Makaronit

Makaronien kutsu

Lapsena ei sanojen alkuperää tullut pahemmin ajateltua ja niiden merkitys tuli sitten riippumaan monista aika satunnaisistakin tekijöistä. Oma rajoitettu kokemusmaailma ja mieltymykset olivat ensi sijalla.

Makaroneista olen aina tykännyt, mutta en nyt mitenkään hillittömästi. Hyvin keitetty makaroni voin kera on oikein hyvää, mutta ei sen kunniaksi tee mieli mitään runoja rustailla. Brežnev kuulemma saattoi syödä makaroneja valtavia määriä ja piti niitä parhaana herkkunaan. Kuulostaa sympaattiselta sekin, minusta.

Olen sivumennen sanoen vähän ihmetellyt, mikä vimma ihmisillä on viime vuosina ollut perustaa italialaisia ravintoloita. Ehkä se perustuu sikäläisen ruuan simppeliyteen, nopeuteen ja halpuuteen, siis valmistajan kannalta.

Asiakas sopii sitten kyniä putipuhtaaksi sen jälkeen, kun hänelle on tarjottu viiden senttilitran kokoinen, torniksi muovailtu pastantekele erilaisten kastikevanojen ja itujen keskellä. Servizio ja coperto siihen päälle ja petollisen ylhäinen palveluilme. Kyllä tulee petetty olo.

Mutta makaroni, maccheroni tuo kyllä mieleen etupäässä positiivisia asioita, vaikka arkisia. Aavistin jo nuorena, että hieman makeilevalta vaikuttavalla arkkipiispa Makarioksella on tuohon ruokaan jokin erityinen suhde ja oikeassahan minä olinkin. Pyhän Makarioksen nimi viittaa autuuteen ja makaronit lienevät saaneet nimensä juuri siitä, että niitä syötiin vainajien eli siis autuaiden (lat. beati) muistoksi ja kunniaksi.

Makaronileivoksen nimeä ei tietenkään kannata ihmetellä, sitä samaahan se tarkoittaa. Italialaisten usein käyttämä sana magari (no mikäs siinä!) voisi ehkä olla samaa sukua, en väitä, että on. Saksan mögen (mag) tulee toki siitä myös mieleen ja ehkäpä Pyhän Saksalais-roomalaisen valtakunnan guelfit ja ghibelliinit olisivat joskus saaneet oppia tällaisenkin sanan ihan käytännön karussa koulussa, Landsknechtien arkebuuseja silmäillessään?

Mutta saatan toki näissä pohdinnoissa erehtyä, sanotaanhan, että Wettenhovi-Aspakin usein erehtyi. Nyt joka tapauksessa ainakin suunnittelen taas matkaa Makaronesiaan, jotka tunnetaan myös nimellä Koirasaaret (Islas Canarias, lat. canis -koira). Ei pidä sekoittaa Makronesiaan eli Isosaarten ryhmään, joka sijaitsee ihan muualla.

Kaltaiselleni koiranystävälle sana Koirasaaret tuo heti mieleen Jonathan Swiftin kuvaukset Hevosten (houyhnhnm) maasta. Siellä nuo jalot olennot olivat vallassa ja yahoot (nuo nykyään ihmisen nimeä kantavat olennot) saivat alistua sellaiseen rooliin, joka heille moraalisten ominaisuuksiensa ansiosta parhaiten sopi.

Toisin sanoen he elivät villeinä metsissä ja puissa ja yrittivät parhaansa mukaan kiusata sekä toisiaan että hevosia, muun muassa heittelemällä näitä ulosteillaan.

Kuvittelin, miten Kanaaristen saarten uljaat koirat pitäisivät yllä jaloa ja ylevää kulttuuria, mutta sitten kritiikin piikki pisti kuplani hajalle.

Enkö muka ollut nähnyt, miten koiralauma käyttäytyy? Aikoinaan lapsena, kun koirat vielä saivat talvisin juosta vapaina, me huvittelimme seuraamalla niiden tappeluita ja kopulointia. Ei siinä kyllä paljon ylevyyttä ollut, vaikka hauskaa varmaan pidettiin sitäkin enemmän. Meno oli vähän kuin Playa del Inglésin huvikortteleissa.

Murheellisena mietin, että koiran olemus on hieman samanlainen kuin Tšapajevilla Dmitri Furmanovin kuuluisassa, samannimisessä teoksessa. Omiin hoteisiinsa jätettynä molemmista kasvaa/kasvaisi pelkkiä vahingollisia barbaareja, kun taas oikean auktoriteetin ja kasvattajan (puolueen, isännän) johdolla syntyy hyvää jälkeä.

Ikävä kyllä koirat, joiden moraalisia ominaisuuksia me usein niin ihailemme, ovat kehityksessään vielä jääneet sille paratiisilliselle asteelle, jossa hyvää ja pahaa ei osata erottaa. Ehkä niistäkin vielä tulee ihmisiä, mutta olisi erehdys luulla, että ne jo ovat sitä. Tai ehkä meistäkin tulee koiria sanan alkuperäisessä merkityksessä?

