Ihmisen oikeus ja vääryys

Eri säännöt ja oikeudet

Kansanedustaja Laura Huhtasaari on saanut nettivihan kuohumaan todetessaan, että terrorismiin syyllistyneet voivat hakeutua Suomeen, mikäli ajattelevat pääsevänsä täällä helpommalla.

Tämähän on toki ilmeinen totuus ja reaalinen vaara, jonka torjuminen on kansallinen tehtävämme ja velvollisuutemme myös kansainvälistä yhteisöä kohtaan. Mikäli terroristit, jotka syystä tai toisesta eivät ole kiinnostuneita välittömästä paratiisimatkasta, voivat laskea sen varaan, että pääsevät rötöksistään kuin koira veräjästä, voi se vaikuttaa sekä terrorismin lisääntymiseen että maamme turvallisuuden vähenemiseen. Asiaa voinee pitää tärkeänä.

Huhtasaari tokaisi vielä twitterissä, ettei ihmisoikeuksia ole tarkoitettu suojelemaan terroristeja, sotarikollisia tai rikollisia, vaan siviilejä. No, tämäpä oli tiedostavien tahojen mielestäjo  kauheaa. Tarkoittaako se siis, että ihmisoikeudet eivät kuulukaan kaikille? Ei kun kimppuun!

Närkästyjien tekopyhyys on käsin kosketeltavaa. Ja tämä siitä huolimatta, että rehellinen lapsikin heti ymmärtää, mistä oli kysymys. Myös sotilaat ja terroristit ovat ihmisiä, eivät vain siviilit. Kyllä Huhtasaari sen tietää ja myöntää.

Mutta nyt kyllä kaikesta huolimatta myös sattuu olemaan niin, etteivät ihmisoikeudet suojaa sotilaita kuolemalta eivätkä muuten myöskään siviileitä, mikäli he osallistuvat taisteluihin. Kun sotaa käydään, siellä tapetaan tai tullaan tapetuiksi, kuten isävainaa joskus totesi ja tiesi mistä puhui.

On hällä oikeus tappaa ja sulla

vaan mistä saitte sen oikeuden?

ei voi hän vieraaksi tupaas tulla

hän on vihollinen…

Tuo oikeus, johon Yrjö Jylhä viittaa, on ns. kansainvälistä oikeutta, ius gentium ja perustuu vuosisataisiin pohdintoihin siitä, onko sodan väkivallalla mitään rajaa ja missä se mahtaisi olla.

Sotiminen on tässä maailmassa jo kansainvälisin sopimuksin kokonaan kielletty useaan otteeseen, mutta asia ei vain ole johtaakseen tolkulliseen tulokseen. Kun kaikki eivät kieltoa noudata, eivät sitä sitten voi noudattaa muutkaan. Mutta jonkinlaista rotia tappamiseen on yritetty saada ja siksi ihmiset on asetettu nimenomaan eriarvoiseen asemaan.

Sotilaan oikeuksiin kuuluu tapetuksi tuleminen, mutta myös tappaminen. Siviilit eivät saa tähän sekaantua, muuten he saavat samat oikeudet lukuun ottamatta sitä, etteivät he edes vangiksi antautuneina nauti lain suojaa. Lain edessä he ovat rikollisia eivätkä velvollisuuttaan täyttäviä virkamiehiä.

Sotilaille ei vastavuoroisesti myöskään ole sallittu siviilien ahdistelemista, esimerkiksi sotarosvouksen muodossa. Boris Gyllenbögel, joka palveli ensimmäisessä maailmansodassa tsaarin armeijassa, kertoo muistelmissaan, miten saksalainen muori tuli valittamaan, että everstin sotilaat olivat varastaneet hänen puutarhastaan omenat. Niin asia olikin. He olivat tehneet sen jopa ase kädessä. Niinpä heidät pantiin seinää vasten ja ammuttiin.

En tiedä, oliko Gyllenbögel ylpeä tuosta nauriinvarkaiden kohtelustaan. Koska hän kertoo asiasta muistelmissaan, voidaan päätellä että oli. Hän toimi myöhemmin vähän aikaa maamme lähettiläänä Varsovassa ja Moskovassa ja sen jälkeen vielä Töölössä koulun rehtorina. Siinä meillä oli mennyt hyvä juristi hukkaan.

Mutta mitä tulee tuohon lain takaamaan hyvin tärkeään eriarvoisuuteen, se on joskus maailmassa saattanut myös koskea ihmisiä, jotka ovat siirtyneet kotimaastaan jonnekin barbaarien pariin, esimerkiksi Euroopasta Turkkiin. Silloin sovellettiin ns. eksterritoriaalioikeuksia, koska oleskelumaan lait olivat barbaarisia eivätkä vastanneet sivistyneen yhteiskunnan vaatimuksia. Näinhän asia on nykyäänkin, joskaan ei varsinaisessa Turkissa ainakaan vielä.

On kohtalon ivaa, että eksterritoriaalioikeuksia nauttivat nykyään nauttivat joissakin länsimaissa juuri muslimit, joissa heillä on omat sharia-tuomioistuimensa. Epäilemättä hekin pitävät asuinmaidensa ateistista komentoa barbaarisena. Onhan siihen kai heidän mielestään omat perusteensa. Käytännössä länsimaatkin yrittävät yhä turvautua tuohon periaatteeseen estääkseen erinäisiä barbaarisia rangaistuksia, koskien joskus myös noiden maiden omia kansalaisia. Silloin vedotaan ihmisoikeuksiin.

Mutta miten joku ihminen, ja vieläpä kansanedustaja, on voinut saattaa ajatuksen yleisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista kyseenalaiseksi? Tai ellei nyt ihan niin tehnyt, niin varmaankin ajatteli? Täytyykö hänen olla kauhea ihminen?

Edistykselliset piirit tietävät jo vastauksen tähän kysymykseen, joten heidän ei tarvitse miettiä tätä asiaa, kuten ei muitakaan. Meidän muiden kannattaisi ehkä kuitenkin suoda jokunen ajatus sille, että sellainenkin  herra kuin Jeremy Bentham, eräs utilitarismin perustajista pilkkasi ajatusta synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista. Hän peräti sanoi, että ne ovat ”humpuukia puujaloilla”. Samaan aikaan se oli juuri hän, joka teki enemmän vankien hyväksi kuin ehkä kukaan muu, Cesare Beccariaa ehkä lukuun ottamatta. Hän yritti muuttaa rangaistuksen kasvatukseksi. Hänen mallivankilansa, panoptikon, joka on ollut mallina meidänkin komeille alan laitoksillemme, tosin ei kunnioittanut esimerkiksi vangin yksityisyyttä, vaan halusi nimenomaan hävittää sen, jotta rikollisesta voitaisiin jälleen saada hyvä ihminen.

Mutta eihän kukaan enää ole kyllin naiivi tavoitellakseen jotakin tuon kaltaista. Mikä muka on ”hyvä ihminen”? Kenellä olisi oikeus asettua arvostelemaan roiston arvoja ja tekoja? Millä perusteella? Mistä saitte sen oikeuden?