Oikeasta sodasta

Paavo-papan sotataival

Isävainaa  palveli sotansa Rajajääkäripataljoona 4:n 3. komppaniassa. Sekä pataljoonan että komppanian sotapäiväkirjat ovat säilyneet ja netissä luettavissa.

 Pataljoonan historiasta on myös kirjoitettu pätevän tuntuinen kirja Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa (Otava, Helsinki 1991). Kirjoittajat palvelivat itse tuossa pataljoonassa.

Lisäksi käytettävissä on Stm. Vihavaisen kantakortti, sotilaspassi sekä Aseveljien kalenteri vuodelta 1944 merkintöineen.

Kantakortin mukaan Paavo Johannes Vihavainen astui palvelukseen 14.10.1943, jalkaväen koulutuskeskus 17:ään. 21.5.1944 hän saapui Rajajääkäripataljoona 4:ään Syvärin taa ja sijoitettiin kolmanteen komppaniaan 3/RJP4. Täydennysmiesten saapumisesta on maininta pataljoonan sotapäiväkirjassa.  

Rintamalle ei siis suinkaan heitetty kouluttamatta. Itse asiassa koulutus ”Suomen raskaassa” lienee tuohon aikaan ollut erityisen kovaa. Valmistauduttiinhan siinä tositoimiin, joiden voi varmuudella odottaa tulevan.

Preussilaiset tavat, kuten ns. ”remmiapelli” olivat kunniassa. Porukka saattoi saada kollektiivisen rangaistuksen, jos joku töppäsi ja tapoihin kuului, että syyllinen sitten hakattiin porukalla, pantiin huopa selän päälle ja hutkittiin vöillä.

 Tällaisesta hänen muistan maininneen ja se taisi joskus vilahtaa miesten sotakeskusteluissa. Itse hän ei toki liene ollut kohteena ja mainitsi periaatteenaan olleen muuttua mahdollisimman huomaamattomaksi porukassa. Se lienee toiminut. Ampumisesta sekä kiväärillä että kk:lla hän sai kuitenkin kunniakirjan.

Pappa muisteli, että koulutusosaston komentaja, sotahulluna pidetty mies, toivotti: ”Suomen jääkärit! Te ette vielä ole saaneet tulikastettanne, mutta toivon, että te saatte sen mahdollisimman pian”. Tämä varmaankin tapahtui valan jälkeen. Miehet murisivat ja joku sanoi, että tuohon äijään voi osua vielä luoti takaapäin.

En tiedä, mikä komentaja oli kyseessä. Kaiketi se oli joku ainakin pataljoonatason komentaja. Myös ”Kylmä Kalle” Heiskanen lienee linjoilla näyttäytynyt ja papan puheista muistan hänen herättäneen jonkinlaista kammoksuntaa.

 Olihan upseerien käsissä monen miehen henki. Eikä miehen henki siellä ollut yhtä arvokas kuin koiran nyt täällä siviilissä, pohdiskeli pappa. Se oli siihen aikaan, kun meillä oli collie Ali, joka varmasti olikin yhtä hyvä perheenjäsen kuin kuka tahansa muu.

Rajajääkärit olivat varsin hurja porukka, joka oli, kuten pappa joskus muisteli ”heittopussi”, joka työnnettiin aina sinne, missä oli kuumimmat paikat. Jääkärit liikkuivat nopeasti polkupyörillä. Goran talvitaistelussa 1942 keväällä juuri tämä papan yksikkö oli joutunut todella kuumaan paikkaan ja menettänyt noin puolet vahvuudestaan.

Ennen yksikköön saapumistaan Paavo näyttää koulutuksen vuoksi vielä olleen useassakin paikassa. Äänislinnasta hän oli lähtenyt 25. huhtikuuta ja 28.4. mainitaan ”Aunus, Nurmoila, Kalajärvi”. Kalajärvellä meni myös vappu. 6.5. ”harjoiteltiin etenemistapoja (höykky)” Korjusaarella.

10. toukokuuta tuli lähtö Kalajärveltä ja sitten seurasivat Aunus, Pitkäranta, Matkaselkä, Suojärvi ja Äänislinna. Yksiköinä olivat  Henkilötäydennyskeskus 2 ja sen jälkeen vielä Äänislinnassa HTK 4. 20.5. mainitaan lähtö Äänislinnasta ja sen jälkeen ollaankin jo ”linjassa” ja vartiossa.

