Maallikkosaarnaajan etydejä halullisille

  Jeesustelun kysymyksiä

Nasaretilainen Jeesus, jota aikaansa seuraavat älyköt ehdottomasti nykyään haluavat kutsua jollakin vähemmän rahvaanomaisella nimellä (Jeshua, Jussuf ym.), on hyvin kiintoisa hahmo. Normaalin järjen mukaan henkilön historiallisuudesta ei ole mitään epäilystä, vaikka ei olekaan selvitettävissä, mitkä tarinat ovat aitoperäisimpiä ja millaisia ihmeitä mies teki. Selvää on, että hän ainakin kykeni kansaa hämmästyttämään, mikä nyt ei tosin ole ihan ainutlaatuista saati ainutkertaista.

Tyhmimmät Jeesuksen vähättelijät yleensä tunnistaa siitä, että he epäilevät esimerkiksi hänen neitseellistä syntymäänsä. Ikään kuin ihme, partenogeneesi olisi tässä kohtaa jotenkin erityisen kummallista. Paljon kummallisempaa olisi, mikäli näin merkittävän henkilön katsottaisiin saaneen alkunsa aivan normaalilla tavalla.

Eivät ihmeet ole mitään erityisen suuria harvinaisuuksia. Itse asiassa juuri niiden tavaton tavallisuus estää meitä niitä havaitsemasta. Mainittakoon tässä vielä varmuuden vuoksi ja ikään kuin selityksenä, että vain naiivit ihmiset pitävät jonkin asian harvinaisuutta todisteena sen luonteesta ihmeenä.

Joka tapauksessa Jeesus näyttää olleen melkoinen maksimalisti ja koleerikko, joka aina silloin tällöin hairahtui harkitsemattomaan käytökseen. Ajatelkaamme nyt vaikka rahanvaihtajien pöytien kaatamista ja heilumista ruoskan kanssa temppelissä. Voidaan vain kuvitella, millainen sekasorto ja yleinen retuuttaminen syntyi siitä, kun rahanvaihtajat sitten yrittivät löytää temppelin lattialta omansa. Myös sikalauman säikyttäminen alas jyrkänteeltä lienee herättänyt ansaittua suuttumusta. Eikö riivaajia olisi voinut ajaa suoraan helvettiin ilman tuota tihutyötä?

Samaan aikaan mies saarnasi yleistä lähimmäisenrakkautta ja julisti lähimmäisiksi kenet tahansa, velvoittaviin sukusiteisiin katsomatta. Itse asiassa hän jopa kehotti katkaisemaan kaikki siteet, jotta maankiertäjän elämää ei mikään häiritsisi. Miekan hän sanoikin jopa tuovansa ihmisten keskuuteen eikä rauhaa. Riidanhaastajalta hän vaikuttaa eikä vaikenevalta hissukalta.

Suvaitsevaisuus ei siis kuulunut Jeesuksen perusominaisuuksiin. Pyhä suuttumus, indignaatio sai hänet valtaansa, kun hän seurasi sitä, miten synti ja itsetyytyväinen petos kukoistivat ja miten tekopyhät fariseukset kehuivat itseään ja nostivat egoaan publikaanien kustannuksella, vaikka jälkimmäiset itse asiassa vain hoitivat virkaansa, joka oli kaikkien kannalta välttämätön.

Jeesus puolusti porttoa ja pelasti hänet kivittämiseltä, mutta ei tunnu siltä, että hän tarkoitti erityisesti nostaa tuon ammatin yhteiskunnallista arvostusta, ei se ainakaan ollut pääpointti tuolloin vanhakantaisen perheen aikana. Hänen kohteenaan lienee pikemmin ollut se kaksinaamaisuus, jota kivittäjät edustivat. Ensin käydään asioimassa ja sitten huudetaan tuomiota palvelun tarjoajalle. Se oli häpeämättömyyttä, jos mikä.

Ehkä tämä rehellisyyden vaatimus oli yleensäkin Jeesuksen keskeinen sanoma? Jeesus näyttää olleen poikkeuksellisen suvaitsematon persoona, mutta hänen hyökkäävyytensä kohdistui itse asian ytimeen, täysin piittaamatta siitä, mikä yhteisön silmissä oli hyväksyttävää ja mikä ei.

Kristityt, jotka siis pyrkivät seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä ja opetusta, hyväksyivät joukkoonsa kaikki, jotka jakoivat samat perusarvot. Juutalaisuus tai kreikkalaisuus, ympärileikkaus ja muut tabut olivat tässä toissijaisia ja itse asiassa vailla merkitystä. Mutta eihän tämä tarkoittanut sitä, ettei millään ollut mitään väliä. Jeesuksen edustamat arvot oli tunnustettava tai sitten pysyttävä poissa yhteisöstä.

