Kitezhin ihmemaa

Onnen maa

Joskus 1800-luvun lopulla lähti ryhmä venäläisiä talonpoikia etsimään Kitežin tarunomaista maata, jossa kuulemma vuotivat rieska ja hunaja ja jossa ihminen eli onnellisena yltäkylläisyydessä. Samottuaan kyllikseen laajalla Venäjällä talonpojat palasivat kotiin ja kertoivat murheellisen uutisen: Kitežiä ei ole olemassakaan.

Samanlaisen retken teki muuan (ja ehkä useampi) venakko, joka muutama vuosi sitten kirjoitti kokemuksistaan kirjankin, Ryssänä Suomessa. Kuten edellisessäkin tapauksessa, haaveet yltäkylläisyyden tuomasta onnesta osoittautuivat pettäviksi. Uskomatonta, mutta totta, vaikka nyt löytyi se yltäkylläisyyskin.

Leo Tolstoi ja Maksim Gorki, sadan vuoden takaisen Venäjän ehdottomasti suosituimmat ajattelijat, olisivat voineet jo ennakolta kertoa, että nämä pikkuporvarilliset sielut, мещане, haukkuvat väärää puuta. Venäjän edistyksellinen intelligentsija olisi tälle nyökytellyt ja katsonut pahasti noita jalon kansan edustajia, jotka olivat suistuneet paheista halpa-arvoisimpaan. Tosin talonpoikien kohdalla tätä saattoi odottaakin, olisi Gorki pohdiskellut, mutta toisin olisivat asiat sitten kerran, kun valta olisi jalolla työväellä.

Rakastamiini latteuksiin kuuluu sen toteaminen, että onni ei ole kulutuksen lineaarinen funktio. Sillä saattaa olla ja keskimäärin onkin tekemistä kulutusmahdollisuuksien kanssa, mutta tietyllä, usein jo varsin matalallakin tasolla, sitä kuvaava käyrä tekee mutkan ja häipyy jonnekin mammonan tavoittamattomiin. Ensin alkaa mammonan lisäämisestä koituva rajahyöty vähetä ja häviää sitten kokonaan. Ehkä vaikutus muuttuu jopa negatiiviseksi? Enpä nyt muista, miten noita merkillisiä korrelaatioita on analysoitu yleisemmällä tasolla. Ainakin maakohtaisesti näin voi käydä.

Kaikki tuntenevatkin jo World Values Surveyn, yli sadassa maassa pitkällä ajanjaksolla tehdyn tutkimuksen, joka kartoittaa elämänarvoja. Yhteiskunnan kehittyessä arvot kehittyvät yhä maallisemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ihmiskunta joutuu aloittamaan eloonjäämisarvoista, jotka joissakin Somalian kaltaisissa kaikkein primitiivisimmissä maissa ovat yksinomaan vallitsevia. Ne sijaitsevat WVS-kartan (KVG= kiitos vain Google!) vasemmassa alakulmassa ja sieltä oikeaan yläkulmaan edettäessä yhteiskunnan primitiivisyys vähenee ja rationaalisuus kasvaa. Ihmisen itseilmaisu pääsee kunniaan, pelkkä eloonjääminen ei enää riitä.

Siellä koillisen perillä, kunniapaikalla ja kaikille esikuvana ikuisiksi ajoiksi, loistaa valoaan Pohjantähti Ruotsi, sekulaarisen hedonismin mallimaa. Onko siis siellä sittenkin Kitežin ihmemaa ja onko meidän kaikkien määrä kerran päästä sinne tulemalla Ruotsin kaltaisiksi?

On luonnollista, että tällainen johtopäätös on tehty. Sen ovat tehneet myös WVS:n tutkijat Inglehart ja Walzel. Euroopan älymystö näyttää seuraavan heitä kuin pässi narussa. Historian suuri tarina on siis sittenkin löydetty ja kysymykset yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta voidaan unohtaa tarpeettomina. Olemme löytäneet objektiivisen edistyksen kaavan ja vieläpä empiirisin keinoin!

Mutta toisaalta voidaan kyllä ajatella, että edistyvät kehitys vie myös kohti rappiota. Näinhän maailmassa on ennenkin käynyt. Ruotsi on epäilemättä vienyt tietyt kehitystrendit niin pitkälle, kuin ne voidaan viedä, mutta niinpä se onkin muuttunut helpoksi saaliiksi loisille, joita historia aina lähettää sinne, mistä on helposti löydettävissä löysää ja puolimätää ravintoa nälkäisille. Myös viikingit olivat aikoinaan Euroopan loisia. Mitään itse tuottamatta ne menivät ja ottivat niiltä, joilla oli. Mutta se on jo toinen juttu.

