Paavo-papan sotataival
Isävainaa palveli sotansa Rajajääkäripataljoona 4:n 3.
komppaniassa. Sekä pataljoonan että komppanian sotapäiväkirjat ovat säilyneet
ja netissä luettavissa.
Pataljoonan historiasta on myös kirjoitettu
pätevän tuntuinen kirja Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen Tuolla puolen
Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa (Otava, Helsinki 1991).
Kirjoittajat palvelivat itse tuossa pataljoonassa.
Lisäksi
käytettävissä on Stm. Vihavaisen kantakortti, sotilaspassi sekä Aseveljien
kalenteri vuodelta 1944 merkintöineen.
Kantakortin
mukaan Paavo Johannes Vihavainen astui palvelukseen 14.10.1943, jalkaväen
koulutuskeskus 17:ään. 21.5.1944 hän saapui Rajajääkäripataljoona 4:ään Syvärin
taa ja sijoitettiin kolmanteen komppaniaan 3/RJP4. Täydennysmiesten
saapumisesta on maininta pataljoonan sotapäiväkirjassa.
Rintamalle ei
siis suinkaan heitetty kouluttamatta. Itse asiassa koulutus ”Suomen raskaassa”
lienee tuohon aikaan ollut erityisen kovaa. Valmistauduttiinhan siinä
tositoimiin, joiden voi varmuudella odottaa tulevan.
Preussilaiset
tavat, kuten ns. ”remmiapelli” olivat kunniassa. Porukka saattoi saada
kollektiivisen rangaistuksen, jos joku töppäsi ja tapoihin kuului, että
syyllinen sitten hakattiin porukalla, pantiin huopa selän päälle ja hutkittiin
vöillä.
Tällaisesta hänen muistan maininneen ja se
taisi joskus vilahtaa miesten sotakeskusteluissa. Itse hän ei toki liene ollut
kohteena ja mainitsi periaatteenaan olleen muuttua mahdollisimman
huomaamattomaksi porukassa. Se lienee toiminut. Ampumisesta sekä kiväärillä että
kk:lla hän sai kuitenkin kunniakirjan.
Pappa muisteli,
että koulutusosaston komentaja, sotahulluna pidetty mies, toivotti: ”Suomen
jääkärit! Te ette vielä ole saaneet tulikastettanne, mutta toivon, että te
saatte sen mahdollisimman pian”. Tämä varmaankin tapahtui valan jälkeen. Miehet
murisivat ja joku sanoi, että tuohon äijään voi osua vielä luoti takaapäin.
En tiedä, mikä
komentaja oli kyseessä. Kaiketi se oli joku ainakin pataljoonatason komentaja.
Myös ”Kylmä Kalle” Heiskanen lienee linjoilla näyttäytynyt ja papan puheista
muistan hänen herättäneen jonkinlaista kammoksuntaa.
Olihan upseerien käsissä monen miehen henki.
Eikä miehen henki siellä ollut yhtä arvokas kuin koiran nyt täällä siviilissä,
pohdiskeli pappa. Se oli siihen aikaan, kun meillä oli collie Ali, joka
varmasti olikin yhtä hyvä perheenjäsen kuin kuka tahansa muu.
Rajajääkärit
olivat varsin hurja porukka, joka oli, kuten pappa joskus muisteli
”heittopussi”, joka työnnettiin aina sinne, missä oli kuumimmat paikat.
Jääkärit liikkuivat nopeasti polkupyörillä. Goran talvitaistelussa 1942
keväällä juuri tämä papan yksikkö oli joutunut todella kuumaan paikkaan ja
menettänyt noin puolet vahvuudestaan.
Ennen yksikköön
saapumistaan Paavo näyttää koulutuksen vuoksi vielä olleen useassakin paikassa.
Äänislinnasta hän oli lähtenyt 25. huhtikuuta ja 28.4. mainitaan ”Aunus,
Nurmoila, Kalajärvi”. Kalajärvellä meni myös vappu. 6.5. ”harjoiteltiin
etenemistapoja (höykky)” Korjusaarella.
10. toukokuuta
tuli lähtö Kalajärveltä ja sitten seurasivat Aunus, Pitkäranta, Matkaselkä,
Suojärvi ja Äänislinna. Yksiköinä olivat Henkilötäydennyskeskus 2 ja sen jälkeen vielä
Äänislinnassa HTK 4. 20.5. mainitaan lähtö Äänislinnasta ja sen jälkeen
ollaankin jo ”linjassa” ja vartiossa.