Toukokuun lopussa Aseveljien kalenteriin tuli luettelo tavaroista, joita piti hommata, kun pääsee lomalle: pistooli, kenkäharja, puukko, vehnäjauhoja, lääketarpeita, kirjoitustarpeita, rukkaset, peseytymistarvikkeet, kessuja ja sätkäpaperia, valokuva, kauluri, villahousut, vyö, kampa, kellonperät.

 Täysihoito korsuissa ei tainnut olla kovin hääppönen. Pistoolia varmaankin kaipasi vartiossa, jossa molemmin puolin pyrittiin jatkuvasti vangin sieppaamiseen. Kusti-ukon nimissä ollut Colt 45 lienee kuitenkin ollut Mikolla siihen aikaan. Lieneekö pappa saanut asetta itselleen, en tiedä. Nyt coltti näyttää aika kuluneelta, kaipa se oli kelpo työkalu aikanaan.

4.6. oli ”sodan tuntua ilmassa”, mutta jo seuraavana päivänä pääsikin vaihteeksi reserviin. Työlomaa anottiin ja kalastustarpeita, kessua ja korviketta ilmeisesti pyydettiin kotoväeltä, koska sellainen luettelo merkittiin kalenteriin. 11.6. oli taas paluu linjaan.

Taivaan merkit olivat tuossa vaiheessa aika ikävät. Puna-armeija oli 9.6. aloittanut Kannaksella suurhyökkäyksen, mikä oli Stalinin huumorintajun mukainen, luvattu ”kevennyshyökkäys idässä”, joka suoritettiin samaan aikaan kun liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa.

Aunuksen kannaksella tämä merkitsi lomakieltoa ja 16.6. Mannerheim allekirjoitti käskyn Syväriltä vetäytymisestä. 14.6. miesten yksityisomaisuus lähetettiin paketeissa koti-Suomeen, mikä kertoo varmaan jotakin hetken tunnelmista.

Ihan hallittua vetäytymisestä ei tullut, sillä vihollinen teki Tuuloksessa maihinnousun, joka oli käydä vaaralliseksi. Se oli etelämmässä kuin RJP4:n keskeinen toiminta-alue, mutta vaikutti tietenkin myös sen tilanteeseen. Joka tapauksessa homma saatiin pidettyä hallinnassa ja ”Motti-Matin” johdolla saarrettiin hyökkääjän kaksi divisioonaa Ilomantsissa, josta ne joutuivat vetäytymään päätä pahkaa ja suurin tappioin. Suomalaisten perääntyminen ei siis ollut mitään karkuun juoksemista, vaan tultiin, kuten kenraali Keinonen muisteli ”taistellen takaisin”.

Ne olivat erittäin kovia taisteluita, kuten selviää sekä Keinosen että Mauno Koiviston muistelmista. Myös Linnan Tuntematon sotilas kuvaa juuri tämän vaiheen kaikkein raskaimpien taisteluiden ajaksi.

 Tosin Linna, jonka yksikkö oli papan naapurissa, ei tässä vaiheessa enää itse ollut rivissä, joten hänen asiantuntemuksensa ei siltä osin ole aivan niin hyvä kuin yleensä kuvitellaan.

Naapurissa oli myös Mauri Sinkkonen Sulkavalta ja hän joutui todistamaan sitä, miten S.O. Lindgren, ilmeisesti Linnan ”Karjulan” esikuva ampui oman miehen, sotamies Hytin.

 Tästä tapauksesta nostettiin sodan jälkeen oikeusjuttu, jota ajoi etenkin Ilmari Turjan uusi Kuvalehti. En muista, miten juttu päättyi, mutta kaiketi ainakin Hytin perhe sai korvauksia. Adolf Ehrnrooth kuittasi kysyttäessä Lindgrenin: ”Täysin hullu mies!” Mutta hermothan ne oli karjuloillakin.

Syvärin ylityksen jälkeen 3K. oli sen verran aktiivisesti toiminnassa, ettei pappa kalenteriin ehtinyt paljon kirjoittelemaan.

