Naapureiden ihmeitä

Naapurissakin riittää kaikenlaista

Viime lamakauden aikoihin pyöri TV:ssä mainio sarja Hyvät herrat. Siitä jäi mieleeni siivoojattaren alistunut huokaus: ”Ei kai sitä meikäläinen enää pääse matkustamaan Torremolinosia kauemmas”.

En tiedä, miten sankarittarelle kävi, mutta huomaan, etten itsekään ole vielä saanut käyneeksi siellä manner-Espanjassa, vaikka olen sitä jo vuosia suunnitellut. Jokaisen intellektuellin ylenkatsomalla Kanarialla sen sijaan on tullut käytyä varmaan jo parikymmentä kertaa, mikä lienee toki häpeä, mutta koetan kestää sen.

Kukaties, ehkäpä tässä vielä ehtii, jos terveyttä riittää. Espanjassa, enempää kuin muissakaan tuntemissani maissa ei ole mitään vikaa, mutta kyllä tämä Helsinkikin sentään on aikamoinen paikka. Ei nyt mikään Sulkava, mutta ainakin täältä on tavattoman helppoa päästä pois, nopeasti ja halvalla. Meikäläisen kotiovelta on kymmenen minuutin kävelymatka Tallinnan ja Pietarin laivoille, Pietarin ja Moskovan junaan menee viisi minuuttia kauemmin ja Tukholman laivoille jo puolisen tuntia ellei käytä ajopeliä. Hinnat ovat kaksinumeroisia.

Tukholma on vanha rakkauteni, jonne kutsuvat loistavat museot ja hyvä ruoka. Myös viihtyisät vanhat korttelit luovat tunnelman, joka puuttuu kaikkialta muualta. Tallinna on hieno paikka, mutta sekään ei ole Tukholma. Suurkirkko ja Saksalainen kirkko sekä tietenkin Riddarholmin hautakirkko, Söderin ja Östermalmin kirkot, Nordiska museetin kaltaiset rakennukset ja vanhat puutalokorttelit ovat ainutlaatuisia. Yhdessä pöyhkeiden pronssipatsaiden kanssa ne kertovat siitä, mitä Ruotsi ja Tukholma kerran olivat.

Evert Tauben patsas Zum Franziskaner-ravintolan takana muistuttaa kulkijaa siitä, että kerran oli olemassa Ruotsi, joka ei ollut poliittisesti korrektien älykääpiöiden maa. Tekniikan museo ja Merimuseo osoittavat suurvallan perustuneen tarmoon, osaamiseen ja uskallukseen. Kuninkaanlinnan tienoilla ymmärtää, mitä tarkoittaa sananparsi Den ä min, sa finnen om Stockholm! Kelpasihan sellainen kenelle vain. Livrustkammarenissa elää kuin katakombissa sankarikuninkaan muisto. Löwe aus Mitternacht, Katolisen liigan kukistaja on nykyään epäkorrekti henkilö, joka suomalaisine kätyreineen kerran käytti väkivaltaa viattomia siviilejä vastaan. On parempi unohtaa hänet ja kunnioittaa sen sijaan hänen vinksahtanutta tytärtään, joka haaskasi isänsä perinnön, hylkäsi hänen uskonsa ja muutoinkin sai aikaan pelkkää tuhoa. Mitä sukupuolta hän edusti ei ole varsinaisesti selvää, mutta kyseessä ei ainakaan ollut se kaikkein huonoin  variantti ja se riittää perusteeksi noin aluksi.

Ruotsille on nykyään leimallista lattean typerä ateismi, josta puuttuu kaikki varsinaisesti intellektuaalinen ja esteettinen sisältö. Sen vuoksi onkin hätkähdyttävää, kun yhtäkkiä huomaa Suurkirkossa Pyhän Yrjön vieressä kuuntelevansa hienoa lasten kuorolaulua, joka tuntuu tulevan jostakin menneisyydestä. Miten runoilikaan Bellman:

Lillklockan klämtar til Storklockans dön,     Löfvad står Cantorn i porten; Och vid de skrålande Gåssarnas bön,     Helgar denna orten.

Ja kun tämä kuuluu lempilauluihini, ja immateriaalioikeus sallii lainaamisen, pistän vielä vähän jatkoakin:

	. Vägen opp til Templets griftprydda stad Trampas mellan Rosors gulnade blad,     Multnade Plankor och Bårar; Til dess den långa och svartklädda rad,     Djupt sig bugar med tårar.
* * *
	Så gick til hvila, från Slagsmål och Bal,     Grälmakar Löfberg, din maka; Där, dit åt gräset långhalsig och smal,     Du än glor tilbaka. Hon från Danto bommen skildes i dag, Och med Hänne alla lustiga lag;     Hvem skall nu Flaskan befalla. Torstig var hon och uttorstig är jag;     Vi ä torstiga alla.

