Kulttuurin perässä naapurissa

Kulttuurin janoa sammuttelemassa

Euroopan museoita jo yli puoli vuosisataa kiertäneenä sitä tuntee jo hyvin myös alan varjopuolet. Parempi on tai ainakin olisi keskittyä vähempään kuin laukata mielettömästi. Parempi on voileipäpöydässäkin jättää suurin osa tarjouksista maistamatta.

Kuitenkin sitä virkeä vanhus helposti ehtii helposti enemmän kuin saa sulatettua. Jos voisi käydä vain yhdessä paikassa viikoittain, voisi tulos olla optimaalinen. Mutta harvoinpa tässä maailmassa kaikki ihan parhaiten tapahtuu. Otetaan nyt sitten mitä annetaan. Mitäpäs tässä.

Moskovaan pääsee nykyään kätevästi lentäen. Pääsi ennenkin, mutta Šeremetjevon ja keskustan yhteydet olivat kurjat. Nyt ne ovat hyvät ja lento on junaa halvempi vaihtoehto.

En ollut huomannutkaan, että naapurissa tehdään nyt uutta lyhyen matkan matkustajakonetta Suhoi Superjet100. Netti näyttää antavan koneesta ristiriitaista tietoa, toisten mukaan se on luokkansa paras kone ja toiset kertovat ongelmista ja jopa lentokiellosta.

Kun en ole alan ekspertti, jätän koneen arvioimatta muulta osin, mutta sen voin todeta, että tilaa jaloille oli kohtuullisesti ja sämpylänkin sai, vaikka gourmet-tasoon jäi pitkä matka. Mutta mehän elämme nyt gourmet’n jälkeistä aikaa ainakin siviili-ilmailussa. Jotakin nyt sentään syöttivät. Eivät sitäkään kaikki tee.

Moskovassa yöpymisen oli sihteerikköni järjestänyt Kazanin aseman rakennuksessa sijaitsevaan hotelli Retroon. Sijaintihan on paras ajateltavissa oleva, mikäli asiakas voi käyttää metroa ruuhka-ajan ulkopuolella ja hintakin oli vaatimattomat 38 euroa kahden hengen huoneelta per yö. Siis 19 euroa per henkilö.

Hotelli oli täysin siisti ja uuden puleerattu, eikä siis mikään hostelli. Se oli myös rauhallinen. Hintaan kuuluva aamiainen oli vaatimaton, mutta kahvi oli sentään vastajauhetuista pavuista ja todella hyvää.

Kun tähän lisää, että kaupungin keskustassa maksaa business lunch alle kymmenen euroa ja taksi on enemmän kuin puolet meikäläistä halvempi, niin alkaa jo vähän ihmetellä niitä puheita maailman kalleimmasta kaupungista.

Ilmeisesti luokituksen ovat tehneet jotkut uunot, jotka ovat ilman muuta valinneet kalleinta, mitä kaupungista löytyy ja löytyyhän toki sitäkin, onhan Moskova myös rikkaiden tyhjäntoimittajien ja varkaiden pesäpaikka. Mutta on siellä paljon muutakin, erittäin paljon.

RGASPI:ssa eli vanhassa puoluearkistossa oli meneillään Memorialin järjestämä konferenssi, jossa puitiin stalinismin ilmentymiä vankan arkistolähteistön pohjalta. Järjestö on nyt julkaissut tiedot yli kolmesta miljoonasta terrorin uhrista ja ne löytyvät osoitteesta base.memo.ru. Niitä kaikkia ei tapettu.

Mutta tämä on jo aihe, joka vaatii oman käsittelynsä. Täytyy siihen vielä palata.

Hengenravinnoksi oli täksi päiväksi valittu Ilja Glazunovin ”galleria” eli oikeasti museo, joka tarjoaa katsojalle taitelijan töitä neljässä kerroksessa. Suuri talo on aivan Moskovan keskustassa Kristus Vapahtajan kirkon ja Kremlin välissä.

Meillä Glazunov kaiketi muistetaan keikarina ja diivana, joka tuherteli Kekkosesta kuvan, josta ei äiti olisi poikaansa tunnistanut. Hänen maineensa perustuu kuitenkin olennaisesti muuhun.

Valtavat taulut, kuten Ikuinen Venäjä (Вечная Россия), XX vuosisadan mysteeri (Мистерия XX века), Euroopan ryöstö (Похищение Европы) ovat todella vaikuttavia. Mieleen tulee kollaasi Sgt Pepper’s Lonely Hearts’ Club.

En väitä, että pitäisin niistä, mutta kyllä ne todella ovat esimerkkejä aikamme historiamaalauksesta, joka ei enää ole sitä samaa, jota näemme siinä naapurissa sijaitsevassa valtavassa kirkossa. Me eletään uutta aikaa. Niin.