 Naapurilla oli panna suomalaisia vastaan erittäin tulivoimaisia joukkoja. Automaattiaseita oli heistä lähes jokaisella ja tykkejä ja tankkejakin riitti. Paha vihollinen olivat maataistelukoneet, joita pyöri tälläkin lohkolla. Ne kävivät jopa yksittäisten miesten kimppuun.

Myös raketinheittimiä eli Stalinin urkuja oli vihollisella käytössä, kuten komppanian sotapäiväkirja kertoo. Niitten äänikin muistutti urkuja, muisteli pappa joskus.

Vihollisen määrällistä ylivoimaa lisäsi se, että suomalaiset joutuivat vetämään Aunuksen kannaksella olleita joukkoja Karjalan kannakselle torjumaan siellä 9.6. alkanutta suurhyökkäystä.

 Ihmeen hyvänä suorituksena voi pitää, ettei yhtään suurempaa suomalaista sotatoimiyhtymää saarrettu ja tuhottu, vaikka juuri se oli tietenkin vihollisen pyrkimyksenä. Sivumennen sanoen, tämä tyrmistytti venäläisiä historioitsijoita, kun joskus siitä mainitsin. He eivät ilmeisestikään uskoneet väitettä ja vaikeahan se onkin uskoa, olosuhteet huomioiden.

Varmasti tuuriakin tarvittiin, mutta olennaista oli, ettei joukkojen moraali pettänyt. Mikä sai suomalaiset sitkeästi taistelemaan sen sijaan, että olisi vähemmälläkin uskottu, ettei menestymisen toiveita ole? Joskus asia on kuitattu suomalaisten tyhmyydellä, mutta en oikein usko, että se riittää selitykseksi.

Papan käymiin taisteluihin on kantakortissa merkitty Tokkari, joka oli asema Muurmannin radalla. Sillä oli tärkeä strateginen merkitys vihollisen viivyttämisen kannalta ja meno oli sen mukaista. RJP 4. teki myös vastahyökkäyksen Miinalanjoella, jossa pappakin oli mukana. Siellä myös pataljoonan komentaja haavoittui ja jäi sotavangiksi 6.7. Sen jälkeen pataljoona oli vastahyökkäyksessä Loimolanjärven itäpuolella 17.7. saakka.

17.6. oli Aseveljien kalenterin lakonisten merkintöjen mukaan ”kahakka, jossa pulikka vihelsi” ja seuraavana päivänä lähdettiinkin jo vetäytymään Syvärille. Irrottautumisen tuli tapahtua salassa, mutta ilmeisesti se ei joka kohdassa onnistunut.

 Vihollinen näyttää tehneen tunnusteluhyökkäyksen ja ehkä sai pulikkaa sen verran myös takaisin, että päätteli suomalaisten aikovan pysyä Syvärin paikallaan. Itse asiassa asemat päätettiin jättää hallitusti ja kääntää rintamaa etelässä olevan ”saranan” ympäri kohti Suomea.

Pappa muisteli, että taakse jätettiin aivan käyttämättömiä, mahtavia linnoituslaitteita. Strategia vaati sitä ja niinpä sitä mentiin päin korpea suojattomiin asemiin, jotka oli aina kaivettava uudelleen.

Mitä oikein tapahtui 17.6.? Henttosen-Lappalaisen kirjassa kerrotaan, että 17.6. illalla vihollinen teki tykistön ankaran keskityksen tukeman partioiskun… mutta se saatiin kranaatinheittimien tulella torjutuksi lohkon tykistön ollessa jo muuttomatkalla. 3. komppanian komentokorsu kärsi vaurioita.

Siinä sattui kommelluskin, kun kokematon tulenjohtaja ammutti vahingossa omia asemia. Piikkilankaesteisiin jäi kolme kaatunutta vihollista ja taaemmas enemmän, kertoo kirja, jonka tekijät olivat noissa taisteluissa itse mukana.

Seuraavana päivänä pataljoona vetäytyi, jättäen hämäysmielessä ”verhoamisosastot”, jotka pitivät linjoja miehitetyn näköisinä. Syvärin yli päästiin sitten siltaa pitkin ja 3. komppanian partio totesi vihollisen tulleen paikalle vasta 22.6. Jo edellisenä päivänä oli vihollinen aloittanut suurhyökkäyksen Syvärin eteläosassa ja ”valtava pauhu” kuului myös RJP:n alueelle, kerrotaan Henttosen-Lappalaisen kirjassa.