Toukokuun
lopussa Aseveljien kalenteriin tuli luettelo tavaroista, joita piti hommata,
kun pääsee lomalle: pistooli, kenkäharja, puukko, vehnäjauhoja, lääketarpeita,
kirjoitustarpeita, rukkaset, peseytymistarvikkeet, kessuja ja sätkäpaperia,
valokuva, kauluri, villahousut, vyö, kampa, kellonperät.
Täysihoito korsuissa ei tainnut olla kovin
hääppönen. Pistoolia varmaankin kaipasi vartiossa, jossa molemmin puolin
pyrittiin jatkuvasti vangin sieppaamiseen. Kusti-ukon nimissä ollut Colt 45
lienee kuitenkin ollut Mikolla siihen aikaan. Lieneekö pappa saanut asetta
itselleen, en tiedä. Nyt coltti näyttää aika kuluneelta, kaipa se oli kelpo työkalu
aikanaan.
4.6. oli ”sodan
tuntua ilmassa”, mutta jo seuraavana päivänä pääsikin vaihteeksi reserviin.
Työlomaa anottiin ja kalastustarpeita, kessua ja korviketta ilmeisesti
pyydettiin kotoväeltä, koska sellainen luettelo merkittiin kalenteriin. 11.6.
oli taas paluu linjaan.
Taivaan merkit
olivat tuossa vaiheessa aika ikävät. Puna-armeija oli 9.6. aloittanut
Kannaksella suurhyökkäyksen, mikä oli Stalinin huumorintajun mukainen, luvattu
”kevennyshyökkäys idässä”, joka suoritettiin samaan aikaan kun liittoutuneet
nousivat maihin Normandiassa.
Aunuksen
kannaksella tämä merkitsi lomakieltoa ja 16.6. Mannerheim allekirjoitti käskyn
Syväriltä vetäytymisestä. 14.6. miesten yksityisomaisuus lähetettiin paketeissa
koti-Suomeen, mikä kertoo varmaan jotakin hetken tunnelmista.
Ihan hallittua
vetäytymisestä ei tullut, sillä vihollinen teki Tuuloksessa maihinnousun, joka
oli käydä vaaralliseksi. Se oli etelämmässä kuin RJP4:n keskeinen toiminta-alue,
mutta vaikutti tietenkin myös sen tilanteeseen. Joka tapauksessa homma saatiin
pidettyä hallinnassa ja ”Motti-Matin” johdolla saarrettiin hyökkääjän kaksi
divisioonaa Ilomantsissa, josta ne joutuivat vetäytymään päätä pahkaa ja suurin
tappioin. Suomalaisten perääntyminen ei siis ollut mitään karkuun juoksemista,
vaan tultiin, kuten kenraali Keinonen muisteli ”taistellen takaisin”.
Ne olivat
erittäin kovia taisteluita, kuten selviää sekä Keinosen että Mauno Koiviston
muistelmista. Myös Linnan Tuntematon sotilas kuvaa juuri tämän vaiheen kaikkein
raskaimpien taisteluiden ajaksi.
Tosin Linna, jonka yksikkö oli papan
naapurissa, ei tässä vaiheessa enää itse ollut rivissä, joten hänen
asiantuntemuksensa ei siltä osin ole aivan niin hyvä kuin yleensä kuvitellaan.
Naapurissa oli
myös Mauri Sinkkonen Sulkavalta ja hän joutui todistamaan sitä, miten S.O.
Lindgren, ilmeisesti Linnan ”Karjulan” esikuva ampui oman miehen, sotamies
Hytin.
Tästä tapauksesta nostettiin sodan jälkeen oikeusjuttu,
jota ajoi etenkin Ilmari Turjan uusi Kuvalehti. En muista, miten juttu päättyi,
mutta kaiketi ainakin Hytin perhe sai korvauksia. Adolf Ehrnrooth kuittasi
kysyttäessä Lindgrenin: ”Täysin hullu mies!” Mutta hermothan ne oli karjuloillakin.
Syvärin
ylityksen jälkeen 3K. oli sen verran aktiivisesti toiminnassa, ettei pappa kalenteriin
ehtinyt paljon kirjoittelemaan.
Naapurilla oli panna suomalaisia vastaan
erittäin tulivoimaisia joukkoja. Automaattiaseita oli heistä lähes jokaisella
ja tykkejä ja tankkejakin riitti. Paha vihollinen olivat maataistelukoneet,
joita pyöri tälläkin lohkolla. Ne kävivät jopa yksittäisten miesten kimppuun.
Myös raketinheittimiä
eli Stalinin urkuja oli vihollisella käytössä, kuten komppanian sotapäiväkirja
kertoo. Niitten äänikin muistutti urkuja, muisteli pappa joskus.
