Keisös bilai

Keisös bilai

Mieltäni lämmitti, kun luin Winston Churchillin muistelmista, että hän oli aikoinaan joutunut rasittamaan itseään uudistuksella, joka koski latinan ääntämistä.

Ennen näet englantilaiset koululaiset ja muutkin olivat ääntäneet vini, vaidi, vaisi, kun kirjassa luki veni, vidi, vici. Nyt sen sijaan oli siirryttävä niin sanoakseni suomalaiseen ääntämykseen: veenii, viidii, viisii.

Jälkimmäinen systeemi, tuo meillä käytetty äänteen mukainen kirjoitus lienee lajissaan maailman paras tai ainakin parhaita. Siihen viittaavat myös PISA-tulokset, jotka kuulemma osoittavat, että meillä on maailman fiksuimmat tyhmät.

Itse asiassahan ne tuskin sitä osoittavat, vaan tulokset tosiaan perustunevat pitkälti kielen kirjoitustapaan, joka englannin kielessä on yhtä tolkuton kuin sen puhujille rakas.

No, olihan hyvä, että edes latinan ääntämisessä englantia puhuvat ilmeisesti tuossa vaiheessa hieman lähestyivät länsimaisen kulttuurin ytimiä. Italiassa puhuttu latina lienee näet lähinnä sitä vanhaa ja alkuperäistä ja muistuttaa siinä suhteessa Suomen latinaa, jonka uljas edustaja Nuntii latini on nyt joutunut, uskaltaisinko sanoa, moukkien hyökkäyksen kohteeksi.

Englanniksi puhuttu latina oli aikoinaan problemaattista. Se näet muuttui, ennen tuota uudistusta, ulkomaalaisen korvissa siansaksaksi. Erään anekdootin mukaan oli kerran jopa vähällä syttyä sota, kun Englannin kruunun korkea edustaja jonkin asian johdosta huudahti: but this is a casus belli (sodan syy).

Sat sapienti. Eipä asiaa olisi suoremmin voinut sanoa, mutta kun vastapuoli ei ymmärtänyt moisesta yhtään mitään (keisös bilai?), niin ei se myöskään reagoinut asianmukaisesti, vaan jatkoi kylmäverisesti linjallaan. Anekdootti, joka saattaa olla myös totta, kuten ne usein ovat, ei kerro, syttyikö sota ja mikä sota oli kyseessä, mutta tarvitseeko ihmisen kaikkea tietääkään.

Anglosaksinen maailma on monessa suhteessa kummajainen, mikä johtuu siitä onnettomuudesta, ettei Napoleon koskaan saanut saarta valloitettua.

Niinpä siellä kummittelevat yhä antiikkiset pituusmitat, Fahrenheitin asteikko ja ties mitä kaikkea muuta keskiaikaista, mikä näistä seuraa. Rahajärjestelmässä sentään saatiin poistettua shillingit ja guineat ja päästiin jopa kymmenjärjestelmään. Vasemmanpuoleinen liikenne taitaa kuitenkin olla niin rakas, ettei siitä päästä koskaan eroon.

Ehkä vieläkin sitkeämmin pidetään kiinni englannin niin sanotusta oikeinkirjoituksesta, jota keskiverto anglosaksi ei koskaan opi kunnolla.

Suomalainen koululapsi oppii paitsi oman ortografiansa, myös englantilaisten sanojen kirjoitusasun jo heti samalla kuin itse sanat, koska hän oppii ne lukemalla eikä korvakuulolta.

Jaa, hetkinen. Tämä kyllä saattaa kuulua menneisyyteen. Lienemme kohta kaikki kansat samanlaisia tuhertajia tuon luonnottoman kirjoitustavan kanssa.

Mitä latinaan tulee, sen ääntämisessä on meillä kannatettu sääntöä, että c äännetään k:ksi. Tämä ilmeisesti myös on klassinen tapa, ja Nuntii latini on sitä noudattanut.