 Mukana oli satoja lentokoneita, tuhansia tykkejä ja kymmeniä tuhansia miehiä. Ja vihollisen meininkihän oli tuhota Aunuksen kannaksen joukot ja iskeä takaa Karjalan kannakselle, suomalaisten selustaan. Siitä olisi tullut puolustuksen loppu.

Syvärin ylityksen jälkeen 3. komppania jäi virran rantaan ja siirtyi sieltä Tokkarin asemalle. Venäläiset hyökkäsivät siellä juhannuspäivänä ja menettivät vankitietojen mukaan 70 miestä, mukaan lukien kapteenin arvoisen komppanianpäällikön.

 Juhannuksen jälkeisenä päivänä luutnantti Leo Rantasen komentama 3.K alistettiin suoraan 7. divisioonalle ja komennettiin Äänislinnaan varmistamaan ja viivyttämään. Sinne mentiin Latvan kautta. Yhtenä majoituspaikkana oli Pohjola-hotelli, tämän päivän Petroskoin kävijöille varsin tuttu.

Äänislinnassa ei kauan viivytty, vaan siirryttiin länteen, Vieljärvelle, jonne saavuttiin 28.6. Neljässä päivässä oli ajettu pyörillä, maataistelukoneita väistellen yli 200 kilometriä eivätkä ne olleet mitään asfalttiteitä.. Komppanian saavuttua Nirkan kylään oli sinne juuri tehty tuhoisa lentohyökkäys, jossa kaatui 11 RJP 4.:n miestä.

1.7. RJP 4. alistettiin eversti Kuistion 15. prikaatille, joka oli ollut kaikkein kovimmissa paikoissa, suurhyökkäyksen ja Tuuloksen maihinnousun kohteena. Aunuksen ryhmä oli saanut käskyn vetäytyä Salmin-Tulemajoen linjalle ja 15. prikaati tehtäväkseen suojata tätä viivyttämällä. Tilanne oli kriittinen ja miehet äärimmäisen väsyneitä.

Tehtävään kuului vallata takaisin Miinalanjoki. Sen tuli 3. komppanian osalle ja stm Vihavaisen kantakortissa mainitaan hänen osallistuneen tähän taisteluun. Siellä komppania uhkasi jäädä saarroksiin.

Helteisenä päivänä miehet joutuivat nälissään ja janoissaan viivyttämään vihollista. 1. ja 3. komppaniasta muodostettu viivytysosasto kävi taistelua viidessä peräkkäisessä asemassa ja tuhosi vihollisia päivän aikana noin 500 miestä, kuten väitetään. Niitä kuitenkin vain riitti.

Tulemajoella vihollinen hyökkäsi 4.7. RJP4. joutui tekemään vastaiskun 5.7. ja kärsi suuria tappioita. 3. komppanian päällikkö Leo Rantanen haavoittui vakavasti. Uudeksi komppanianpäälliköksi tuli luutnantti Olli Suihko. Myös yksi joukkueenjohtaja haavoittui samana päivänä ja joutui pois rivistä.

Tulemajoella 3. komppania oli metsänharjanteella pataljoonan naapurikomppanioiden välissä, kun taistelut jatkuivat kiivaina 5.7. Vihollisen puolelta siihen osallistui myös maataistelu- ja hävittäjäkoneita ja Laatokan laivaston tykkejä.

 Vihollisen kaiutinpropagandistit huusivat evankeliumiaan ja joukot hyökkäsivät ”uraata” huutaen. Tätä huutoa pappakin joskus muisteli. Naapurin lohkolla RJP 3 menetti 158 miestä, 7 upseeria ja 30 aliupseeria. RJP 4 menetti vain 10 kaatunutta ja useita kymmeniä haavoittuneita.

7.7. hyökkäys jatkui kiivaana. 3. komppaniaa vastaan tehty hyökkäys torjuttiin vastaiskulla ja venäläiset menettivät 40-50 miestä. Seuraavana aamuna RJP 4 luovutti asemansa I/JR 44:lle.

9.7. pataljoona siirtyi pyörillä 45 kilometrin päähän U-asemaan, Aunuksen ryhmän reserviksi. U-asemahan oli se takaraja, johon saakka suomalaiset jatkosodassa perääntyivät. Se sijaitsi Suomen vanhalla itäkarjalaisella alueella, niillä laulumailla, joilta Kalevalan runoja aikoinaan keräiltiin.

