lauantai 16. joulukuuta 2017

Tunnettu sotilas



Tunnettu sotilas

Kun Väinö Linnan Sotaromaani vuonna 1954 ilmestyi, kustantaja antoi sille nimen Tuntematon sotilas. Nimi oli paljon puhuva.
Sillä haluttiin sanoa, että tässä on se sotilas, jota te ette tunne. Että sota oli jotakin ihan muuta kuin te luulette.
Muistan vielä sen kiihkon, jonka romaani ilmestyessään nostatti. Moni, kovin moni rintamamies sanoi, että joka sana on totta ja luki kirjan useampaan kertaan. Sulkavan poikia muuten oli aika lailla noissakin porukoissa, joita kirjassa kuvataan. He tiesivät kertoakin noista tapahtumista ja vannoivat kirjan nimeen.
Isäni soti konekivääriampujana rajajääkäreissä eli naapurikaistalla ja oli mukana raskaassa vetäytymisessä Syväriltä U-asemaan. Hänkin tiesi tarkkaan, mitä se sota oikein oli eikä tykännyt siitä lainkaan. Sivumennen sanoen Linna itse oli siihen aikaan linjojen takana, mutta kuten kirjastakin selviää, se oli kyllä se kaikkein hurjin osuus koko reissussa.
Meille ei muuten heti ostettu Linnan kirjaa, koska isäukko suhtautui romaaneihin varsin skeptisesti ja oli myös taloudessa tarkka. Sen sijaan ostettiin Viljam Pylkkään muistelmat, joilla oli nimenä Rokka. Konekiväärimiehen sotaa. Linnahan oli sanonut, että Pylkäs oli Rokan esikuva.
Luin sen välittömästi ja kohtahan se Tuntemattoman kansanpainos tuli meillekin. Sen varmaan lukivat kaikki lukutaitoiset ja kaikkiaanhan kirjaa on painettu yli 700 000 kappaletta, mikä Suomen kokoisessa maassa lienee ylittämätön luku. Kirjastojen kappaleet luettiin koirankorville ja sitten risoiksi.
Kuten jokainen aidosti lukijansa valloittava kirja, myös Tuntematon kertoi sellaisen tarinan, joka uskottiin todeksi. Se oli elämän totuutta, sanoisi venäläinen.
Se, jos mikä oli matalan katseen historiaa, kuten aikoinaan Tolstoin Sota ja Rauha, josta Linna lienee saanut vaikutteita. Päähenkilöt vain eivät nyt olleet aatelisia, vaan ihan rasvanahkaista rahvasta, sitä oikeata Suomen kansaa. Siihen aikaan säätyerotus oli yhä tärkeä tekijä.
Upseeristoa Linna käsittelee kirjassaan aika ronskisti, mutta hänen missionsa olikin haastaa se upseeri- ja valistusupseerivetoinen näkemys, jota kansalle oli siihen saakka tarjottu ja jossa se vaistosi falskiutta.
Eihän Linnan kirja tietysti mikään totuus ole sellaisenaan, vaan on syytä asettaa aikansa kontekstiin. Se oli kilpaileva näkemys ja se meni huikeasti läpi. Nyt koko Suomen kansa tuntee tuon sotilaansa aikoinaan vaietun puolen, vaikka se on tainnut kyllä myös tykkänään unohtaa sen, myös ihan todellisen näkökulman, jonka Tuntematon kerran haastoi.
Joka tapauksessa annan Tuntemattomalle erittäin suuren arvon. Eivät ne lukemattomat rintamamiehet, jotka sen nimiin vannoivat, mitään tyhjän puhujia olleet.
Oma lukunsa ovat kirjan filmatisoinnit. Ne ovat olleet toinen toistaan upeampia ja kaikki varmoja kassamagneetteja ja syystäkin. Kirjan tarina on myös Suomen tarina, mikrohistoriana.
Olen nyt nähnyt ne kaikki elokuvaversiot ja taidan pitää eniten tästä viimeisestä. Ehkäpä se on lähinnä nykykatsojaa ja sitä paitsi se on teknisesti ylivertainen. En ole paljon elokuvissa käynyt, mutta yhtä upeata sodan kuvausta en ole nähnyt koskaan. Sitä paitsi vänrikki Kariluoto olisi voinut käyttää isäni vanhaa passikuvaa.