Vihollisen
määrällistä ylivoimaa lisäsi se, että suomalaiset joutuivat vetämään Aunuksen
kannaksella olleita joukkoja Karjalan kannakselle torjumaan siellä 9.6.
alkanutta suurhyökkäystä.
Ihmeen hyvänä suorituksena voi pitää, ettei
yhtään suurempaa suomalaista sotatoimiyhtymää saarrettu ja tuhottu, vaikka
juuri se oli tietenkin vihollisen pyrkimyksenä. Sivumennen sanoen, tämä
tyrmistytti venäläisiä historioitsijoita, kun joskus siitä mainitsin. He eivät
ilmeisestikään uskoneet väitettä ja vaikeahan se onkin uskoa, olosuhteet
huomioiden.
Varmasti
tuuriakin tarvittiin, mutta olennaista oli, ettei joukkojen moraali pettänyt.
Mikä sai suomalaiset sitkeästi taistelemaan sen sijaan, että olisi
vähemmälläkin uskottu, ettei menestymisen toiveita ole? Joskus asia on kuitattu
suomalaisten tyhmyydellä, mutta en oikein usko, että se riittää selitykseksi.
Papan käymiin taisteluihin
on kantakortissa merkitty Tokkari, joka oli asema Muurmannin radalla. Sillä oli
tärkeä strateginen merkitys vihollisen viivyttämisen kannalta ja meno oli sen
mukaista. RJP 4. teki myös vastahyökkäyksen Miinalanjoella, jossa pappakin oli
mukana. Siellä myös pataljoonan komentaja haavoittui ja jäi sotavangiksi 6.7.
Sen jälkeen pataljoona oli vastahyökkäyksessä Loimolanjärven itäpuolella 17.7.
saakka.
17.6. oli
Aseveljien kalenterin lakonisten merkintöjen mukaan ”kahakka, jossa pulikka
vihelsi” ja seuraavana päivänä lähdettiinkin jo vetäytymään Syvärille.
Irrottautumisen tuli tapahtua salassa, mutta ilmeisesti se ei joka kohdassa
onnistunut.
Vihollinen näyttää tehneen
tunnusteluhyökkäyksen ja ehkä sai pulikkaa sen verran myös takaisin, että
päätteli suomalaisten aikovan pysyä Syvärin paikallaan. Itse asiassa asemat
päätettiin jättää hallitusti ja kääntää rintamaa etelässä olevan ”saranan”
ympäri kohti Suomea.
Pappa muisteli,
että taakse jätettiin aivan käyttämättömiä, mahtavia linnoituslaitteita. Strategia
vaati sitä ja niinpä sitä mentiin päin korpea suojattomiin asemiin, jotka oli
aina kaivettava uudelleen.
Mitä oikein
tapahtui 17.6.? Henttosen-Lappalaisen kirjassa kerrotaan, että 17.6. illalla
vihollinen teki tykistön ankaran keskityksen tukeman partioiskun… mutta se
saatiin kranaatinheittimien tulella torjutuksi lohkon tykistön ollessa jo
muuttomatkalla. 3. komppanian komentokorsu kärsi vaurioita.
Siinä sattui
kommelluskin, kun kokematon tulenjohtaja ammutti vahingossa omia asemia.
Piikkilankaesteisiin jäi kolme kaatunutta vihollista ja taaemmas enemmän,
kertoo kirja, jonka tekijät olivat noissa taisteluissa itse mukana.
Seuraavana
päivänä pataljoona vetäytyi, jättäen hämäysmielessä ”verhoamisosastot”, jotka
pitivät linjoja miehitetyn näköisinä. Syvärin yli päästiin sitten siltaa pitkin
ja 3. komppanian partio totesi vihollisen tulleen paikalle vasta 22.6. Jo
edellisenä päivänä oli vihollinen aloittanut suurhyökkäyksen Syvärin
eteläosassa ja ”valtava pauhu” kuului myös RJP:n alueelle, kerrotaan Henttosen-Lappalaisen
kirjassa.
Mukana oli satoja lentokoneita, tuhansia
tykkejä ja kymmeniä tuhansia miehiä. Ja vihollisen meininkihän oli tuhota
Aunuksen kannaksen joukot ja iskeä takaa Karjalan kannakselle, suomalaisten
selustaan. Siitä olisi tullut puolustuksen loppu.
Syvärin ylityksen
jälkeen 3. komppania jäi virran rantaan ja siirtyi sieltä Tokkarin asemalle.
Venäläiset hyökkäsivät siellä juhannuspäivänä ja menettivät vankitietojen
mukaan 70 miestä, mukaan lukien kapteenin arvoisen komppanianpäällikön.