 Ankaran vetäytymistaistelun jälkeen porukka oli rähjäisessä kunnossa ja kaksi kolmannesta tarvitsi uudet saappaat ja housut, jotka saatiinkin.

Jo seuraavana päivänä siirryttiin taas U-asemassa parikymmentä kilometriä pohjoisemmaksi Loimolanjärven pohjoispuolelle Onkamojärven maastoon. 3. K määrättiin reserviin Suovanjärven pohjoispäähän, josta sen tuli partioida itään.

12.7. 3 K. sai käskyn edetä Petäjälammen maastoon ja tuhota Joutsenpesänkankaan ja Petäjälammen välisillä kukkuloilla olleen vihollisen.

Komppania, siis alle 100 miestä saikin yllättäen huomata, että vastassa oli pataljoona, joka oli kaivautunut maahan ja varustettu raskailla aseilla. Syntyi kohtaamistaistelu, jossa sekä omat että viholliset hyökkäsivät vuoronperään.

Avuksi tuli I/JR56:n joukkoja ”kreivin aikaan”, sillä 3. komppania ei olisi kauan jaksanut pitää puoliaan, kun sen ampumatarvikkeetkin alkoivat käydä vähiin, muusta huollosta puhumatta. Pataljoonan komentopaikkaankaan ei ollut puhelinyhteyttä. Nähtyään kaatuneiden vihollisten määrän, avun tuoja totesi, ettei ollut nähnyt mitään vastaavaa sodan tässä vaiheessa.

15.7. vihollinen aloitti jälleen varhain aamulla ankaran hyökkäyksen uusin voimin, yrittäen kahdeksan kertaa tunkeutua suomalaisten asemiin. Kaikki hyökkäykset torjuttiin ja viholliselle tuotettiin ainakin 100 kaatuneen tappiot, kerrotaan.

Hyökkäyksen toinen painopiste suuntautui Tshumeikka-kukkuloilla olevaa 3. komppaniaa vastaan. Se joutui perääntymään noin 200 metriä ja pureutui puoliympyrän muotoiseen asemaan, jossa venäläiset pysäytettiin. Vihollinen menetti näissä taisteluissa ainakin 50 miestä, joukossa yhden kapteenin ja yhden luutnantin. Taistelut jatkuivat seuraavanakin päivänä, mutta konekivääriampuja Vihavainen ei ollut enää rivissä. Hän haavoittui ja siirtyi pariksi viikoksi Värtsilään sotasairaalaan.

15.heinäkuuta kerrotaan, ”ryssä hyökkäsi koko päivän. Haavoituin illalla 18.45”.

Haavoittumisen aiheutti pienoiskranaatinheittimen eli ”nakun” ammus, jonka sirpaleen tekemä arpi näkyi papalla niskassa valkeana juovana. Sen jälkeen ”nakumiehen” haarukkaan joutunut konekivääri siirrettiin heti turvallisempaan paikkaan.

 Kk.-ampuja oli ”tilanteessa” aina kaikkein vaaranalaisimmassa asemassa, sillä juuri kk:t oli hinnalla millä hyvänsä vaiennettava, jos aiottiin saada hyökkäys etenemään. Pappa kertoi jonkun arvion, jonka mukaan ampujan elinajaksi oli arvioitu vain muutama minuutti, mutta tämän tietenkin täytyy koskea sellaista kk:ta, joka on havaittu ja alttiina tulelle.

Sen jälkeen seurasi stm. Vihavaisen sodassa kaksi viikkoa Värtsilän sotilassairaalassa ja paluu linjaan tapahtui 29.7. Nuo kaksi viikkoa olivatkin kyllä pataljoonalle erittäin kovia paikkoja. Vihollinen hyökkäsi jatkuvasti ja usein voimakkaan tykistön tukemana.