Ja tosiasiassahan tuolla makaarisella Kanarialla koira on varsin harvinainen eläin. Niin muuten oli käärmekin, kunnes joku lurjus sen sinne toi, ihan äskettäin.

Ehkäpä Kanaria oli kerran myös sama kuin Hesperia, lännessähän se ainakin sijaitsee. Atlantis se tuskin on, koska on yhä pinnalla, mutta ehkäpä tuo tarujen manner sijaitsi jossakin naapurissa? Kun se upposi, nousivat Kanarian saaret tilalle? Lanzarote ainakin on suurelta osalta melko tuore luomus, vaikka väittävät itse saaren jossakin muodossa olleen olemassa jo kauan, kauan.

Joka tapauksessa, nykyään, Kanariat -sillä saaristahan on jokainen aivan oman laisensa- ovat lomailijan paratiisi. Kulttuuria ja historiallisia muistomerkkejä on juuri se sopiva määrä, jolla etelässä vetelehtijän sopii rasittaa itseään. Mahtavia luonnon nähtävyyksiä on myös jokseenkin samassa, kohtuullisessa määrässä, mutta sitäkin hienompia.

Mikäpä siis on turistin, niin sanoakseni makarioksena lekotella siellä, missä ei ole kiirettä minnekään ja jossa vain auringon kierto ilmoittaa, milloin olisi sopiva hetki vaikkapa mennä syömään halstrattuja sardiineja, gambas al ajillo tai jotakin muuta sellaista pientä, joka kaipaa kylmää ja kuivaa valkoviiniä päästäkseen taas uimaan. Poisson sans boisson -poison.

Tällaisesta saattaa kuitenkin tulla hieman syyllinen olo, jolloin kannattaa keksiä jokin sopiva tapa itsensä kiusaamiseksi, jotta olo olisi optimaalinen. Sellainen voisi olla vaikka kymmenen kilometrin kävely pitkin meren rantaa, katse merelle suunnattuna.

Kanarian omat herkut ovat juuri niin simppeleitä ja maalaismaisia kuin parhaat ruuat yleensä ovatkin. Pikku perunat (latinalaisamerikkalaiseen tapaan siellä papas) rypistettyinä (arrugadas) eli runsaan suolaveden kuumuudessa keitettyinä ja päälle mojo-kastiketta ja alliolia. Jos ei maistu, niin ei sitten. Minulle kyllä maistuu.

Mutta tärkeintä sille, joka syömään menee, on kunnon nälkä. Harvempi enää leipäänsä tienaa otsansa hiessä, mutta sen, joka aikoo ruuasta todella nauttia, kannattaa tuo hiki hankkia ja välttää työntämästä jatkuvasti evästä kitaansa. Eihän mikään silloin todella maistu eikä voikaan.

Olenkin joskus miettinyt noita ahmatteja, joita on kuvattu esimerkiksi Ludvig XIV:tä käsittelevissä kirjoissa tai vaikkapa Armas J. Pullan ruokakirjoissa puhumatta markiisi de Saden teoksista.

Urheilusuorituksena monet ranskalaiset ahmatit epäilemättä saivat ihmeitä aikaan, mutta olikohan kaikki sen väärttiä? Markiisi de Sade muuten, kaikkien rikosten ja irstailujen joukossa mainitsi senkin, että rikkaat lurjukset olivat kattaneet pöytään keskellä talvea kaikkia mahdollisia kesän hedelmiä ja vihanneksia, joista oli saatu maksaa tähtitieteellisiä hintoja…

Kerrotaan jopa Pietari Suuren kasvattaneen Moskovassa kasvihuoneessa ananaksia, joita hän sitten toi Pariisiin…

Ananakset, sivumennen sanoen olivatkin tuhlaavaisuuden ja irstauden symboli, ainakin Majakovskilla eikä vain hänellä:

Ешь ананасы, рябчиков жуй,
день твой последний приходит, буржуй.

(Majakovski, 1917)

Stadin Arska suomensi sen muodossa:

Ananasta ahmi, hotkaise pyy,

loppusi, porvari, lähestyy…

Mutta jos me nykyään haluamme mitä tahansa herkkua milloin tahansa, niin eipä siinä tarvitse muuta kuin mennä kauppaan. Tämä ei sitä paitsi koske vain meitä. Ihan samat herkut löytyvät vaikka Petroskoista, ehkä myös Kamtšatkan Petropavlovskista? Siitä en kyllä ole varma.

Niin se maailma muuttuu, Vovaseni.

Mutta puhehan oikeastaan oli alun perin vain makaroneista. Teema on kuitenkin niin rikas, että täytyy tunnustaa asiassa pysymisen olleen nyt ns. haasteellista.

Puolustan asiaa sillä, että nyt on ollut viime päivinä niin tavattomasti virikkeitä ja lisää näyttää olevan tulossa. Koetetaan nyt kuitenkin, itse kukin, olla kohtuuttomasti jännittämättä, vaikka joulu on jo ihan ovella! Ei muuta kuin lenkille, jos aurinko paistaa, kuten se tekee täällä Suomenlahden rantamilla!