Juhannuksen jälkeisenä päivänä luutnantti Leo
Rantasen komentama 3.K alistettiin suoraan 7. divisioonalle ja komennettiin
Äänislinnaan varmistamaan ja viivyttämään. Sinne mentiin Latvan kautta. Yhtenä
majoituspaikkana oli Pohjola-hotelli, tämän päivän Petroskoin kävijöille varsin
tuttu.
Äänislinnassa ei
kauan viivytty, vaan siirryttiin länteen, Vieljärvelle, jonne saavuttiin 28.6.
Neljässä päivässä oli ajettu pyörillä, maataistelukoneita väistellen yli 200
kilometriä eivätkä ne olleet mitään asfalttiteitä.. Komppanian saavuttua Nirkan
kylään oli sinne juuri tehty tuhoisa lentohyökkäys, jossa kaatui 11 RJP 4.:n
miestä.
1.7. RJP 4.
alistettiin eversti Kuistion 15. prikaatille, joka oli ollut kaikkein
kovimmissa paikoissa, suurhyökkäyksen ja Tuuloksen maihinnousun kohteena.
Aunuksen ryhmä oli saanut käskyn vetäytyä Salmin-Tulemajoen linjalle ja 15.
prikaati tehtäväkseen suojata tätä viivyttämällä. Tilanne oli kriittinen ja
miehet äärimmäisen väsyneitä.
Tehtävään kuului
vallata takaisin Miinalanjoki. Sen tuli 3. komppanian osalle ja stm Vihavaisen kantakortissa
mainitaan hänen osallistuneen tähän taisteluun. Siellä komppania uhkasi jäädä
saarroksiin.
Helteisenä
päivänä miehet joutuivat nälissään ja janoissaan viivyttämään vihollista. 1. ja
3. komppaniasta muodostettu viivytysosasto kävi taistelua viidessä peräkkäisessä
asemassa ja tuhosi vihollisia päivän aikana noin 500 miestä, kuten väitetään.
Niitä kuitenkin vain riitti.
Tulemajoella
vihollinen hyökkäsi 4.7. RJP4. joutui tekemään vastaiskun 5.7. ja kärsi suuria
tappioita. 3. komppanian päällikkö Leo Rantanen haavoittui vakavasti. Uudeksi
komppanianpäälliköksi tuli luutnantti Olli Suihko. Myös yksi joukkueenjohtaja
haavoittui samana päivänä ja joutui pois rivistä.
Tulemajoella 3.
komppania oli metsänharjanteella pataljoonan naapurikomppanioiden välissä, kun
taistelut jatkuivat kiivaina 5.7. Vihollisen puolelta siihen osallistui myös
maataistelu- ja hävittäjäkoneita ja Laatokan laivaston tykkejä.
Vihollisen kaiutinpropagandistit huusivat
evankeliumiaan ja joukot hyökkäsivät ”uraata” huutaen. Tätä huutoa pappakin
joskus muisteli. Naapurin lohkolla RJP 3 menetti 158 miestä, 7 upseeria ja 30
aliupseeria. RJP 4 menetti vain 10 kaatunutta ja useita kymmeniä
haavoittuneita.
7.7. hyökkäys
jatkui kiivaana. 3. komppaniaa vastaan tehty hyökkäys torjuttiin vastaiskulla
ja venäläiset menettivät 40-50 miestä. Seuraavana aamuna RJP 4 luovutti
asemansa I/JR 44:lle.
9.7. pataljoona
siirtyi pyörillä 45 kilometrin päähän U-asemaan, Aunuksen ryhmän reserviksi. U-asemahan
oli se takaraja, johon saakka suomalaiset jatkosodassa perääntyivät. Se
sijaitsi Suomen vanhalla itäkarjalaisella alueella, niillä laulumailla, joilta
Kalevalan runoja aikoinaan keräiltiin.
Ankaran vetäytymistaistelun jälkeen porukka
oli rähjäisessä kunnossa ja kaksi kolmannesta tarvitsi uudet saappaat ja
housut, jotka saatiinkin.
Jo seuraavana
päivänä siirryttiin taas U-asemassa parikymmentä kilometriä pohjoisemmaksi
Loimolanjärven pohjoispuolelle Onkamojärven maastoon. 3. K määrättiin reserviin
Suovanjärven pohjoispäähän, josta sen tuli partioida itään.
12.7. 3 K. sai
käskyn edetä Petäjälammen maastoon ja tuhota Joutsenpesänkankaan ja
Petäjälammen välisillä kukkuloilla olleen vihollisen.