Toki kristillisyys puhui aivan keskeisesti armon merkityksestä. Armo saattoi tulla kenen tahansa osaksi ilman hänen omaa ansiotaan, mutta eihän se sitä tarkoittanut, että kaikki synti hyväksyttiin ilman muuta ja että taivas tuli kaikille kuin manulle illallinen. Päinvastoin, lakia ei kumottu vaan se vahvistettiin. Armahtaminen oli eräänlainen ihme, jota ei saatu omilla ansioilla. Ei se ollut mikään luovuttamaton ihmisoikeus.

Kuten Lenin jankutti aina edustavansa oikeaa ja väärentämätöntä marxilaisuutta, niin monet nykyäänkin haluavat edustaa oikeata ja väärentämätöntä kristillisyyttä. Molemmissa tapauksissa on mahdollista tulkita sanomaa siten, että se tuottaa pelkkää tuhoa. Mikäli seuraamme Jeesusta Tolstoin hengessä ja kiellämme valtiolta kaiken oikeuden hallita yksilöitä, päädymme sietämättömään anarkiaan ja sekoitamme kaiken tolkullisen talouselämän. Marxin avulla pääsemme aivan samaan tulokseen ja siksi molempia onkin ajan mittaan aina sovellettu tarkoituksenmukaisesti ja ajan vaatimukset huomioiden. Tällä hetkellä molemmat näyttävät kärsineen haaksirikon.

Jos Jeesuksesta tehdään esikuva kaiken mahdollisen suvaitsemisessa ja hänen nimissään heittäydytään maailman kynnysmatoksi, muuttuu rappio pikaisesti tuhoksi. Mikäli sen sijaan pikemmin muistetaan hänen selkeinä, rationaalisina hetkinään edustamaa selväjärkisyyttä, annetaan keisarille, mikä keisarin on, eli siis raha, mutta ei sielua.

Valtio, joka ei ole Jumalasta, vaan keisarista, vaatii siis oman kunnioituksensa. Tämä tarkoittaa sitä, että kristityn on periaatteessa hyväksyttävä valtion oikeutetut vaatimukset ja ettei myöskään kirkolla ole oikeutta ryhtyä sen vastaiseen tuholaistoimintaan suvaitsemalla sellaista, mikä sotii valtiota vastaan. Kysymys oikeudesta ei liene yleisellä tasolla ratkaistavissa siten, että se voitaisiin kaikissa tapauksissa todeta ja tuntea velvoittavaksi. Ratkaisun tekee jokainen kohdaltaan ja silloin otetaan mittaa miehestä jos naisestakin.

Jotkut ihmiset, ilmeisesti erilaiset prelaatit aivan eturiveissä, rakastavat niitä henkisiä palkintoja, joita fariseukset ovat aina saaneet publikaanien kustannuksella. Heille sentimentalismi eri muodoissaan tarjoaa elämyksiä, joista he ovat valmiita maksamaan kykyjensä mukaan, kuka kymmenykset, kuka enemmän tai vähemmän. Traagisten valokuvien ääressä heidän sopii harjoittaa hartauttaan ja tuomita kaikki suvaitsemattomuus ja vihapuhe ala-arvoisena ja hekumallisen vihattavana. Jeesuksen ruoska taitaisi viuhua heidän selässään, jos tämä kiivas mies nyt haudasta nousisi tai taivaasta laskeutuisi.

Loputtoman suvaitsemisen sijaan Jeesus vaatisi tulla tunnustetuksi Kristukseksi eli messiaaksi ja vetäisi tiukkaa linjaa synnin ja etenkin valheen kanssa. Armoa saisivat ne, jotka ymmärtäisivät, etteivät ilman sitä ole niin erinomaisia kuin kuvittelevat eivätkä ehkä lainkaan parempia kuin ne moukat ja raakimukset, joita heidän mielikuvituksensa luo halveksuntansa kohteiksi.

Saattaa olla, että tulkitsen pintapuolisesti ja väärin miestä, jonka tunnen vain kuulopuheilta ja joka kuuluu aivan toiseen aikakauteen. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Jeesus sanoisi yhä tänä päivänä, että olennaista on uskoa hänen opetukseensa ja hyväksyä se. Tämä tarkoittaa, ettei ole yhdentekevää, millaisia kirjoituksia ihmiset tunnustavat ja mitä he ajattelevat asioista. Tärkeää ei ole ympärileikkaus, eikä sianlihan syöminen tai syömättömyys, rodusta nyt puhumatta, mutta tärkeää on tunnustaa pyhä sanoma. Kaikki, mitä kirjoitetaan ei ole tasa-arvoisen pyhää.

Mutta aika ankea kohtalo taitaisi Nasaretin poikaa täällä odottaa. Hänen nimeensä vannovalla kirkolla ei näytä olevan mitään intressiä eikä pyrkimystä noudattaa perustajaisän sanomaa. Täälläpä mies saisi messuta pihoilla aikansa, kunnes pidätettäisiin uskonrauhan rikkomisesta ja vihapuheesta. Kaikki kunnon ihmiset olisivat ratkaisusta tyytyväisiä.