Teatterikuninkaan sota

Teatterikuninkaan sota

Tässä jokunen aika sitten noteerasin tässä blogissa Jussi T. Lappalaisen kirjan Kustaa III:n maasodasta. Jussi T. on tunnetusti kirjoittanut laajan tutkielman myös Kustaan merisodasta (Kuninkaan viimeinen kortti, 2011) ja aiheesta ilmestyi myös toinen paksu opus, Raoul Jonssonin kirjoittama Kustaa III ja suuri merisota. Helsinki 2010. Yllättäen huomasin, että myös maasodan kohdalla on toistunut sama tilanne. Lappalaisen viime vuonna ilmestyneen kirjan lisäksi on tänä vuonna päivänvalon nähnyt Sakari Viinikaisen ja Heli Mäen tuhti kirja. (Teatterikuninkaan sota. Kustaa III:n ja Katariina Suuren taistelu Kymijoesta. Docendo, Jyväskylä 2015, 314 s.).

Kun kerran kehuin Lappalaisen kirjan luettavuutta, on pakko antaa sama tunnustus myös Viinikaiselle ja Mäelle, jotka tässä suhteessa ovat onnistuneet vieläkin paremmin. Kirjaa lukee kuin mitäkin viihderomaania. Sitä voi ilman muuta suositella kaikille Kymenlaakson ja Savonkin nykyisille asukkaille, jotka haluavat tietää, mitä heidän asuinsijoillaan on oikein tapahtunut noina vakavina aikoina, jolloin koko Ruotsimme kohtalo oli vaakalaudalla.

Sujuvuus ja johdonmukaisuus ovat lukijaystävällisiä arvoja, mutta toki niillä on myös kääntöpuolensa. Eiväthän menneisyyden tapahtumat oikeasti niin yksiselitteisesti tiedossa ole, että olisi aina vain mahdollista rakentaa noin hyvä tarina, joka vielä kaiken kukkuraksi olisi historiallisesti ehdottoman luotettava. Koska tilanne on tämä, turvautuu moni kirjoittaja eri vaihtoehtojen pohdiskeluun, mikä saattaa tuskastuttaa lukijaa. Pohdiskelun voi myös siirtää viitteisiin, mikä myös tekee lukijalle mahdolliseksi ymmärtää, mihin esitys nojaa.

Viinikainen ja Mäki eivät ole jättäneet rakennustelineitä näkyviin eivätkä lainkaan käytä viitteitä, joten lukija enimmäkseen joutuu vain luottamaan esitykseen ja tuntee jo periaatteessa tarvetta nauttia sinänsä herkullisesti tarjotut tarinat suolahiukkasen kera, mutta näinhän historiassa usein on asian laita. Tässä tapauksessa juuri luettavuuteen on panostettu paljon ja onnistuneesti. Pienet typografisesti rajatut tietoiskut lisäävät esityksen selkeyttä edelleen.

Teos perustuu lähinnä tutkimuskirjallisuudelle, joka on lähes kokonaan peräisin läntiseltä osapuolelta. Venäläisen osapuolen näkemyksiä ja kohtaloita kyllä selostetaan melkoisesti, eikä havaittavissa ole asennevammoja, jotka todistaisivat vihollisen halveksumisesta tai aliarvioimisesta, siinäkin mielessä esitystapa herättää luottamusta.

Luonnollista kuitenkin on, ettei venäläinen näkökulma tule kovinkaan perusteellisesti käsitellyksi lähdepohjan kapeuden takia, mutta tässä ei liene oikea paikka sen pohtimiselle. Tarvittaisiin suomalais-venäläisiä tutkijatapaamisia, joissa verrattaisiin osapuolten erilaisten näkemysten syitä ja etsittäisiin tuota nykyään usein niin väheksyttyä totuutta. Satun tietämään, että ainakin merisodan osalta osapuolten näkemyksissä on olemassa kiinnostavia eroja. Mutta tämä vain a propos, ei moitteeksi tälle kirjalle, jolla näen olevan oman tehtävänsä.

Kirjoittajat ovat, usein paikallisiin tarinoihin ja vastaaviin lähteisiin nojautuen, onnistuneet luomaan ilmeikkäitä muotokuvia paitsi komentavista upseereista ja eräistä alempiarvoisistakin sotureista, myös itse hallitsijoista, etenkin Kustaa III:sta, jonka kylmäverisyys taisteluissa nousee yhtä vaikuttavaksi kuin hänen uskomaton kevytmielisyytensä politiikassa ja höperyyttä lähentelevä kykynsä toiveajatteluun, jota mikään ei näytä kyenneen murskaamaan.

Sota tarjosi suurelle teatterimiehelle ”suuren roolin”, tosin kansojen onnettomuuden hinnalla. On joka tapauksessa yhä vaikuttavaa, miten tuo, usein naismaiseksi kekkuliksikin kuvattu kruunupää osasi ottaa yleisönsä, niin Kymenlaakson kovia kokeneilla taistelutantereilla, kuin Savon sydämessä, aina Laitaatsalmen valleilla saakka. Vanha hyvä konsti oli puhua kansalle sen omalla kielellä. Kustaan suomenkielen taito ei tiettävästi ollut kovin syvällinen, mutta vähempikin näyttää riittäneen kansan innostamiseen.

Elävien tilannekuvien luominen näyttää olevan tekijöiden leipälaji eivätkä he ole myöskään unohtaneet miehistön, ”piruparkojen” kovaa osaa, alkaen marsseilla verille hiertyneistä jaloista ja usein päätyen onnettomaan kitumiseen taivasalla haavoittuneena tai kurjassa kenttäsairaalassa sairauden kourissa, kunnes armelias kuolema vapautti tuskista. Pataljoonansaarnaajan kertomukset tarjoavat autenttista materiaalia.

Kaikkea muuta kuin kadehdittava oli myös talonpoikien rooli niin tässä kuin muissakin sodissa. Ainahan paikalle saapuva oma tai vieras sotaväki ryösti heidät putipuhtaiksi, mutta lisäksi tulivat vielä vihollisen julmuudet, jotka saattoivat liittyä sotilaallisen tilanteen vaatimuksiin tai sitten vain kostonhimoon ja vastaaviin sodassa ilmeneviin emootioihin. Rajan molemmin puolin asui samoja suomalaisia, mutta se ei asiaa paljonkaan muuttanut. Talonpojan oli aina syytä pelätä jokaista esivaltaa.

En yritä tässä lainkaan arvioida kirjan antia historiantutkimuksen kannalta, mielestäni aihepiirin eksperttien kannattaisi kuitenkin niin tehdä. Tällaisten kirjojen rooli on hieman sama kuin historiallisten romaanien ja elokuvien. Parhaimmillaan ne ovat sangen uskollisia tositapahtumille ja huonoimmillaan taas ei. Joka tapauksessa on selvää, että suurelle yleisölle juuri ne, eivätkä puisevat väitöskirjat ovat se lähde, joka ensi sijassa muovaa sen kuvaa menneisyydestä ja tämä tarkoittaa, että ne ovat historiankirjoitusta kaikkein tärkeimmästä päästä.

Etenkin paikallisille eli Kymenlaakson ja (Etelä-)Savon asukkaille uskallan suositella myös tätä kirjaa, kuten suosittelin yhtenä sen lähteenä ollutta Jussi T. Lappalaisen kirjaa. Menkää ja lukekaa! Aikanne ei mene hukkaan.