Komppania, siis
alle 100 miestä saikin yllättäen huomata, että vastassa oli pataljoona, joka
oli kaivautunut maahan ja varustettu raskailla aseilla. Syntyi
kohtaamistaistelu, jossa sekä omat että viholliset hyökkäsivät vuoronperään.
Avuksi tuli
I/JR56:n joukkoja ”kreivin aikaan”, sillä 3. komppania ei olisi kauan jaksanut
pitää puoliaan, kun sen ampumatarvikkeetkin alkoivat käydä vähiin, muusta
huollosta puhumatta. Pataljoonan komentopaikkaankaan ei ollut puhelinyhteyttä.
Nähtyään kaatuneiden vihollisten määrän, avun tuoja totesi, ettei ollut nähnyt
mitään vastaavaa sodan tässä vaiheessa.
15.7. vihollinen
aloitti jälleen varhain aamulla ankaran hyökkäyksen uusin voimin, yrittäen
kahdeksan kertaa tunkeutua suomalaisten asemiin. Kaikki hyökkäykset torjuttiin
ja viholliselle tuotettiin ainakin 100 kaatuneen tappiot, kerrotaan.
Hyökkäyksen
toinen painopiste suuntautui Tshumeikka-kukkuloilla olevaa 3. komppaniaa
vastaan. Se joutui perääntymään noin 200 metriä ja pureutui puoliympyrän
muotoiseen asemaan, jossa venäläiset pysäytettiin. Vihollinen menetti näissä
taisteluissa ainakin 50 miestä, joukossa yhden kapteenin ja yhden luutnantin.
Taistelut jatkuivat seuraavanakin päivänä, mutta konekivääriampuja Vihavainen
ei ollut enää rivissä. Hän haavoittui ja siirtyi pariksi viikoksi Värtsilään
sotasairaalaan.
15.heinäkuuta
kerrotaan, ”ryssä hyökkäsi koko päivän. Haavoituin illalla 18.45”.
Haavoittumisen
aiheutti pienoiskranaatinheittimen eli ”nakun” ammus, jonka sirpaleen tekemä
arpi näkyi papalla niskassa valkeana juovana. Sen jälkeen ”nakumiehen”
haarukkaan joutunut konekivääri siirrettiin heti turvallisempaan paikkaan.
Kk.-ampuja oli ”tilanteessa” aina kaikkein
vaaranalaisimmassa asemassa, sillä juuri kk:t oli hinnalla millä hyvänsä
vaiennettava, jos aiottiin saada hyökkäys etenemään. Pappa kertoi jonkun
arvion, jonka mukaan ampujan elinajaksi oli arvioitu vain muutama minuutti,
mutta tämän tietenkin täytyy koskea sellaista kk:ta, joka on havaittu ja
alttiina tulelle.
Sen jälkeen
seurasi stm. Vihavaisen sodassa kaksi viikkoa Värtsilän sotilassairaalassa ja
paluu linjaan tapahtui 29.7. Nuo kaksi viikkoa olivatkin kyllä pataljoonalle
erittäin kovia paikkoja. Vihollinen hyökkäsi jatkuvasti ja usein voimakkaan
tykistön tukemana.
Pappa mainitsi joskus, ettei erityisemmin pelännyt
jv-aseiden tulta, mutta tykistö oli asia erikseen. Ja jokainenhan siellä
pelkäämään joutui, totesi hän, joka muuta väittää, valehtelee. Jossakin
tilanteessa jääkäri Vihavainen sai haukut siitä, ettei ollut juossut tarpeeksi
nopeasti asemaan, jossa hänen olisi pitänyt olla ensimmäisenä, kuten
joukkueenjohtaja moitti. Pappa vetosi siihen, että kranaatteja tuli yhä ja
”vanhat” miehet vetosivat siihen, ettei sinne vielä ”mahdu sekaan”. Kun
”vanhat” totesivat ”nyt mahtuu”, juostiin asemiin ja siellä olikin vihollinen
jo viimeisellä piikkilankaesteellä, mutta sinne se sitten jäikin.
Konekivääri oli
sodan kaiketi tehokkain tappaja. Pappa mainitsi joskus, että hänen kk:nsa
alueelle jäi yhtenä päivänä 50 kaatunutta vihollista. Toki niitä vastassa
olivat myös joukkueen muut aseet, mukana konepistooleita ja pikakiväärejä.
Mutta yhtä
kaikki, on selvää, että ruumiita tehtiin ja paljon. ”Tapa tai tule tapetuksi”
sanoi pappa joskus. Siinä oli tietty ”pakkohan se oli” –alistuneen puolusteleva
sävy. Sotahulluus oli papasta kaukana. Hulluus toteutui yleisemmällä tasolla, siellä
korkeammissa portaissa.