Huomautan, että upea tässä ei tarkoita nautittavaa, eikä myöskään kammottavaa tai vastenmielistä itsetarkoituksena. Se on juuri sellaista, josta tekee mieli uskoa, että se on totta. Sen verran ne ukot sodasta juttelivat, että jokin käsitys tuli.
Vetäytymisvaihe, jossa isäukkokin oli mukana, näyttää elokuvassa hyvin uskottavalta. Hänen yksikkönsä, RJP 4:n sotapäiväkirjat kertovat, miten sitkeitä ne pojat olivat ja jossakin kohtaa mainitaan vierailevan upseerin sanoneen, että (yhä uudelleen suoritetut vastahyökkäykset) olivat kauneinta, mitä sodan tässä vaiheessa oli saanut nähdä.
No, kauneus on katsojan silmissä ja toki sanoja lienee tarkoittanut merkitystä upea. On selvää, kuten Louhimiehen elokuvastakin ilmenee, että miehet ymmärsivät, että sota on hävitty.
Siitä huolimatta valkoisia lippuja ei nostettu, vaan noustiin yhä uudelleen vastahyökkäykseen. Olihan siinä varsinainen sisunnäyttö. Vihollinen ei saanut tuhottua yhtään ainutta suurempaa sotatoimiyhtymää. Itse se sen sijaan vielä ihan sodan loppuvaiheissa motitettiin Ilomantsissa ja suurelta osalta tuhottiin kaksi divisioonaa. Onko jossakin muualla nähty vastaavaa, kysyn alaa huonosti tuntevana.
Miten ihmeessä tällaiseen suoritukseen pystyttiin, vaikka jokainen ymmärsi, että sota oli hävitty. Vai ymmärrettiinkö?
Suomalaisten käytöstähän on selitetty tyhmyydellä, mutta se on huono selitys. Itse generalissimus Stalin suvaitsi sodan jälkeen lausua tästä asiasta ihailunsa suomalaiselle valtuuskunnalle. Hän oli oppinut kantapään kautta, että kansaa, jonka moraali kestää, ei voida kukistaa.
Mielestäni Louhimiehen elokuva osaltaan kertoo sodasta paljon olennaista ja etenkin sen, että se on ns. syvältä. Vanha, kunnioitettu maataloustyömiehemme kiteytti asian joskus pistämättömästi: ”Sehän on niin mitätöntä hommoo… eihän siinä muuta tehhä, kuin kaikki vuan säretään!”
Aikakausi lienee ehdottomasti vaatinut elokuvaan myös naisia ja hyvin heidät on siinä kuvattukin. Rokan Antin perhe on kuvattu asiallisesti ja Kariluodon tarina kertoo meille koruttomasti, mikä ero oli miesten ja naisten sodalla.
Naiset olivat se rauhan elementti, jota miehet janosivat, mutta joka heiltä enimmäkseen oli kielletty. Elokuvassa esiintyy tässäkin versiossa enemmän naisia kuin miehiä ja ellei esiintyisi, olisi se pelkästään naurettavaa.
Nykyisellään filmi on siinä suhteessa aika mukavasti tasapainossa. Sehän tosiaankin on Suomen tarina mikrohistoriana, ei sen sijaan esimerkiksi Jatkosodan sosiaalihistoria.
Se dramaattisin, kohtalokkain ja uskomattomin tarina, jonka sankarina oli suomalainen mies, suoritettiin rintamalla ja jokaisen Tuntemattoman fokus on siellä.
Mukana on vain Lotta Kotilainen ja pari naapurin tyttöä, mikä on lukumääräisesti vähän, mutta sellaistahan se siellä paikan päällä oli.
Voin suositella elokuvaa kaikille ja voisin antaa siitä arvosanan 4/5. Ehkä voisin antaa täyden vitosenkin, mutta silloin filmillä pitäisi olla joitakin odottamattomia erityisansioita, joita ei itse (tentittävässä) kirjassa ole.
No mutta. Tässähän niitä juuri on. Vitonen siis, ja onnea!