 Pappa mainitsi joskus, ettei erityisemmin pelännyt jv-aseiden tulta, mutta tykistö oli asia erikseen. Ja jokainenhan siellä pelkäämään joutui, totesi hän, joka muuta väittää, valehtelee. Jossakin tilanteessa jääkäri Vihavainen sai haukut siitä, ettei ollut juossut tarpeeksi nopeasti asemaan, jossa hänen olisi pitänyt olla ensimmäisenä, kuten joukkueenjohtaja moitti. Pappa vetosi siihen, että kranaatteja tuli yhä ja ”vanhat” miehet vetosivat siihen, ettei sinne vielä ”mahdu sekaan”. Kun ”vanhat” totesivat ”nyt mahtuu”, juostiin asemiin ja siellä olikin vihollinen jo viimeisellä piikkilankaesteellä, mutta sinne  se sitten jäikin.

Konekivääri oli sodan kaiketi tehokkain tappaja. Pappa mainitsi joskus, että hänen kk:nsa alueelle jäi yhtenä päivänä 50 kaatunutta vihollista. Toki niitä vastassa olivat myös joukkueen muut aseet, mukana konepistooleita ja pikakiväärejä.

Mutta yhtä kaikki, on selvää, että ruumiita tehtiin ja paljon. ”Tapa tai tule tapetuksi” sanoi pappa joskus. Siinä oli tietty ”pakkohan se oli” –alistuneen puolusteleva sävy. Sotahulluus oli papasta kaukana. Hulluus toteutui yleisemmällä tasolla, siellä korkeammissa portaissa.

Kerran oli muuan vihollinen jäänyt suojaan kiven taa, muisteli pappa. Jos se olisi malttanut pysytellä siellä yöhön asti, olisi pois hiipiminen onnistunut. Nyt ei. Kertoja ei maininnut, kuka sen miehen tappoi, mutta tuskin asiaa sattumalta kerrottiin.

Kerran, kun Korholanmäellä 1980-luvulla kävi muuan venäläinen nuori mies, pappa muisteli hieman sotaa, mikä oli hyvin harvinaista. Nytkin hän tyytyi vain sanomaan, että kyllä ne venäläiset olivat rohkeita poikia. Ne tulivat vaan päin tulta. Mutta läpihän ne eivät päässeet.  Se oli joka tapauksessa tunnustus, jolle katsottiin olevan tarvetta.

Pataljoona kävi sitten vielä kovia puolustustaisteluita Ruotausjärven maastossa, joka kuuluu niihin Salmin-Suojärven alueisiin, ns. U-asemaan, jonne rintamalinja Syväriltä siirtyi.

Tappiot olivat melkoiset ja jossakin vaiheessa sotapäiväkirja kertoo, että miehet joutuivat valvomaan yhtä mittaa kolme vuorokautta ja nukkuivat poteroissaan. Heidät oli herätettävä potkimalla. Mutta puolustus ei murtunut, mitä täytyy pitää hämmästyttävänä. Ylivoimainen vihollinen ei onnistunut lamauttamaan vastarintaa, vaikka suomalaisten oli täytynyt ymmärtää, että peli on epätasaista eikä voittoa ole näköpiirissä.

Sotapäiväkirjassa on luetteloita useista kymmenistä ”harhureista”, jotka olivat olleet esimerkiksi puoli vuorokautta poissa linjasta. Ilmeisesti useimmat oli joka tapauksessa saatu takaisin ruotuun ja kaiken kaikkiaan joukon moraali piti. Joku yksikössä vieraillut upseeri sanoi pataljoonan suorituksen olleen ”kauneimpia sodan tässä vaiheessa”.

Komennus takaisin linjaan tapahtui siis 29.7. ja matka kävi Loimolan kautta ja päätyi ”Kokkarin ojaan” 2.8. ja Ruotausjärvelle seuraavana päivänä.

Pappa taisi säästyä siltä väkivaltaiselta tiedustelulta, jonka vihollinen teki 29.7. 600 kranaatin tykistövalmistelun jälkeen ja jatkoi seuraavana päivänä 1500 kranaatin iskulla. Elokuun alussa vihollinen rauhoittui ja seurasi asemasotaa, jonka kuluessa yritettiin sumalaisten puolelta usein vanginsieppauksia, tosin tuloksetta. Ruumiita kyllä tuli. Aseveljien kalenterissa näkyy päivästä toiseen teksti ”Ruotausjärvi”. Järvi oli järvimalmialuetta ja ”ruotaus” mahtanee tarkoittaa ”luotausta” eli järven pohjan tutkailua. Kenties?