Kerran oli muuan
vihollinen jäänyt suojaan kiven taa, muisteli pappa. Jos se olisi malttanut
pysytellä siellä yöhön asti, olisi pois hiipiminen onnistunut. Nyt ei. Kertoja
ei maininnut, kuka sen miehen tappoi, mutta tuskin asiaa sattumalta kerrottiin.
Kerran, kun
Korholanmäellä 1980-luvulla kävi muuan venäläinen nuori mies, pappa muisteli
hieman sotaa, mikä oli hyvin harvinaista. Nytkin hän tyytyi vain sanomaan, että
kyllä ne venäläiset olivat rohkeita poikia. Ne tulivat vaan päin tulta. Mutta
läpihän ne eivät päässeet. Se oli joka tapauksessa
tunnustus, jolle katsottiin olevan tarvetta.
Pataljoona kävi sitten
vielä kovia puolustustaisteluita Ruotausjärven maastossa, joka kuuluu niihin
Salmin-Suojärven alueisiin, ns. U-asemaan, jonne rintamalinja Syväriltä
siirtyi.
Tappiot olivat
melkoiset ja jossakin vaiheessa sotapäiväkirja kertoo, että miehet joutuivat
valvomaan yhtä mittaa kolme vuorokautta ja nukkuivat poteroissaan. Heidät oli
herätettävä potkimalla. Mutta puolustus ei murtunut, mitä täytyy pitää
hämmästyttävänä. Ylivoimainen vihollinen ei onnistunut lamauttamaan
vastarintaa, vaikka suomalaisten oli täytynyt ymmärtää, että peli on
epätasaista eikä voittoa ole näköpiirissä.
Sotapäiväkirjassa
on luetteloita useista kymmenistä ”harhureista”, jotka olivat olleet
esimerkiksi puoli vuorokautta poissa linjasta. Ilmeisesti useimmat oli joka
tapauksessa saatu takaisin ruotuun ja kaiken kaikkiaan joukon moraali piti.
Joku yksikössä vieraillut upseeri sanoi pataljoonan suorituksen olleen ”kauneimpia
sodan tässä vaiheessa”.
Komennus
takaisin linjaan tapahtui siis 29.7. ja matka kävi Loimolan kautta ja päätyi ”Kokkarin
ojaan” 2.8. ja Ruotausjärvelle seuraavana päivänä.
Pappa taisi
säästyä siltä väkivaltaiselta tiedustelulta, jonka vihollinen teki 29.7. 600 kranaatin
tykistövalmistelun jälkeen ja jatkoi seuraavana päivänä 1500 kranaatin iskulla.
Elokuun alussa vihollinen rauhoittui ja seurasi asemasotaa, jonka kuluessa yritettiin
sumalaisten puolelta usein vanginsieppauksia, tosin tuloksetta. Ruumiita kyllä
tuli. Aseveljien kalenterissa näkyy päivästä toiseen teksti ”Ruotausjärvi”.
Järvi oli järvimalmialuetta ja ”ruotaus” mahtanee tarkoittaa ”luotausta” eli
järven pohjan tutkailua. Kenties?
Ruotausjärvellä
oli pitkään melko hiljaista, mutta 2.9, kello 5.02-5.22 ”ryssä keskitti” papan
ollessa vartiossa. Näin kertoo kalenteri. Muuten, vartiomiehen varusteisiin
kuului valopistooli, joka oli ilmeisen tehokas öiseen aikaan. Se ”löi maailman
valkeaksi” magnesiumvalollaan, mainitsi hän joskus.
Syyskuun
neljäntenä tuli aselepo kello 7 aamulla, mutta siitä huolimatta, kuten
muillakin rintamanosilla, alkoikin yllättäen tulitus. Kello 11.15. ”ryssä”
alkoi keskittää, mutta 15.30 siihen saatiin yhteys. Sen jälkeen oli hiljaista.
Jääkärille siunaantui
lomakin 6.-17.9., jolloin pappa meni Lean kanssa kihloihin. Jokin sairaus,
muistaakseni verenmyrkytyksen tapainen iski kuitenkin heti lomalta palattua ja
vei Parkalinsaaren JSP:lle, mistä jääkäri siirrettiin Joensuuhun ja sieltä
Vaasan ruotsalaisessa tyttökoulussa sijainneeseen sairaalaan. Siirto
sotasairaalaan on merkitty tapahtuneeksi 5.10.