15 kommenttia:

  1. En tiedä olenko sentimentaalisuuteen taipuvainen mutta en pitänyt elokuvaa nyt mitenkään yli tunteellisena. Vanhojen arkistofilmien Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäivillä ja hakaristiliput Helsingissä aiheuttivat kyllä jo myötähäpeää.

    Elokuvaa on myös syytetty että siinä on liikaa taisteluja. Eihän niitä jatkuvasti ollutkaan mutta Taavetti Heikkinen kertoo sodan aikan kijoittamassa päiväkirjassaan joka julkaistiin nimellä "Rintaman poliisi" hyökkäysvaiheen aikana jatkuvasti ankarissa taisteluissa olleista loppuun ajetuista joukoista.

    Minusta tuon elokuvan maailma oli lähellä sitä mistä Heikkinen kertoi. Tietysti päiväkirjassa on vain se minkä kirjoittaja on siihen halunnut laittaa.

    VastaaPoista
  2. Louhimies ohjaajana ei oikein vakuuta. Kerran YLE;n haastattelussa häneltä kysyttiin onko hän nähnyt yhtään nl/venäläistä elokuvaa, entä tunteeko yhtään venäläistä ohjaajaa, entä tunteeko yleensä venäläistä kulttuuria? Kaikkiin ohjaajan vastaus oli njet.
    Mitähän Peter von Bagh olisi sanonut? Venäjän ortodoksikirkko kehottaa nuorisoa tutustumaan esim. Shukshinin elokuvaan Punainen heisipuu. Paha saa palkkansa.

    VastaaPoista
  3. En ole nähnyt kuin Laineen Tuntemattoman ja kirjan luin tuoreeltaan yhdessä yössä, koska tiesin, että isä ja vanhemmat veljet olisivat ryöstäneet sen minulta. Näillä olen pärjännyt, sillä kumpikin teki lähtemättömän vaikutuksen esiteini-ikäiseen. Taidehan on sitä, että taiteilija pystyy osien summasta tiivistämään jotain uutta ja merkityksellistä. Sen nämä teokset tekivät erittäin ansiokkaasti. Siihen kun lisää lähes lapsen vastaanottavisen mielen, niin sotaa koskeva tunneälyinen mieli ei juuri syvällisempi voisi olla.

    VastaaPoista
  4. En ole nähnyt kuin Laineen Tuntemattoman ja kirjan luin tuoreeltaan yhdessä yössä, koska tiesin, että isä ja vanhemmat veljet olisivat ryöstäneet sen minulta. Näillä olen pärjännyt, sillä kumpikin teki lähtemättömän vaikutuksen esiteini-ikäiseen. Taidehan on sitä, että taiteilija pystyy osien summasta tiivistämään jotain uutta ja merkityksellistä. Sen nämä teokset tekivät erittäin ansiokkaasti. Siihen kun lisää lähes lapsen vastaanottavisen mielen, niin sotaa koskeva tunneälyinen mieli ei juuri syvällisempi voisi olla.

    VastaaPoista
  5. Juu. Juuri tältä pohjalta minua imponoi se tapa, jolla muuan moskovalainen Senjavskaja linttaa Laineen elokuvan: puhdasta tuubaa, ei juonta, ei mitään. Mutta yksi hyvin merkittävä kohta on: käsittämätön suomalaisten raakuus, ne maiskuttelevat vihollsien kärsimyksillä...
    No, luulen, että hän on saanut arvioonsa jonkinlaista dosenttiapua.

    VastaaPoista
  6. Louhimiehen Tuntemattomassa liehuvat hakaristiliput olivat oikeasti saloissa Suomi-Saksa-Ruotsi -kolmimaaottelun kunniaksi loppukesällä 1940. Tapahtuma oli ikään kuin korvike Suomen menettämistä olympiakisoista. Mistä muualta tuolloin olisi saatu yleisurheilijoita Suomeen?

    Vähän kevyempi historian vääristely oikaistakoon myös: ei Hietanen saanut Veralta Äänislinnassa.

    Kokonaisuutena Louhimiehen Tuntematon on isänmaallinen eli hyvä elokuva. Huumorin karsintaa tosikko ei ole välttänyt.

