Tunnettu sotilas

Tunnettu sotilas

Kun Väinö Linnan Sotaromaani vuonna 1954 ilmestyi, kustantaja antoi sille nimen Tuntematon sotilas. Nimi oli paljon puhuva.

Sillä haluttiin sanoa, että tässä on se sotilas, jota te ette tunne. Että sota oli jotakin ihan muuta kuin te luulette.

Muistan vielä sen kiihkon, jonka romaani ilmestyessään nostatti. Moni, kovin moni rintamamies sanoi, että joka sana on totta ja luki kirjan useampaan kertaan. Sulkavan poikia muuten oli aika lailla noissakin porukoissa, joita kirjassa kuvataan. He tiesivät kertoakin noista tapahtumista ja vannoivat kirjan nimeen.

Isäni soti konekivääriampujana rajajääkäreissä eli naapurikaistalla ja oli mukana raskaassa vetäytymisessä Syväriltä U-asemaan. Hänkin tiesi tarkkaan, mitä se sota oikein oli eikä tykännyt siitä lainkaan. Sivumennen sanoen Linna itse oli siihen aikaan linjojen takana, mutta kuten kirjastakin selviää, se oli kyllä se kaikkein hurjin osuus koko reissussa.

Meille ei muuten heti ostettu Linnan kirjaa, koska isäukko suhtautui romaaneihin varsin skeptisesti ja oli myös taloudessa tarkka. Sen sijaan ostettiin Viljam Pylkkään muistelmat, joilla oli nimenä Rokka. Konekiväärimiehen sotaa. Linnahan oli sanonut, että Pylkäs oli Rokan esikuva.

Luin sen välittömästi ja kohtahan se Tuntemattoman kansanpainos tuli meillekin. Sen varmaan lukivat kaikki lukutaitoiset ja kaikkiaanhan kirjaa on painettu yli 700 000 kappaletta, mikä Suomen kokoisessa maassa lienee ylittämätön luku. Kirjastojen kappaleet luettiin koirankorville ja sitten risoiksi.

Kuten jokainen aidosti lukijansa valloittava kirja, myös Tuntematon kertoi sellaisen tarinan, joka uskottiin todeksi. Se oli elämän totuutta, sanoisi venäläinen.

Se, jos mikä oli matalan katseen historiaa, kuten aikoinaan Tolstoin Sota ja Rauha, josta Linna lienee saanut vaikutteita. Päähenkilöt vain eivät nyt olleet aatelisia, vaan ihan rasvanahkaista rahvasta, sitä oikeata Suomen kansaa. Siihen aikaan säätyerotus oli yhä tärkeä tekijä.

Upseeristoa Linna käsittelee kirjassaan aika ronskisti, mutta hänen missionsa olikin haastaa se upseeri- ja valistusupseerivetoinen näkemys, jota kansalle oli siihen saakka tarjottu ja jossa se vaistosi falskiutta.

Eihän Linnan kirja tietysti mikään totuus ole sellaisenaan, vaan on syytä asettaa aikansa kontekstiin. Se oli kilpaileva näkemys ja se meni huikeasti läpi. Nyt koko Suomen kansa tuntee tuon sotilaansa aikoinaan vaietun puolen, vaikka se on tainnut kyllä myös tykkänään unohtaa sen, myös ihan todellisen näkökulman, jonka Tuntematon kerran haastoi.

Joka tapauksessa annan Tuntemattomalle erittäin suuren arvon. Eivät ne lukemattomat rintamamiehet, jotka sen nimiin vannoivat, mitään tyhjän puhujia olleet.

Oma lukunsa ovat kirjan filmatisoinnit. Ne ovat olleet toinen toistaan upeampia ja kaikki varmoja kassamagneetteja ja syystäkin. Kirjan tarina on myös Suomen tarina, mikrohistoriana.

Olen nyt nähnyt ne kaikki elokuvaversiot ja taidan pitää eniten tästä viimeisestä. Ehkäpä se on lähinnä nykykatsojaa ja sitä paitsi se on teknisesti ylivertainen. En ole paljon elokuvissa käynyt, mutta yhtä upeata sodan kuvausta en ole nähnyt koskaan. Sitä paitsi vänrikki Kariluoto olisi voinut käyttää isäni vanhaa passikuvaa.