Jostakin syytä
10.10. on maininta ”1/5 pöytäviina” ja 20.10. ”lapsille ja naisille ei mitään
keskeneräistä”. 21.10. matka suuntautui ”Mikkelin polille” ja kotona
Korholanmäellä oltiin 25.10. ja seuraavana päivänä jo Tunnilassa, arvatenkin Korholan komeassa
talossa. Mutta se oli vasta lomaa. Kantakortin mukaan kotiutus tapahtui täysin
palvelleena vasta 18.11., jolloin hoito oli vielä kesken.
Kaiken kaikkiaan
todistus varusmiespalveluksesta oli tasaisen hyvä. Sillä arvosanalla merkittiin
sekä täsmällisyys, ahkeruus, huomiokyky, sotilaallinen kehitys että käytös.
Pappa muisteli,
että armeijassa oli syytä pyrkiä olemaan yksi joukosta ja olla siitä millään
tavalla muista erottumatta, ei hyvässä eikä pahassa, muuten voi joutua
silmätikuksi, mistä ei hyvä seurannut. Kerran ainakin oli periaate pettänyt,
sillä papan jäämistössä oli kunniakirja erinomaisista suorituksista kivääri- ja
konekivääriammunnoissa. Siitähän se nimitys kk-ampujaksi juontui.
Hän kertoi,
ettei mennyt aliupseerikouluun, koska pelkäsi ottaa vastuuta muista -”niin vastuuton
olin siinä iässä”. Olihan hän kovin nuori itsekin. Jossakin vaiheessa sitten
kuulemma kyseltiin halukkaita upseerikouluun, jolloin hän ilmoittautui, mutta
torjuttiin sillä perusteella, että au-koulukin oli käymättä.
”Mutta kun sinne
tulee haku, olet ensimmäinen mies lähtemään” kuului esimies sanoneen. Mahtoiko
tämä liittyä siihen yhteen torjuntaan, jossa ne 50 vihollista jäivät kentälle?
Mutta varmasti
tämä nuori sulhasmies tykkäsi paljon enemmän siitä, että pääsi siviiliin ja
vihille. Olihan lapsikin tulossa, Salme Marjatta, joka syntyi elokuussa 1945.
RJP 4., joka
kuului muodostettuun, uuteen Rajajääkäriprikaatiin lähti sitten vielä jatkosodan
loputtua Lappiin karkottamaan saksalaisia.
Tälle ”lasten ristiretkelle” olisi pappakin
voinut joutua ikäluokkansa perusteella. Hän onnitteli joskus itseään siitä,
että oli tältä ”santsaukselta” säästynyt.
Lapissa mentiin sitten porukalla käymään
vuonna 1957 turisteina ja saatiin ihmetellä monia jäljellä olevia
linnoituslaitteita, jängältä löytyviä kypäriä ja vastaavaa. Rikkiammuttua
kypärää en saanut ottaa mukaan. Yrityksestä jopa vähän suututtiin. Miinojakin
siellä oli vielä tuhansittain, mutta onneksi ei yksikään sattunut jalan alle.
Mutta olipahan sota
takana. Paskareissuhan se taisi olla.
Arvoisa blogisti, oli mielenkiintoista lukea isäsi sotataivalta. Oma isäni oli myös syntynyt 1943 ja lähti sotaan 1. huhtikuuta eli ennen kuin täytti 18. Hän soti Karjalassa syksyyn 1944 ja sitten joutui Lapin sotaan. Ja kun se loppui, niin huomasivat pirulaiset, että isäni ei ollut suorttanut asepalvelustaan. Tästä tuli vuoden keikka. Näin isäni kärsi koko loppuelämänsä ajan, varsinkin öisin, jälkiseurauksia koko reissuusta. Lopulla vuonna 1984 luonto otti omansa ja isäni sai rauhan.
VastaaPoistaKiitos hienosta kirjoituksesta.
"Naapurissa oli myös Mauri Sinkkonen Sulkavalta ja hän joutui todistamaan sitä, miten S.O. Lindgren, ilmeisesti Linnan ”Karjulan” esikuva ampui oman miehen, sotamies Hytin."
VastaaPoistaMuita, niin ikään mitä ilmeisimmin Lindgrenistä inspiraationsa saaneita hahmoja lienevät myös Mauri Sariolan "Susikosken elämän kevät"-dekkarissa sivuhahmona vieraillut majuri von Stollenberg, unohtamatta tietenkään Tähdet kertovat, komisario Palmu- elokuvan hullua, mutta omalla groteskilla tavallaan Helge Heralan riemastuttavan hyvin esittämää majuri Carl Gustav Vadenblickia.
