Kampanjaan!

Kevätvirtojen kohinaa

Fr. Campagne, kenttä, maaseutu. Faire campagne, sotia

Engl. Campaign: a connected series of military operations

forming a distinct phase of a war

Me eletään kampanjoiden aikaa, mutta ei asiassa mitään uutta ole. Neuvostoliitossa kaikki tehtiin suunnitellusti ja sotilaallisen järjestyneesti, kampanjoittain.

Kun vaikkapa kulttuurissa jokin asia piti muuttaa, niin eipä siinä muuta kuin järjestettiin kampanja, johon mobilisoitiin kaikki voimat, pioneereista ja komsomoleista upseerien vaimoihin ja muihin joutilaisiin aineksiin, siis kaikki, jotka asioihin jotenkin saattoivat vaikuttaa.

Suvorovilaisiin rynnäköihin osallistuivat 1930-luvulla muun muassa kevyen ratsuväen osastot, jotka koostuivat komsomoleista ja jotka saattoivat vaikkapa tunkeutua ihmisten työpaikoille pitämään omia ”näytösoikeudenkäyntejään”. Aiheena saattoi olla vaikkapa prostituoitu, joka oli tartuttanut syfiliksen puna-armeijalaiseen.

Silloin kun sosialismin ihme Neuvostoliitossa vuonna 1937 toteutui, saatiin nähdä kampanja jos toinenkin. Samassa yhteydessä syntyi myös ainutlaatuinen vainojen ja ilmiantojen bakkanaali.
Itse pääsihteeri organisoi lähtökohdat sille valtavalle kampanjalle, jossa kaikki menneen maailman jäänteet, пережитки прошлого, ja niiden kantajat tuomittiin ja eliminoitiin.

Mutta itse raa’an työn tekivät massat, kansan syvät rivit. Olisi suuri virhe kuvitella, että suuri terrori olisi ollut vain ylhäältä ohjattua, rangaistuselinten toimeenpanemaa terroria.

Kyllähän se ylhäältä orkestroitiin, mutta vapaaehtoisista toteuttajista ei totisesti ollut puutetta. Kaikki, tai siis melkein kaikki halusivat näyttää kansalaiskuntoaan, kuka osoittaakseen luotettavuuttaan, kuka uralla edistyäkseen. Pelkokin alkoi sitten ennen pitkää suorastaan pakottaa mukaan.

Vuonna 1937 tapahtui lyhyesti sanoen se, että otettiin käyttöön kulttuurin (laajassa mielessä) uudet normit, olihan uusi aikakausikin koittanut. Niinpä oli hyvin johdonmukaista, että vanhan maailman perintöä kantavat pomot syrjäytettiin ja tilalle tuli uutta verta.

Tavallaan johdonmukaista oli sekin, että nuo vanhat johtajat tuomittiin nyt siitä, mistä heitä oli aiemmin jopa kiitetty. Nythän elettiin uutta aikaa ja entinen valkea oli nyt mustaa, kun niin kerran haluttiin.

Uudet olot vaativat uutta asennetta ja niinpä vanhat johtajat saivat tilaisuuden harjoittaa itsekritiikkiä eli tuomita itsensä, vanhan Aatamin. Toki he tekivät työtä käskettyä ja tunnustivat vajavaisuutensa ja jopa virheensä, laskivat aseensa puolueen edessä, kuten asiaan kuului.

Puolue nyt ei kuitenkaan ollut mikään rippituoli tai edes raastuvanoikeus ja sen sijaan, että katuvaisten päätä olisi anteeksiantavasti silitetty, sitä silitettiin niin, että luu paistoi.

Kun normit muutettiin, ne muutettiin myös takautuvasti. Itsekritiikkiä esittäneet tulivat saman tein lukeneeksi oman kuolemantuomionsa, sillä tunnustus nyt kerta kaikkiaan oli tunnustus ja se tarkoitti ennen muuta todistusta tehdystä virheestä. Virhe taas oli rikoksen synonyymi, uudessa kulttuurissa.

Siirtyminen normistosta toiseen taitaa aina, enemmän tai vähemmän, sisältää noita suuren terrorin elementtejä. Silloin nousevat esiin sorretut ja solvaistut, joita ei kukaan vielä äsken sellaisiksi kutsunut ja jotka eivät itsekään olleet tajunneet sellaisia olleensa. Ihana vapautuksen päivä!

Miten menneisyyttä sitten katsottiin uudessa valossa? Olivatko Gylling, Rovio ja kumppanit edistäneet Karjalassa suomen kielen käyttöä, saatettiin aikoinaan kysyä näytöstuomioistuimessa.

 Olivat kyllä, mutta sitähän Moskovakin kannatti ja siihen kehotti, voitiin vastata.

Mutta normit olivat muuttuneet. Oli selvinnyt, että koko tuo toiminta palveli fasistisen Suomen intressejä ja oli siis neuvostovastaista. Uudessa yhteiskunnassa ei tuollaisille aineksille voinut olla tilaa.

Niinpä siitä ei ollut syytä kiittää, vaan päin vastoin antaa asianmukainen rangaistus eli VMN, joka suoritettiin hygieenisesti niskalaukauksella.

Tätä logiikkaa noudattaen koko Itä-Karjalan suomenkielinen väestö ja erityisesti sen intelligentsija eli lähinnä opettajat, kirjailijat ja journalistit, aikoinaan havaittiin ns. viidenneksi kolonnaksi, jolle sopiva kohtelu oli juuri tuo mainittu VMN.