    VastaaPoista
  7. Linna kirjoitti monet päähenkilöistä hyvin läheisiksi lukijoille.
    Louhimies kuittasi mielestäni hyvin keskeisen hahmon kirjassa, Lehdon, melkein vilauksella. Oliko Määttä filmissä, en tiedä.
    On kai ohjaajalla tähän oikeus, ei siinä mitään, elokuvahan on aina itsenäinen teoksensa.
    Linnan kirjaa olisin Louhimiehenä enemmän kunnioittanut kuitenkin.

    VastaaPoista
  8. Väinö Linnan rykmentti JR 8 kärsi muuten aika pienet tappiot jatkosodan viimeisenä kesänä. Esim. Ehrnroothin rykmentti JR 7 menetti yli 4 kertaa enemmän sotilaita. JR 8 pääsi muihin yksiköihin verrattuna varsin vähällä ja näytteli muutenkin sivuroolia Laatokan Karjalassa. Tässä suhteessa Tuntematon sotilas vuoden 1944 osalta on erittäin paljon fiktiivinen.

    Vertailun vuoksi mainittakoot että kyseisenä kesänä 1944 jääkäripataljoonan sotilaan todennäköisyys kuolla taisteluissa oli 150 kertaa suurempi kuin autokomppaniassa olleella. Suurinpiirtein yhtä korkea todennäköisyys kuolla oli Ehroothin sotilailla (Siiranmäki-Vuosalmi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on jokainen kerta yhtä oikea,sitä paitsi tappiot eivät välttämättä kerro sitä, miten paha paikka oli, vaan sen, miten siellä naapuri onnistui tavoitteissaan, missä voi olla tuurilla ratkaoiseva osuus.
      Muuten, RJP 4:n naapuri RJP 3 käri myös paljon pahemmat tappiot, vaikka samassa kusessahan sitä noin keskiimäärin oltiin.

      Poista
    2. Nyt taisin kyllä sekoittaa RJP 4:n 3 ja 4 komppaniat. Pitänee julkaista asiasta tekemäni pikku juttu. Tuurista on paljon kiinni.

      Poista
    3. Nyt meni sekoiluksi, mutta tarina on nyt julkaistuna uudessa blogissani.

      Poista
  9. Makuasioista on syytä kiistellä, tosiasioista harvemmin. Nyt on jo selvä, että Louhimies onnistui hankkeessaan:
    https://ketovuori.blogspot.fi/2017/10/louhimiehen-tuntematon.html

    VastaaPoista
  10. Pahasti kliseisiksi kerkisivät mielikuvat Koskelasta ja Rokasta kiinteytyä ohimenevissä mutta toistuvissa puheisssa ja läpänheitossa. Louhimies murskaa helpot ja aliarvioivan pintapuoliset mutta ihannoiviksi tarkoitetut luonnehdinnat. Ei niille olisi ollut pohjaa, ei Laineessa eikä Linnassa.

    Asia rupesi askarruttamaan kun katsoin uusimman perään ensimmäisen. Keskimmäisellä Molbergilla oli ansionsa, mutta olisiko ollut turhankin
    de-konstruktiivinen tuota kapakoiden ja johtamiskonsulttien pointtisimppeliyttä vastaan ?

    Asiani olisi sanoa että Koskela taisi olla aika erityinen joukkueenjohtaja taustaltaan, punapäällikön ritariverinen poika. Ainesta ritarihuonesuvun esi-isäksi malliin Wrede ja sadat muut sotilassäädyn valta-aikoina. Niin, Oskun veli nousikin vallankäyttäjäksi mutta Juhani, sukujen sikiö jo hulavesitettiin MTK-itsekkääksi juntiksi.

    Koskelan miehet tiesivät pomonsa olevan samaa juurta kanssaan. Joukkueen johtajaksi hän kelpasi -41 kun oli jäänyt armeijan rulliin talvisodan päätyttyä. Aika erikoinen pohja vänrikiksi.

    Sitten sodan edetessähän natsoja löytyi jos kenen Lehto-lapsen taskuista. Asia rupesi meikää vaivaamaan, että oliko koko konekiväärijoukkue erityinen ja poikkeustapaus johtajansa vaikutuksesta, herätyksestä ja heräyttämänä. Entäpä jos Kariluoto olisi keltanokkana joutunut johtamaan joukkuetta niin kuinka olisi käynyt Suomen Sodassa?

    Ei olisi tarvinnut odottaa 50 vuotta opportunistien nousua niskanpäällle jos millä elämänalalla ja diskoista alavirettä malliin Suomi 100?