Ja eikös tämä alkuperäinen "Karjula", siis Lindgren, pitänyt jotakin metsästysopiston tapaista vielä sotien jälkeenkin. Siellä "preussilainen kuri" oli epäilemättä arvossaan...
Isäni komennettiin Santahaminaa jossa reilun 3 kuukauden koulutus. Komppanian hölmöilijöidenn piti ommella taskuihinsa kiviä kiinni ja se tuntui aika ikävältä kun piti ryömiä maastossa.
VastaaPoistaLyhyt koulutusjakso sen jälkeen matka 6.divisoonan tehtäviin rintamalle.
Tuleva isäni otettiin sotaväkeen jo 16-vuotiaana 3.3.1941. Suunnilleen samanikäiset lieksalaiset nuorukaiset aloittivat sotilasuransa putkassa, kun poliisi oli napannut humalaiset nuoret holhoukseensa Nurmeksessa.
VastaaPoistaTulikaste oli sitten heinäkuussa 1941 ja syksyllä palautettiin sotamies alaikäisenä muutamaksi kuukaudeksi siviiliin. Sitten v. 1942 uudelleen harmaisiin, joista vapautui haavoittumisen, sotavankeuden ja Hangon karanteenileirin kautta vuoden 1945 alussa.
Ukko elää edelleen 93-vuotiaana palvelutalossa ja muistaa vanhat asiat hyvin.
Oma isäni toimi talvisodassa ryhmänjohtajana konekiväärikomppaniassa. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt hänen pitkään kantaneen raskasta syyllisyyttä viiden (jos muistan oikein) kaatuneen ampujan vuoksi.
VastaaPoistaJatkosodassa hän sen sijaan palveli pp.pataljoonassa Syvärillä. Se lienee ollut sikäli helpompaa, että tuolloin hänen ei tarvinnut varta vasten määrätä ketään vihollisen maalitauluksi. Nimittäin ryhmänjohtajien oikeus ja kai vähän velvollisuuskin oli pysytellä ainakin muutaman metrin päästä konekivääreistä.
Itse asiassa uudessa Tuntemattomassa annetaan varmaan aika realistinen kuva kk:n tulivoimasta. Sitä en ollut aikaisemmin oikein ymmärtänyt edes.
Aihetta sivuten video:
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=KLiuVvqKQIs
Olisi tuota ollut pirullista raahata rankkasateessa syksyisessä korvessa. Hengityksen höyrytessä, kun hiestä ja sateesta läpimärät jalkineet sanoo "slurps slurps" ja nälkä saa päänupin horjumaan.
Siihen vielä sotastressi ja univaje, jotka saa näkemään jokaisen varjon ryssänä. Levätessä märät vaatteet liimautuu kiinni ja kerää itsensä täyteen neulasia ja roskaa, manttelin painaessa märkänä kuin synti.
Siihen päälle nahkareput, patruunalaatikot ja tietenkin teltat ja kamiinat, pokasahat ja kirveet. Kaikki kannettiin käsin ja jaloin. Armeija marssii kurjilla ruojuilla.
Terveisin,
Nikke
Annettiinko jalkaväelle huonompi muonitus kuin "koville" jääkäreille? Tämä tuli mieleen joskus lukiessani Väinö Linnan "Sotaromaania". V. Linna syyttää heikosta muonasta tunaroivia huollon organisoijia ja etenkin preussilaista kuria ihannoivia upseereita, jotka ei pitäneet alaisten puolta.
VastaaPoistaKirjassa vihjaillaan myös, että jalkaväen upseerit olisi ajaneet yksiköitään suhteettomasti taisteluihin todistaakseen olevansa yhtä kovia upseereita kuin jääkärien komentajat.
Taisteluitten, univajeen ja nälän kuluttamat miehet menetti V. Linnan mukaan hermonsa helposti. Taistelukokemus ei lisännytkään rohkeutta vaan päinvastoin. "Antero Rokka" pysyi rohkeana alusta loppuun, vaikka hän katkeroitui tappiosta, jota hän piti yksin upseerien syynä.
Oliko likellä, ettei Rokka ratkaissut riitaansa Lammion kanssa aseellisesti? Miten Rokka olisi reagoinut, jos olisi nähnyt Karjulan ampuvan oman sotamiehen ilman sotaoikeutta?
Terveisin,
Nikke
Ei niitä sillä lailla tainnut mennä yhtään ukkoa. Oliko se anekdootti sodanjohtajista ja heidän sotilaidensa urhoollisuuskilpailusta ("Hyppee ite!")vain keksitty? Eipä niitä kai monta myöskään ollut esimiestensä ampumia.
VastaaPoista