 Uhrit itse varmaankin ihmettelivät asiaa suuresti, hyvässä uskossahan he olivat toimineet, mutta eipä sillä ollut historian tässä vaiheessa merkitystä. Vallitsevan logiikan mukaan heidän mielipiteensä huomioiminen olisi ollut täysin absurdia ja jopa rikollista.

Nuo nykyisemmät kampanjat, joita tulee ja menee vuosittain, eivät toki enää nykyään kajoa ihmisten henkeen, mutta sama mekanismi ja sama älyllinen tasohan niissä on nähtävissä. Sotaretkelle rynnätään kiihkon vallassa ilman mitään normaaliin oikeuskäsitykseen kuuluvaa apparaattia ja kiivetään korkeille uhriuden koturneille ja tuomarin tuolille köykäisin eväin.

Yhden hengen tuomioistuimet riittävät nyt, Stalinin aikana sentään tarvittiin kolme tai kaksi, eikä asianomistaja voinut tuomita omassa asiassaan, mutta kaikkihan kehittyy, enhän minäkään toki usko, että maailma voisi pysähtyä.

Totalitarismilla on oma logiikkansa, eikä sen etenemiselle ole näkyvissä riittäviä vastavoimia. Päinvastoin. Jokainen pyrkii yhä parhaansa mukaan saamaan näkyvyyttä kampanjoissa, jotka ovat aina turvallisia ja aina muodikkaita tapoja osoittaa kuuluvansa oikeinajattelijoihin.

Mutta voidaanhan niitä kampanjoita vielä tehdä lukemattomista muista, vakavista, mutta vaietuista asioista. Ajatelkaamme nyt vaikkapa ns. pihtaamista.

Kyseessähän on pirullisen tehokas vallankäytön muoto, joka parisuhteessa voi muodostaa suorimman tien taivaasta helvettiin, jos niin halutaan.

Kansalliskirjallisuutemme tuntee tapauksen Ellen Salpakari, jossa miestä kidutettiin niin, että hänen omatuntonsa loputa antoi halpamaisesti periksi kiristykselle.

Kuka oli lopultakin syyllinen? Varmaankin molemmat, mutta, käsi sydämelle, mitä miehen olisi kohtuudella pitänyt tuossa tilanteessa tehdä? Ehkä olisi ollut helpompi seisoa pistoolinpiipun edessä?

En pidä Muhammedia arvossa enkä varsinkaan usko, että hänen tai hänen uskontonsa julistamilla asioilla olisi tänään mitään sitovuutta ainakaan meille, mutta mieleen tulee joka tapauksessa hänen lausumansa, joka osaltaan kertoo jotakin pihtaamisen merkityksestä:

Kaksi rukousta, jotka eivät koskaan pääse taivaaseen asti ovat karanneen orjan rukous ja sellaisen naisen rukous, joka on yöllä torjunut miehensä.

Asiasta on myös runsaasti haditheja, erään sellaisen mukaan vaimon ei koskaan pidä torjua miestään, vaikka oltaisiin kamelin satulassa. Avioliittolupaus nimittäin on ehdottomasti pidettävä lupaus ja siihen kuuluu miehen oikeus nauttia vaimonsa vaginasta.

Nämä esimerkit meille vieraasta kulttuurista kertovat osaltaan, miten tärkeä tämä vaiettu asia on. Sen tärkeyden tunnustaa myös jokainen parisuhdeneuvoja ja asian vähättely tyyliin ”ei siihen puutteeseen kukaan ole kuollut” on aivan asiatonta. Olen aivan varma, että siihen on kuollut hyvin paljon ihmisiä ja tulee vielä kuolemaan, ellei asioita saada muutettua.

En tarkoita sitä, että olisi dekriminalisoitava raiskaus avioliitossa. Raiskaus on avointa väkivaltaa siinä kuin pihtaus on piiloväkivaltaa. Molemmat ovat paheksuttavia asioita, mutta on vaikeampi ajatella, että jälkimmäistä voitaisiin käsitellä oikeudessa. Edellistä kai tietyin edellytyksin voidaan.

Ilkeässä tarkoituksessa tehty pihtaaminen on joka tapauksessa moraalisesti erittäin tuomittavaa ja vaarallistakin, monessa suhteessa.

Toki tässä elävässä elämässä on otettava huomioon monenlaisia asioita, ei pelkästään sitä, miltä haarojen välissä tuntuu, vaikka tämä näyttää nykyään monelle olevan liian vaikea asia käsitettäväksi.

Toki pihtaamisellekin voi löytyä kunnioittamisen arvoisia syitä, joista päänsärky ei ole vähäisin. Nyt on kuitenkin kyse periaatteesta: on uskallettava puhua asioista niiden oikealla nimellä. Tekopyhyys ja suoranainen valehtelu tuottavat vain huonoja hedelmiä. Asioiden vähättely on pelkkää sikamaisuutta.

Voisiko tällaista asiaa muuttaa kampanjalla? Entä voiko ns. ahdistelua tai siis siihen suhtautumista? En ole asiasta suinkaan varma. Suuren yleisön käyttäytymismalleja havainnoineena arvelisin, että kaikesta typeryydestään huolimatta tai ehkä juuri sen ansiosta kampanjalla voi hyvinkin olla vaikutusta, ainakin hetkellistä. Biologian perusteiden muuttamista en pidä realistisena.

Kukapa nyt aloittaisi kampanjan pihtaamisen tuomitsemiseksi? Itse taidan olla sen verran vanha, että herättäisin vain hilpeyttä. Mutta nuori mies, kuka lienetkin: a campagne! Tua res agitur!

Nyt kysytään miestä eikä housuja!