ymmärtävänsä siitä saman verran kuin ammattimiehetkin, ellei sitten peräti enemmän. Juuri tuon jälkimmäisen vaihtoehdon valitsevat yleensä ne, joiden mielestä kansaa aina pyritään petkuttamaan ja sotkemaan selviä asioita joutavalla viisastelulla.

Vaikka tuo jälkimmäinen aivan epäilyksettä pitää myös paikkansa ja juuri nyt kukoistaa aivan ennen näkemättömässä määrin, ei kuitenkaan kannata lähteä siitä, että tulkinta on aina suunnilleen oikea, kun se on vastakkainen sille, mitä ennen sanottiin.

Historian erikoisuuksiin kuuluu, ettei kontrafaktuaalisia väittämiä ole mahdollista empiirisesti todistaa. Voidaan miltei loputtomasti väittää tätä tai tuota päätöstä tai poliittista linjaa virheelliseksi ja selittää, että vaihtoehdot olisivat olleet monin verroin parempia. Laboratoriokokeita ei kuitenkaan voida historiassa tehdä ja tilanteiden toistaminen ei kerta kaikkiaan onnistu. Niinpä on tyydyttävä huolellisesti analysoimaan sitä, mitä oikeasti tapahtui ja verrattava sitä siihen, mitä olisi aivan ilmeisesti voinut tapahtua, mikäli olisi päätetty toisin.

Vaihtoehtoja ei historiassa ole ollut loputtomasti, mutta niitä on ollut. Niitä ei kannata etsiä löysän kapakkajaarittelun, eli Stammtischgeschwätzin keinoin, kuten saksalainen sanoo. Vasta se, joka on tutkinut päätösten historiaa ja tuntee niiden taustat, pystyy esittämään niistä vakavasti otettavan arvion. Muita skenaarioita voi rankata niiden viihdearvon tai esimerkiksi kirjallisten ansioiden perusteella, sikäli kuin kyse ei ole suullisesta esityksestä.

Kun puhutaan Suomen ja Venäjän taloussuhteista ja yleisemminkin talouden vaikutuksesta maiden suhteisiin, ei liene mahdollista löytää parempaa asiantuntijaa kuin Markku Kuisma. Sen vuoksi kannattaa ottaa vakavasti myös ne johtopäätökset, joita hän tekee sellaisista vaihtoehdoista, jotka eivät toteutuneet.

Kuisman palkittua teosta Venäjä ja Suomen talous. Helsinki, Siltala 2015 on jo arvosteltu ja kehuttu monessa paikassa, joten voin jättää suurimman osan sen kiinnostavista faktatiedoista ja johtopäätöksistä tässä selostamatta. Joka tapauksessa kannattaa yhä uudelleen muistaa, miten ensisijainen tekijä talous on meidänkin historiassamme ollut, vaikka sen yksipuolinen korostaminen aikoinaan on tuottanut vastareaktion, joka taitaa vieläkin vaikuttaa. Eihän talous ihmisten toimintaa sanele, mutta sen reunaehdot kyllä.

Sellaisiakin ääniä olen kuullut, että Kuisman kirja olisi ollut jollekin pettymys. Ehkäpä lukija odotti tekijän paljastavan loputkin esimerkiksi ns. suomettuneisuuden ajan alennustilasta, siitä miten Suomea Kremlistä käskytettiin ja meidän ketkut sen kuin matelivat ja myivät kansan etuja.

Tällaiseksihan kuva ei muodostu. Paradoksaalisesti kyllä, Suomella näyttää kylmän sodan aikana olleen käytettävissään resurssi, joka antoi sille vaa’ankieliasemaan verrattavan edun. Suomi saattoi esimerkiksi öljypolitiikassa käyttää poliittista vipusinta molempiin suuntiin. Neuvostoliitto ymmärsi Suomen tarvitsevan länsisuhteita ja länsi ymmärsi sen tarvitsevan idänsuhteita. Suomen romahduksesta olisivat kärsineet kaikki. Sitä paitsi taloudella oli omat lakinsa, eikä politiikka voinut niitä ignoroida.

Neuvostoliitolla oli kylmän sodan aikana käsissään mahtava talousase ja se pyrki varjelemaan etupiiriään Suomessa. Tällainen politiikka leimataan nykyään usein ilman muuta kauheaksi ja sallimattomaksi ja vain Venäjälle tyypilliseksi.

Entä mitä tapahtui? Neuvostoliiton-kauppamme kasvoi kymmenestä kahteenkymmeneen prosenttiin, kun öljyn hinta räjähdysmäisesti nousi ja tämä siivitti clearingkauppamme komeaan lentoon. Samaan aikaan ylivoimainen osa taloudestamme oli sitoutunut länteen ja integroituminen sinne jatkui hitaasti mutta varmasti. Mutta myös idässä meillä oli suuria etuja valvottavana. Ei se mitään pakkopullaa ollut, kuten niin sanotun itäeurooppalaisen sodružestvon jäsenet sittemmin omalta kohdaltaan valittelivat. Meillä oli rinnakkaiselo eli sosušeštvovanije ja se oli toinen juttu se.