Sijaitseeko sittenkään Kitež Ruotsissa? Tätä voi epäillä myös onnellisuustutkimuksen valossa. Ei Ruotsia voi onnettomanakaan pitää, mutta ei se myöskään ole ylivertainen malli kaikille. Ei meillä siis ole mitään erityistä syytä pitää sitä esikuvanamme, sikäli kuin tavoittelemme yleistä onnellisuutta, minkä arvoa voi myös epäillä. Onko jokaisen onnellisuus aivan varmasti yhtä arvokasta? Miten mitattaisiin todellinen, Aristoteleen tarkoittama onnellisuus? Ei kai silloin voitaisi asettaa samalle viivalle Sokrateen ja esimerkiksi pedofiilisen himomurhaajan onnellisuutta, kuten sosiologit kai joutuvat tekemään kysellessään henkilökohtaisia tuntemuksia?

Niille, jotka uskaltavat epäillä WVS:n evankeliumia, tarjoaa ravintoa myös se seikka, että monien maiden kehitys ei ole kulkemassa pyhää reittiä arvojen maailmankartan vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan, vaan myös esimerkiksi vasemmalta oikealle ja vieläpä niin sanoakseni luoteesta kaakkoon, siis poispäin rationaalisuudesta. Onnikin on oikullista ja monet maat rikastuessaan ovat sen menettäneet tai ainakin rikastuttuaan kokeneet sitä entistä vähemmän. USA on muuan esimerkki.

Varsin erikoinen on Venäjän kohtalo. Se on sijainnut kartan/koordinaatiston vasemmassa yläkulmassa, rationaalisuuden linnakkeena, tosin varsin suvaitsemattomana, kuten radikalismin kaudesta rokotuksensa saaneelle sopii. WVS-kartalle ominaisesti Venäjä on viihtynyt muiden entisten kommunistimaiden seurassa, melko lähellä esimerkiksi Viroa. Toisin kuin muut, se on viime vuosina kuitenkin siirtynyt alaspäin, siis kohti etelää, ei nyt suorastaan Somaliaan, joka loistaa etelän ristinä lounaassa, mutta länsiluoteen suuntaan kuitenkin.

Venäjä on siis kehittynyt vähemmän rationaalisuuden ja suuremman taikauskon suuntaan ja samalla onnellisuus on vähentynyt. Kuten tiedetään, Brežnevin kausi väikkyy monen sovokin muistoissa kultakautena, jolloin elämä oli vailla huolen häivää, vaikka makkaran hankkiminen tiesikin suurta vaivaa ja elinolot olivat muutenkin hieman mitä sattuu. Yhtä kaikki, onnellisuusmittareilla myöhäisen Brežnevin kauden Venäjä ei jäänyt paljoakaan jälkeen Yhdysvalloista, Sveitsistä tai Ruotsista.

1990-luvun talousromahdus vei sitten mukanaan myös onnellisuuden. Moraalinen katastrofi oli vielä suurempi kuin taloudellinen. Muut entiset sosialistiset maat saattoivat syyttää ahdingostaan Venäjää, mutta Venäjä ei ketään lukuun ottamatta juutalaisia ja vapaamuurareita, mutta siihen harva viitsi uskoa.

Aineellinen hyvinvointi palautui Putinin aikana, olipa Putinista mitä mieltä tahansa. Vuonna 2012 jo 13% venäläisistä piti itseään melko onnellisina ja 47% etupäässä onnellisina. Tässä suhteessa ei kuitenkaan vielä saavutettu vuoden 1981 tasoa, mikä johtuu siitä, että vanhemmat ikäluokat vain kyräilevät, eivätkä enää suostu muuttumaan onnellisiksi. Vuoden 1975 jälkeen syntyneet sen sijaan suorastaan pursuavat optimismia, tulkitsee Komsomolskaja Pravdassa asiasta kirjoittanut Jaroslav Korobatov, jonka vastuulle jätän nuo johtopäätökset.

Mitäpä tässä muuta kuin toivomaan, että kohtuullinen ja ansaittu onni löytyy siellä kuten täälläkin. Kitežin maahan enää harva uskoo ja erityisen vaikealta tuntuu uskoa, että se löytyisi Pohjantähden alta sellaisesta paikasta, jonne käy kova liikenne lounaan suunnasta.