Ruotausjärvellä oli pitkään melko hiljaista, mutta 2.9, kello 5.02-5.22 ”ryssä keskitti” papan ollessa vartiossa. Näin kertoo kalenteri. Muuten, vartiomiehen varusteisiin kuului valopistooli, joka oli ilmeisen tehokas öiseen aikaan. Se ”löi maailman valkeaksi” magnesiumvalollaan, mainitsi hän joskus.

Syyskuun neljäntenä tuli aselepo kello 7 aamulla, mutta siitä huolimatta, kuten muillakin rintamanosilla, alkoikin yllättäen tulitus. Kello 11.15. ”ryssä” alkoi keskittää, mutta 15.30 siihen saatiin yhteys. Sen jälkeen oli hiljaista.

Jääkärille siunaantui lomakin 6.-17.9., jolloin pappa meni Lean kanssa kihloihin. Jokin sairaus, muistaakseni verenmyrkytyksen tapainen iski kuitenkin heti lomalta palattua ja vei Parkalinsaaren JSP:lle, mistä jääkäri siirrettiin Joensuuhun ja sieltä Vaasan ruotsalaisessa tyttökoulussa sijainneeseen sairaalaan. Siirto sotasairaalaan on merkitty tapahtuneeksi 5.10.

Jostakin syytä 10.10. on maininta ”1/5 pöytäviina” ja 20.10. ”lapsille ja naisille ei mitään keskeneräistä”. 21.10. matka suuntautui ”Mikkelin polille” ja kotona Korholanmäellä oltiin 25.10. ja seuraavana päivänä  jo Tunnilassa, arvatenkin Korholan komeassa talossa. Mutta se oli vasta lomaa. Kantakortin mukaan kotiutus tapahtui täysin palvelleena vasta 18.11., jolloin hoito oli vielä kesken.

Kaiken kaikkiaan todistus varusmiespalveluksesta oli tasaisen hyvä. Sillä arvosanalla merkittiin sekä täsmällisyys, ahkeruus, huomiokyky, sotilaallinen kehitys että käytös.

Pappa muisteli, että armeijassa oli syytä pyrkiä olemaan yksi joukosta ja olla siitä millään tavalla muista erottumatta, ei hyvässä eikä pahassa, muuten voi joutua silmätikuksi, mistä ei hyvä seurannut. Kerran ainakin oli periaate pettänyt, sillä papan jäämistössä oli kunniakirja erinomaisista suorituksista kivääri- ja konekivääriammunnoissa. Siitähän se nimitys kk-ampujaksi juontui.

Hän kertoi, ettei mennyt aliupseerikouluun, koska pelkäsi ottaa vastuuta muista -”niin vastuuton olin siinä iässä”. Olihan hän kovin nuori itsekin. Jossakin vaiheessa sitten kuulemma kyseltiin halukkaita upseerikouluun, jolloin hän ilmoittautui, mutta torjuttiin sillä perusteella, että au-koulukin oli käymättä.

”Mutta kun sinne tulee haku, olet ensimmäinen mies lähtemään” kuului esimies sanoneen. Mahtoiko tämä liittyä siihen yhteen torjuntaan, jossa ne 50 vihollista jäivät kentälle?

Mutta varmasti tämä nuori sulhasmies tykkäsi paljon enemmän siitä, että pääsi siviiliin ja vihille. Olihan lapsikin tulossa, Salme Marjatta, joka syntyi elokuussa 1945.

RJP 4., joka kuului muodostettuun, uuteen Rajajääkäriprikaatiin lähti sitten vielä jatkosodan loputtua Lappiin karkottamaan saksalaisia.

 Tälle ”lasten ristiretkelle” olisi pappakin voinut joutua ikäluokkansa perusteella. Hän onnitteli joskus itseään siitä, että oli tältä ”santsaukselta” säästynyt.

 Lapissa mentiin sitten porukalla käymään vuonna 1957 turisteina ja saatiin ihmetellä monia jäljellä olevia linnoituslaitteita, jängältä löytyviä kypäriä ja vastaavaa. Rikkiammuttua kypärää en saanut ottaa mukaan. Yrityksestä jopa vähän suututtiin. Miinojakin siellä oli vielä tuhansittain, mutta onneksi ei yksikään sattunut jalan alle.

Mutta olipahan sota takana. Paskareissuhan se taisi olla.