Notta sellaista Tukholmassa. Mutta ei ihminen saa kulttuurista koskaan kylläkseen ja siksi on pakko käydä välillä myös Pietarissa. Vaimoni näyttää ottaneen elämäntehtäväkseen kiertää joka ainoan museon, mitä kaupungissa on ja koska joudun aina seuraamaan mukana, olen jo nähnyt aika monta.

Jokaisesta niistä jää vähintään jotakin hupaisaa mieleen ja usein tärkein elämys on opas, jonka innostus tekee banaaleimmistakin eksponaateista kiinnostavia. Vasilinsaaren neljännellä linjalla on pienoinen yksityinen museo, joka esittelee vuosien 1945-65 jokapäiväistä elämää. Se käsittää muutaman vitriinin ja yhden kommunalkan huoneen, joka on saatettu ajanmukaiseen asuun.

Jokainen yksityiskohta on mietitty. Eteisen lampussa ei ole varjostinta, mikä ei ole sattuma. Yhteisissä tiloisssa niitä ei ollut ja usein ei ollut lamppujakaan, koska tarvitsevat besorkkasivat niitä.

Mutta lampunvarjostimella,  абажур, on Venäjällä ollut aivan erityinen symbolinen merkityksensä. Se ilmensi kerran poroporvarillisuutta, мещанство. Se taas merkitsi ihmisen vihoviimeistä moraalista alennustilaa, jota vastaan Venäjän intelligentsija soti yli sadan vuoden ajan. Tämän taistelun suuriin johtajiin kuului Maksim Gorki.

Ei ole aivan selvää, miksi juuri lampunvarjostimet olivat moraalisesti arveluttavia, mutta niin se vain tietyssä vaiheessa oli. Ellette usko, lukekaa asianmukaiset kohdat hiljattain ilmestyneestä kirjasta Communism and Consumerism. The Soviet alternative to the Affluent Society Timo Vihavainen and Elena Bogdanova, (Eds.), Brill, Leiden 2015.

Sille, joka haluaa tuntea tätä aihepiiriä, tarjoaa professori Natalia Lebinan Rumjantsevin palatsiin suunnittelema näyttely paljon runsaamman aineiston, joka käsittää monia aikakausia. Lebina, joka muuten on ollut mukana johtamissani projekteissa, on myös kirjoittanut mainion kirjan Энциклопедия банальностей, joka käsittelee neuvostoarkea.

Vasilinsaaren museotäti vakuutti, että elämä kommunalkassa oli ”rikasta”, siellä asui yhdessä sekalainen seurakunta viemärinpuhdistajista yliopistonopettajiin ja jokaisen oli omalta osaltaan sopeuduttava ja annettava tilaa toisillekin. Itse asiassa se huone, joka pikku museoon oli rekonstruoitu, olikin aika viihtyisä yhden hengen hytti, jonka rautasängystä puuttui Suomen hetekoissa ollut sivulle viritettävä lisäpeti. Hyvin sinne mahtui opettajatar elelemään.

Jos yhteiset keittiö ja vessa olivat suurin jokapäiväisen elämän ongelma, ei tilanne vielä kovin paha ollut. Valitettavasti tiedämme hyvin, etteivät ne olleet. Kommunistivalta oli täysin kykenemätön luomaan työtätekeville elintasoa ja käytännössä kaikki fuskasi, julkisesta liikenteestä makkaran tuotantoon ja tiedonvälityksestä lääkkeiden jakeluun. Ulkomaille menosta oli turha edes haaveilla ja niinpä tyydyttiin hartaina laulamaan:

Летят перелетные птицы в осенней дали голубой
Летят они в жаркие страны
А я остаюся с тобой
А я остаюся с тобою родная навеки страна
Не нужен мне берег турецкий
И Африка мне не нужна

Mitäpä sitä Turkin rannoille menemään, Afrikasta puhumatta, kun kotona on niinkin mukavaa.

Mutta moni taisi salaa ajatella, että olisihan tuo somaa päästä ainakin katsomaan. Tällainen ajatus kuitenkin oli poliittisesti epäkorrekti ja saatettiin lukea ns. ajatusrikosten joukkoon. Asian merkityksen voi ymmärtää ajattelemalla, että täällä, meidän Suomessamme nyt joku sanoisi unelmoivansa siitä, että maamme voisi olla ottamatta vastaan jokaista afrikkalaista, joka tänne haluaa tulla.

Niin, että siihen neuvostoelämään kuului myös ahdistava mielipidekontrolli, mitä ei aina muisteta täällä vapaassa maailmassa tänä postnationalistisena aikana.