Huomautan, että upea tässä ei tarkoita nautittavaa, eikä myöskään kammottavaa tai vastenmielistä itsetarkoituksena. Se on juuri sellaista, josta tekee mieli uskoa, että se on totta. Sen verran ne ukot sodasta juttelivat, että jokin käsitys tuli.

Vetäytymisvaihe, jossa isäukkokin oli mukana, näyttää elokuvassa hyvin uskottavalta. Hänen yksikkönsä, RJP 4:n sotapäiväkirjat kertovat, miten sitkeitä ne pojat olivat ja jossakin kohtaa mainitaan vierailevan upseerin sanoneen, että (yhä uudelleen suoritetut vastahyökkäykset) olivat kauneinta, mitä sodan tässä vaiheessa oli saanut nähdä.

No, kauneus on katsojan silmissä ja toki sanoja lienee tarkoittanut merkitystä upea. On selvää, kuten Louhimiehen elokuvastakin ilmenee, että miehet ymmärsivät, että sota on hävitty.

Siitä huolimatta valkoisia lippuja ei nostettu, vaan noustiin yhä uudelleen vastahyökkäykseen. Olihan siinä varsinainen sisunnäyttö. Vihollinen ei saanut tuhottua yhtään ainutta suurempaa sotatoimiyhtymää. Itse se sen sijaan vielä ihan sodan loppuvaiheissa motitettiin Ilomantsissa ja suurelta osalta tuhottiin kaksi divisioonaa. Onko jossakin muualla nähty vastaavaa, kysyn alaa huonosti tuntevana.

Miten ihmeessä tällaiseen suoritukseen pystyttiin, vaikka jokainen ymmärsi, että sota oli hävitty. Vai ymmärrettiinkö?

Suomalaisten käytöstähän on selitetty tyhmyydellä, mutta se on huono selitys. Itse generalissimus Stalin suvaitsi sodan jälkeen lausua tästä asiasta ihailunsa suomalaiselle valtuuskunnalle. Hän oli oppinut kantapään kautta, että kansaa, jonka moraali kestää, ei voida kukistaa.

Mielestäni Louhimiehen elokuva osaltaan kertoo sodasta paljon olennaista ja etenkin sen, että se on ns. syvältä. Vanha, kunnioitettu maataloustyömiehemme kiteytti asian joskus pistämättömästi: ”Sehän on niin mitätöntä hommoo… eihän siinä muuta tehhä, kuin kaikki vuan säretään!”

Aikakausi lienee ehdottomasti vaatinut elokuvaan myös naisia ja hyvin heidät on siinä kuvattukin. Rokan Antin perhe on kuvattu asiallisesti ja Kariluodon tarina kertoo meille koruttomasti, mikä ero oli miesten ja naisten sodalla.

Naiset olivat se rauhan elementti, jota miehet janosivat, mutta joka heiltä enimmäkseen oli kielletty. Elokuvassa esiintyy tässäkin versiossa enemmän naisia kuin miehiä ja ellei esiintyisi, olisi se pelkästään naurettavaa.

Nykyisellään filmi on siinä suhteessa aika mukavasti tasapainossa. Sehän tosiaankin on Suomen tarina mikrohistoriana, ei sen sijaan esimerkiksi Jatkosodan sosiaalihistoria.

Se dramaattisin, kohtalokkain ja uskomattomin tarina, jonka sankarina oli suomalainen mies, suoritettiin rintamalla ja jokaisen Tuntemattoman fokus on siellä.

Mukana on vain Lotta Kotilainen ja pari naapurin tyttöä, mikä on lukumääräisesti vähän, mutta sellaistahan se siellä paikan päällä oli.

Voin suositella elokuvaa kaikille ja voisin antaa siitä arvosanan 4/5. Ehkä voisin antaa täyden vitosenkin, mutta silloin filmillä pitäisi olla joitakin odottamattomia erityisansioita, joita ei itse (tentittävässä) kirjassa ole.

No mutta. Tässähän niitä juuri on. Vitonen siis, ja onnea!