Epäilemättä Glazunovia voisi sanoa mustasotnialaiseksi ja hänen suurten taulujensa symboliikka on kovin osoittelevaa. Juutalaiset ja vapaamuurarithan ne siellä esitetään mahtavassa roolissa.

Kuitenkin hän on ilmeinen lahjakkuus, etten sanoisi nero. Kuvitukset Dostojevskin teoksiin ovat hyvin kiinnostavia ja sama koskee monia muotokuvia ja kansan kuvauksia.

Kysyä tietenkin voi, miksi juuri Glazunovin teoksille on annettu niin mahtava tila niin keskeiseltä paikalta. Toisaalta on ilahduttavaa, että Memorial on saanut seminaarilleen tilaa vanhasta puoluearkistosta, entisestä Marxismi-leninismin instituutista, joka myös on keskustan arvopaikalla. Ja onhan se Saharov-keskuskin varsin hienoissa tiloissa, vaikka syrjemmällä.

A.S. Puškinille jostakin kummallisesta syytä nimetty kuvataiteen museo on suoraan Glazunovin museota vastapäätä ja aina käynnin väärtti sekin. Plakaatit kertovat, että siihen tulee muistaakseni vuoteen 2025 mennessä uusi osa, jossa on paljon maanalaista tilaa ja oliko nyt peräti yhdeksän uutta rakennusta.

Suurkaupunkien suurten museoiden kirouksena on valtava väentungos. Se, joka suunnittelee strategiansa oikein, välttyy kuitenkin tuolta masentavalta kokemukselta.

Ankea joulukuun sää ei nyt houkutellut kulttuurinnälkäisiä eikä liikkeellä tainnut olla yhtään kiinalaista... Niinpä saattoi nauttia puolityhjien museoiden rauhasta ja jopa Tretjakovin galleriassa sai joskus olla ainoana vieraana salissa. Olipa se toista vuosi sitten keväällä…

Historiallinen museo Punaisen torin päässä on nyt kaapannut myös  entisen Lenin-museon käyttöönsä ja ennen vuosikausia sitä vartioineet kommunistipiketit ovat lähteneet. Nyt siellä on pari hienoa näyttelyä: Isänmaallinen sota 1812 sekä Venäjän suuri vallankumous vuonna 1917.

Isänmaallisesta sodasta tuli ulkomaalaiselle mieleen, että se oli sentään kuitenkin samaan aikaan myös puolalaisten isänmaallinen sota. Toki Napoleonin joukot olivat häijyjä ja häpeämättömiä ja venäläisten isänmaallinen innostus oikeasti valtava.

 Asioilla vain on aina monta puolta. Venäläisten identiteetti oli ja on vieläkin imperiaalinen ja on toki ymmärrettävää, ettei näyttelyssä ole puolalaista näkökulmaa. Ei siellä muuten ole myöskään ruotsalaista näkökulmaa ja tarinasta on onnellisesti unohtunut se seikka, että Aleksanteri oli läheisessä yhteistyössä ryöstämässä saalista Napoleonin kanssa siihen asti, kunnes välit katkesivat.

Paralleeli vuosiin 1939-1941 ei ole kaukaa haettu ja tuntuu siltä, että nyttemmin voisi jo odottaa tällaisten suurten näyttelyiden valmistamisessa eri osapuolten yhteistyötä.

Vai miltä kuulostaisikaan ruotsalais-ranskalais-puolalais-venäläisenä yhteistyönä tehty näyttely vuosista 1807-1812 tai vastaava näyttely vuosista 1939-1945 vaikkapa saksalais-puolalais-suomalais-venäläisenä yhteistyönä? Ne tietenkin kiertäisivät maasta toiseen.

Minusta idea olisi periaatteessa hyvä, mutta ymmärrän murheellisena, ettei se nykyään ole oikein realistinen ajatus.

Toinen näyttely saman rakennuksen tiloissa käsitteli siis vuotta 1917. Sitä ei kannata ruveta erikseen selostamaan, sillä sen jälkeen tuli nautittua Pietarissa Eremitaasin näyttelystä, jolla oli sama aihe. Yhdessä ne mielestäni sanovat jotakin siitä, miten Venäjä nyt haluaa nähdä historiansa. Moskovan näyttely oli yhtenä aiheena myös marraskuussa pidetyssä historiantutkijoiden juhlaseminaarissa.

Mutta, kuten Winston Churchill sanoi, l’art d’ennuyer consiste a tout dire.

Illalla Pieni teatteri (Malyi teatr) tarjosi yllätyksetöntä Ostrovskia, jollaista kaiken maailman tekotaiteellisia neroja aikansa katsellut vanha ihminen saattaa arvostaa.

Seuraavana päivänä suippokuonoinen Sapsan-juna vei jo sitten kulttuuriähkyn rajamailla olevat seniorikansalaiset Pietariin neljässä pienessä tunnissa.