Joulukertomus III

Joulukertomus III

Jouluaattoaamu koitti Koskutjärven Kelolassa pakkashuuruisena ja kirkkaana. Tontut viruivat seinänvieruspenkeillä nautiskelevan näköisinä ja haukottelivat.

Vuoden tuotantotavoitteet oli nyt saatu kasaan, enää olisi vain jakelupuoli ja siitä aina selviäisi. Nyt joka tapauksessa sai nukkua auringonnousuun asti ja se oli Kelolassa aina jouluisin hyvin myöhään.

Pukki oli kuitenkin hieman hermona. Hän se kuitenkin kaikesta vastaisi, oli vähän niin kuin kapteeni laivassa. Tontuilta ei kukaan edes odottanut, että ne tekisivät jotakin kunnolla. Siksihän niiden nimikin oli mikä oli. Pukki oli sentään pukki!

Pukkia tämä asia kuitenkin alkoi vähän mietityttää. Miksi pukki oli juuri pukki eikä esimerkiksi hevonen tai vaikkapa alpakka, jos nyt eläimen nimeä piti käyttää? Hm.

Wikipediasta ilmeni jonkin rikkiviisaan johtopäätös, jonka mukaan nimitys tuli niistä kekri- ja nuuttipukeista, joita oli käytetty hedelmällisyyden vertauskuvina sadonkorjuujuhlissa ja olikos se, että vuodenkiertoon liittyvissä rituaaleissa?

Aluksi pukki oli tehty esimerkiksi oljista. Sarvet oli saatettu tehdä vaikkapa keritsimistä ja sellainen hökötys sitten oli saanut pukin arvokkaan nimen. Sama nimihän oli sillä karsinan sarvipäällä, jota kohtaan pukki ei tuntenut mitään sukulaisuustunteita.

No, ei nimi miestä pahenna, tuumi pukki ja alkoi sovitella jo nyt, hyvissä ajoin naamalleen naamaria, joka oli koristettu pumpulista tehdyllä parralla. Vai että hedelmäpukki, hehheh. Nojaa, nuorempana kyllä, ehkäpä niin.

Moni oli ihmetellyt, miksi pukin piti käyttää naamaria, kun hänet jokainen tunnisti muutenkin. Olihan siinäkin kysymys. Se, joka ajelee pakkasessa halki ilmojen muutaman tuhatta kilometriä samana päivänä, ymmärtää kyllä, mihin naamaria tarvitaan. Siitä huolimatta tuppaa se naama vielä pakkasviimassa jäätymään. Se on kovaa leikkiä se.

Naamari osoittautui olevan kunnossa iltaa varten ja töppösetkin löytyivät rapunaluskomerosta. Siellähän ne olivat koko vuoden olleet joulua odottamassa. Kesällä tuntui hiiriperhe tehneen toiseen töppöseen pesän ja pukin piti hellävaroin kaivella se pois ja siirtää ullakolle, jossa muitakin hiiriä asui.

 Siinä sanottiin puolin ja toisin hyvät joulut ja pukki kävi vielä pistämässä palan oltermannijuustoa pikku hiirille. Nakit hän otti jouluksi pois vireestä.

Turkin kanssa oli vähän ongelmia, sillä se oli käynyt pieneksi. Niinpä oli taas otettava esille se punainen cocacolanuttu, joka oli tullut hankittua jo 1930-luvulla, jolloin sitä ilmaiseksi tyrkytettiin.

Kieltämättä tuntui aika kornilta ruveta mainospelleksi, mutta eihän siinä enää muukaan auttanut. Sopivaa turkkia ei ollut. Sitä paitsi punanuttu oli aika kylmä ja sen etumuksen joutui aina täyttämään sanomalehdillä, ettei kylmä viima kävisi läpi. Näyttikin se vähän omituiselta.

Kylmää kyytiä oli luvassa, ajatteli pukki ja tarkisti, että matkapullossa oli pontikkaa. Ei pukki mikään juoppo ollut, mutta kyllä se oli sellainen se joulun lentomatka, että olisihan siinä jäätynyt ilman lämmikettä. Ja kyllä se pontikka kummasti pani veret kiertämään.

Pukki peilasi varmuuden vuoksi vielä itseään taskupeilillä. Sitä hän ei normaalioloissa harrastanut, hyi olkoonkin, mutta jouluisin oli tärkeää olla oikean pukin näköinen.