Suomen metalliteollisuuden huikea kasvu on menestystarina, josta meidän on suuressa määrin kiittäminen idänkauppaa. Sama koskee Nokian ja Koneen menestystarinoita. Mutta eikö tämä kaikki ja taivas myös olisi tullut osaksemme myös ilman tätä pakotettuan idänkauppaa, joka vetelöitti teollisuutemme kilpailukyvyn ja valmisti siten tietä suureen lamaan? Eikö sotakorvausten näkeminen suurena Suomen talouskehityksen vauhdittajana ole pelkkää mielistelyä ja nuoleskelua? Kysehän oli oikeudettomasta ja vastikkeettomasta ryöstöstä? Eikö tarina Kivennavan kirkkoherran taskukellosta Stalinin taskussa ole paras kiteytys tästä historiasta?

Ei historia niin yksinkertaista ole. Kuisma sanoo, ettei idänkaupan koko kuvaa ole vielä kunnolla piirretty, mutta se, minkä hän syvällisen tuntemuksensa perusteella näkee, poikkeaa suomalaisten useinkin synkistä käsityksistä. Venäjän vaikutus edesauttoi monella tapaa myös Nokian, Koneen ja monen muun ”tietä tähtiin”. ”Vanha Venäjä synnytti, Neuvostoliitto kasvatti ja imperiumin viimeisin romahdus vapautti lentoon.”

Hullunkurista on ollut seurata sen, etupäässä nuorempaan sukupolveen kuuluvan joukon meuhkaamista, jolle tie ”länteen” oli ikään kuin pako jostakin Mordorin orjuudesta luvattuun maahan. ”Impivaaralaisuutta pilkanneet länsikiihkoilijat eivät ymmärtäneet asenteidensa tyypillistä itäeurooppalaisuutta”, toteaa Kuisma. Niinpä sitä sitten mentiin Euroopan ytimiin ”alemmuudentunnon uskonvarmuudella ja skandinaaviset länsinaapurit putosivat ihmetellen kyydistä”. Tämä oli todella sääli, sillä Kuisman arvion mukaan 1990-luvulla oli tarjolla ”vahvempi itsenäisyys ja väljempi vapaus kuin koskaan Suomen historiassa: todellinen maailmanlaajuiseen kansainvälisyyteen johdatteleva paikka heikenneen idän ja vahvistuneen lännen välissä.”

Tässä sitä sitten ollaan, mutta höperöimpien mielestä tämä ei vielä suinkaan riitä. Mehän emme ole Naton jäseniä! Katsokaapa nyt Puolaa ja Viroa, jotka ovat meitä edellä matkallaan ytimiin ja onneen! Tilanteemme täytyy siis olla äärimmäisen vaarallinen, koska Venäjän sotilaallinen voima ylittää jo omamme, mikä kai jonkun mielestä lienee historiallinen uutuus.

Kuisma ei puhu Natosta mitään, mutta taloudesta ja sen realiteeteista sitäkin enemmän. Kirja on täynnä perusteelliseen asiantuntemukseen nojaavaa tietoa ja riemastuttavia oivalluksia, jotka eivät ole pelkkää kapakkanokkeluutta. Suomen talouden tarinaa kannattaa tutkailla nimenomaan Venäjän kehityksen yhteydessä, sillä se antaa perspektiiviä myös poliittiseen historiaan. Tässä yhteydessä ei siitä sen enempää. Tyydyn suosittelemaan kirjaa kaikille ja pyydän miettimään kirjoittajan loppukaneettia. Voisiko Suomi olla kuin Ruotsi vuoden 1809 jälkeen? Voisiko se olla suvereeni ja rauhallinen, puolueeton valtio, joka tilaisuuden tullen ”noukkisi kastanjat tuhkasta” mikseipä vaikka jopa rusinat pullasta?

Kuisman mielestä tämä edellyttäisi ”vain halua ja rohkeutta olla vapaasti ja itsenäisesti oma itsensä”. Voisiko asia olla näin? Vai onko se pikemminkin niin, että kun suuri osa itsenäisyyttämme on jo joka tapauksessa myyty tai lahjoitettu pois, on syytä pistää menemään loputkin? Mehän emme kykene edes tekemään rajojemme suojelemiseksi sellaisia päätöksiä kuin Norja tai jopa Tanska tekevät, kuten johtavat virkamiehet toteavat. Vai voisimmeko me sittenkin jonakin päivänä ja voisiko se jopa kerran olla pakkokin?

Jotkut näyttävät uskovan, että vaihtoehtona silloin olisi tulla saatanallisen Mordorin nöyryyttämäksi ja höykyttämäksi, kuten aina ennenkin on tapahtunut.  Tulevaisuuden ennustaminen on vielä vaikeampaa kuin menneisyyden, mutta kannattaa joka tapauksessa ainakin ottaa selvää, mitä silloin ennen oikeastaan tapahtui. Tietoa on tarjolla ja valistuneitakin tulkintoja on löydettävissä aina hyvin kaupaksi menevien valistumattomien ohella.