Pieni oppositio sen sijaan haluaa esiintyä ”eurooppalaisena” ääntämällä c:n s:ksi tai tš:ksi. Väärinhän se on, mutta kuten niin usein elämässä, heikko ihminen menee mielellään väärintekijöiden joukkoon ja istuu siellä, missä pilkkaajat istuvat, mikäli näillä sattuu olemaan seudulla enemmistö tai muuten prestiisiä. Muutenhan voi joutua itse pilkatuksi, mitä kaikkien hermot eivät kestä.

Ja onhan se tavallaan ymmärrettävää myös sikäli, että ihmisen on, paitsi hyvä olla oikeassa, myös tulla ymmärretyksi. Ulvominen sutena susien mukana vie tulijan heti samalle aaltopituudelle kuin virrenveisuu kirkossa.

Ymmärrettävyys vaatii siis veronsa ja jopa ns. kansalaisrohkeutta. Muuan tärkeä alue tässä suhteessa on translitterointi. Mikäli me todella haluamme arvostaa omaa kieltämme ja kirjoittaa myös vieraskieliset sanat sen ominaislaadun mukaisesti, meidän on käytettävä omaa, kansallista järjestelmäämme.

Niinpä kirjoitamme Tšehov eikä Chekhov, Žukov eikä Joukoff ja niin edelleen. Kaikki kielet taaplaavat tyylillään käyttääkseni melko idioottimaista, mutta aidosti suomalaista sanontaa.

Mutta ongelmia ei voi välttää. Niin pian kuin joku ulkomaalainen lukee suomalaisittain translitteroimaamme tekstiä, hän joutuu ymmälle, ellei osaa kieltämme tai muuten ymmärrä, mistä on kysymys.

Venäläisillä itsellään on yleensä myös kovin hatara ymmärrys siitä, mitä translitterointi tarkoittaa. Monilla näyttää olevan luja usko siihen, että on olemassa jokin ”länsi”-niminen kieli tai vastaava, jossa venäläisille kirjaimille ja äänteille löytyy aina ekvivalentit vastineet.

Niinpä venäläistä kirjainta ”ж” translitteroidaan ranskalaisittain kirjaimella ”j”, ja suhuäännettä «ш» kirjainyhdistelmällä ”ch”, vaikka kieli olisi englanti, italia tai mikä tahansa. Suomen kielessä nykyään suositellut hatut, joiden kai oikeastaan pitäisi lähentää latinitsaa slaavilaisiin kieliin, jäävät usein ymmärtämättä.

Niinpä on eri syistä meilläkin joskus syytä käyttää englannin mukaista translitterointia, niin harmilliselta kuin se tuntuukin. Kansallisesta näkökulmasta asia on taas yksi myönnytys sille prosessille, joka uhkaa läntistä maailmaa eli anglisaatiolle, joka hitaasti mutta varmasti syövyttää maanosamme äidinkielet ja myös edesauttaa uuden, juurettoman ja manipuloitavan, newspeakin syntyä ja kehitystä.

Onhan englannilla toki puolensa, on toki. Sitä paitsi pidän englantilaisista ja monista, varmaankin useimmista heidän kulttuurinsa puolista. Mikä kansa sitä paitsi sai aikaan sellaisenkin asian kuin Brexit?

Englannin kielen ylivallan jatkuva kasvu ei kuitenkaan voi olla aiheuttamatta myös kielteisiä ilmiöitä, jotka saattavat olla suuriakin.

Kun kuitenkin muistamme, että myös englannin kielen käyttötavoissa on joskus, ainakin Winston Churchillin mukaan saatu aikaan edes jonkinlainen uudistus, saattaa tämä todistaa siitä, ettei kaikki ole vielä menetetty. Kyllä sekin kieli siitä vielä saattaa kehittyä. Reippaasti siis vain kohti tulevaisuutta. Vaikka Englanti EU:sta lähti, jäi meille kuitenkin kieli, josta emme irti pääse.