Liikkeellä oli näet yhä enemmän sellaista henkeä, että lapsetkaan eivät enää uskoneet pukkiin ja halusivat todistuksia aitoudesta.

 Joskus oli kovasti harmittanut, kun pennut olivat kiljuneet ”valepukkia”. Vasta sitten kun hän rupesi raahaamaan lahjoja takaisin rekeen, alkoi noiden huligaanien lapsenusko palautua ja siitähän lopulta syntyi normaali, kaunis joulutunnelma.

On se kumma juttu, ajatteli pukki, etteivät kaikki usko, vaikka omin silmin näkevät. Etenkin vanhempien silmistä näyttää yhä useammin paistavan sellainen ilme, että he kaiketi suhtautuvat pukkiin vain niinkuin johonkin haamuun. Ja niistähän jokainen tietää, ettei niitä ole.

”En tiijä”, mietti pukki nyt jo ääneen ja huusi tontuilleen. ”Ollaanko myö vai eikö olla?”  Tontut katsoivat pukkia pöllämystyneeseen tapaansa ja tuumivat: ”No nythän sinä, pukki! Mitä vielä höpäjät? Eipä tullutkaan tämä mieleen!”

Ja niin tontut alkoivat kukin nipistellä toinen toistaan. Aina kun joku kiljaisi, kuultiin rauhoittava johtopäätös: ”Kyllä se tämä olemassa on!” ”Olemassa on tämäkin!”

Kun tontut alkoivat lähestyä pukkia, jota aiottiin nipistää työpajan näpöttimillä, tämä närkästyi ja sanoi: ”No, jokainenhan nyt tietää, että se mitä nähdään, on totta! Näpöttimet pois ja puurolle!”

Ja siellähän tosiaan jo, Kelolan tuvanpöydässä iso puuropata höyrysi. Siitäpä sitten kauhottiin joka tontulle kunnon kupillinen riispuuroa ja sen päälle pani kuka voita, kuka sokuria. Joku oli keksinyt käyttää omenasosetta, jota joulumuori aina syksyllä teki tolokuttomia määriä.

Se muori muuten oli aika turha asukas tässä tuvassa, mietti pukki. Puurohan siltä syntyi, mutta muuta ruokaa sen ei kukaan ollut koskaan kuullut valmistaneen.

Aina se oli muka dieetillä, mokomakin keijukainen ja sen takia pukin piti itse tehdä karjalanpaistinsa ja syödä se sitten kaikki, Tontut olivat kuka vegaani, kuka muuten vouhake ja ne jättivät lihat aina syömättä.

No, mutta, kyllähän se muori nuorena… näin pukki ajatteli ja oikein tippa herahti silmään, kun muisti, miten sipsakka joulumuori oli tullut pukille emännäksi. Usein oli hän päivitellyt, että kylläpä osuikin oikeaan paikkaan, pukki sen olla piti eikä kukaan muu! Siihen aikaan oli elämä ollut sellaista menoa, ettei usein kerettykään sitä ruokaa laittamaan.

Hohhoi, jaajaa. Mutta nyt pitäisi kuulemma sitten joulumuorin nimikin mainita ainakin yhtä monta kertaa päivässä kuin pukin. Eihän siihen mitään tolkullista tarvetta ole, mutta voi kai sen nyt siitä huolimatta tehdä.

Lehtienkin pitäisi, aina kun ne uutisoivat, että joulupukki havaittu itäisellä taivaalla tai jotakin vastaavaa, niin pitäisi muistaa samalla mainita, että joulumuori on kotosalla keittämässä puuroa, ellei nyt ole pukin kanssa ajelulla.

Jaajaa. Kyllä se muori oikeastaan oli akka ihan paikallaan, tuumi pukki ja ajatteli, että näin jouluna voisi ainakin erityisesti muistaa kaikkia muoreja, joiden turhamaisuus aina pahoin kärsi, ellei heitä mainittu vaikkei syytä olisikaan.

 Ja olivathan ne aika mukavia sentään. Ajatella nyt tuotakin sokeata Reettaa, mietti pukki ja tunsi lämpimän, jouluisen ailahduksen sydänalassaan.  Parisataa vuotta ikäeroa… mutta mitäs siitä!

Niin alkoi pikku hiljaa Kelolan aattoaamu muuttua päiväksi ja iltahan tulisi tänään hyvin nopeasti, ainakin tänne. Hus, tontut, saunan lämmitykseen!