    Pitääpä hankkia Ilkka Malmbergin kirja Samaan aikaan toisaalla ja pitää edes omapäänsä. Kun noista ritareista tuli puhetta, niin ko. ritarikuntahan hakee kaikunsa vuosisatojen takaa kumpujen yöstä. Pätevyys ansaittiin asiaan tarttumalla ja uhrimieltä osiottaen. Sitten se kulki pojalle kultuurisesti perittynä.

    Ketju katkesi mutta rauta pysyy. Helppoheikit ja muut diilerit perivät sosiaalideodorantistuneet maat. Vieläpä Chelsean ja Arsenalin, Monacon futisjoukkueet ja oliko muitakin, Lontoon pörssin ruplapuolelle suojautuneita, hedgeMBA kilpimiehiä, Jeltsinin aikaisen viikinkiretken soutukaleereita, Laulavan vallankumouksen bassoja.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  11. Pahasti kliseisiksi kerkisivät mielikuvat Koskelasta ja Rokasta kiinteytyä ohimenevissä mutta toistuvissa puheisssa ja läpänheitossa. Louhimies murskaa helpot ja aliarvioivan pintapuoliset mutta ihannoiviksi tarkoitetut luonnehdinnat. Ei niille olisi ollut pohjaa, ei Laineessa eikä Linnassa.

    Asia rupesi askarruttamaan kun katsoin uusimman perään ensimmäisen. Keskimmäisellä Molbergilla oli ansionsa, mutta olisiko ollut turhankin
    de-konstruktiivinen tuota kapakoiden ja johtamiskonsulttien pointtisimppeliyttä vastaan ?

    Asiani olisi sanoa että Koskela taisi olla aika erityinen joukkueenjohtaja taustaltaan, punapäällikön ritariverinen poika. Ainesta ritarihuonesuvun esi-isäksi malliin Wrede ja sadat muut sotilassäädyn valta-aikoina. Niin, Oskun veli nousikin vallankäyttäjäksi mutta Juhani, sukujen sikiö jo hulavesitettiin MTK-itsekkääksi juntiksi.

    Koskelan miehet tiesivät pomonsa olevan samaa juurta kanssaan. Joukkueen johtajaksi hän kelpasi -41 kun oli jäänyt armeijan rulliin talvisodan päätyttyä. Aika erikoinen pohja vänrikiksi.

    Sitten sodan edetessähän natsoja löytyi jos kenen Lehto-lapsen taskuista. Asia rupesi meikää vaivaamaan, että oliko koko konekiväärijoukkue erityinen ja poikkeustapaus johtajansa vaikutuksesta, herätyksestä ja heräyttämänä. Entäpä jos Kariluoto olisi keltanokkana joutunut johtamaan joukkuetta niin kuinka olisi käynyt Suomen Sodassa?

    Ei olisi tarvinnut odottaa 50 vuotta opportunistien nousua niskanpäällle jos millä elämänalalla ja diskoista alavirettä malliin Suomi 100?

    Pitääpä hankkia Ilkka Malmbergin kirja Samaan aikaan toisaalla ja pitää edes omapäänsä. Kun noista ritareista tuli puhetta, niin ko. ritarikuntahan hakee kaikunsa vuosisatojen takaa kumpujen yöstä. Pätevyys ansaittiin asiaan tarttumalla ja uhrimieltä osiottaen. Sitten se kulki pojalle kultuurisesti perittynä.

    Ketju katkesi mutta rauta pysyy. Helppoheikit ja muut diilerit perivät sosiaalideodorantistuneet maat. Vieläpä Chelsean ja Arsenalin, Monacon futisjoukkueet ja oliko muitakin, Lontoon pörssin ruplapuolelle suojautuneita, hedgeMBA kilpimiehiä, Jeltsinin aikaisen viikinkiretken soutukaleereita, Laulavan vallankumouksen bassoja.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  12. Tärkeä pointti tämäkin. Nämä velikullathat ovat jokaisen konsulentin perusainesta ja nykyajan Seitsemän veljestä. Hahmojen pienikin muutos näkyy ja tuntuu heti.
    Kun ensi kerrn seminaarissa viitataan Koskelaan, muistavat useimmat tämän uusimman.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.