Kristus ja antikristus

Kristus ja antikristus

Jeesusta on ollut tapana nimittää Kristukseksi (kr. Khristos), mikä tarkoittaa messiasta(herra). Oikeastaan se on vain yksi hänen rooleistaan, jos näin uskaltaisi maallikkona sanoa. Hristos Pantokrator eli kaikkivaltias messias/herra on kaiketi identiteetiltään kuitenkin sama kuin jouluna syntynyt Jeesus-lapsi ja ristillä kärsivä, rikollisena tuomittu onneton uhrilammas.

Siinähän sitä on mysteeriä jota ei ehkä kannata pilata filosofisilla saivarteluilla, joita tästäkin asiasta on varmaan hyllykilometrejä kirjoitettu. Vai riittäisikö sentään jokunen kymmenen metriä tai vähemmän? Ihmiskunnan historiahan on kovin rajallinen.

Näihin asioihin voi uskoakseni halutessaan tutustua ihan vain uudesta testamentista tarvitsematta uppoutua kirkolliskokousten pohdintoihin, mikä kyllä saattaisi olla antoisaa.

Mieleen vain sattui tulemaan sellainenkin termi kuin antikristus eli vastakristus (ja myös sijaiskristus), joka kuulemma on oikean kristuksen tulemisen edellä nostava taisteluun kaikki Jumalan vastaiset voimat, mutta kärsivä sitten tappion. Antikristus on samaistettu ilmestyskirjan petoon ja silläkin on joskus selitetty olevan kolminainen olemus.

Kristus ja antikristus on myös Dmitri Merežkovskin satakunta vuotta sitten ilmestyneen trilogian nimi. Sitä voin suositella. Mielestäni erityisesti Pietari Suuresta (aikoinaan antikristukseksi julistetusta) kertova nide on kovin vaikuttava.

Mutta miltähän tuollainen antikristus mahtaisi näyttää? Pietarin tapauksessa hän muistutti kansan mielestä kissaa ajettuaan partansa, viiksiä lukuun ottamatta.

Näin hiljattain asiasta Ilja Glazunovin tulkinnan. Huomiotani kiinnitti, että kaksi vierekkäin olevaa Kristuksen kuvaa näytti aluksi aivan samanlaisilta.

Vasta tarkemmin katsoen erot paljastuivat. Kasvojen muoto ja piirteet olivat lähes identtiset, mutta hiuksenhienot erot alkoivat tarkemmin katsoen tuntua sitäkin suuremmilta.

Kristuksella oli heleän siniset silmät, mutta antikristuksella ruskeat. Molempien päätä ympäröi kehä, mutta kun se Kristuksella oli uskon symboleilla kirjattu sädekehä, oli sen sisällä antikristuksella pentagrammi ja pedon luku 666.

Kristuksen kasvot myös säteilivät valoa, kun taas antikristuksen kasvot pysyivät tummina. Identtisistä kaksosista kuitenkin näytti olevan kysymys. Kuvaa voi katsoa googlaamalla христ и антихрист.

Minusta kuva oli aika kiinnostava. Antikristus ei suinkaan ollut mikään leijonan ja käärmeen sekasikiö, jolla oli inhottava ulkoinen hahmo.

Itse asiassa sen hahmo oli varsin kunnioitettavan näköinen, joskin tarkemmin katsoen sen ilme ehkä oli hieman kylmä ja tyly. Ei kuitenkaan enempää kuin kenellä tahansa kadunmiehellä, ainakin meillä päin nykyään.

Ei siis mitään sellaista, josta tulisi heti mieleen sanoa: ”Tää on paha!” Normaalin kansalaisen näköinen miesoletettu henkilö. Mieleen tuli Dostojevskin Karamazovin veljeksissä esiintyvä paholainen, joka keskusteli Ivanin kanssa.

Muistini mukaan tuo hahmo oli normaalin kadunmiehen näköinen, joskin hieman nukkavierusti pukeutunut, kaikessa olennaisessa ainakin ulkoisesti siis tavallinen keski-ikäinen mies (miksi muuten mies?).

Meidän aikanammehan esitetään toinen toistaan koomisempia paholaishahmoja, joilla lapsia pelotellaan ja joilla he keikailevat ja leikkivät. On Lordia, Madonnaa ja ties mitä pompöösiä hahmoa.

Mutta ehkäpä antikristus todella olikin tuo hillitty keski-ikäinen mies, hyvin säädyllisen näköinen ja komeakin? Mikä hänessä silloin olisi saatanallista? Eikö kyseessä päinvastoin ole sen ihmisyyden edustaja, jota kirkoissammekin joka päivä palvotaan korkeimpana olentona?

Ehkä tässä voisi juuri olla tuon Glazunovin hahmon olemus. Hänhän on vain ihminen, mutta haluaa olla Kristuksen eli Jumalan sijainen.

Kyse on siis ihmisjumalasta, josta Dostojevski muuten paljon puhuu. Ihminen oli ottanut Jumalan roolin. Kristus sen sijaan oli jumalihminen, Jumala, joka paradoksaalisesti oli tupossa miehessä saanut inhimillisen hahmon.

En itse ole uskovainen ja totean, että tämä asia kiinnostaa minua vain kulturologina. Uskooko aikakautemme ihmiseen ihmisjumalan merkityksessä? Mikä ero asialla olisi, mikäli sen sijaan uskottaisiin jumalihmiseen.

Uskominen tässä tapauksessa mielestäni tarkoittaa tietyn asian korottamista ihanteeksi. Ja ihannehan voi vanhan käsityksen mukaan olla idoli eli epäjumala tai sitten se oikea.

Glazunovin antikristus näyttäisi olevan hillitysti itsekylläinen ja itsekeskeinen. Kun se edustaa ihmisyyttä ilman jumaluutta se aivan ilmeisesti ja itsestään selvästi katsoo olevansa myös oikeutettu ylpeyteen ja jopa rajattomaan sellaiseen.

Aikakautemme kannalta tämä lieneekin ainoa mahdollinen ratkaisu. Kukapa voisi tulla tuomitsemaan ihmistä ja hänen itselleen asettamiaan päämääriä tai itsestään löytämiään haluja? А судьи кто?, kukas se tuomitsee, olisi Glazunov voinut kirjoittaa antikristuksen retorisen kysymyksen.

Jumalihmisen mysteeri sen sijaan on niin käsittämätön, että jokainen apukoululainen pystyy suhtautumaan siihen ironisesti. ja niin tekeekin.

Mitä muuta tarina Jumalan tulosta ihmishahmoon voisi tälle kulttuurille juuri nyt antaa kuin naurettavan jeesustelijan hahmon, johon voimme ounastella ihmisten joskus projisioineen toiveitaan ja pelkojaan. Nythän ne hännystelevät muhamettilaisuutta ja saavat siitä hurskaus kiksinsä, kuinkas muuten? Кому судить?

Ketä nykyään oikeastaan edes järkyttää tarina ristiinnaulitsemisesta? Koko ajatus kolmikymenvuotiaan miehen synnittömyydestäkin on niin korni, ettei se ketään jaksa vakavalla naamalla kiinnostaa.

Mikäli ristiinnaulittu sen sijaan olisi vaikkapa koiranpentu, olisi maailmanlaajuinen sensaatio valmis ja jokainen oikeinajatteleva ottaisi empatiavarastonsa viimeisetkin rippeet käyttöön.

Vähänkö maailmassa on väärin tuomittuja ja rangaistuja? Miten yksi nuori mies voisi maailmaa mullistaa? Miksi hän sitä paitsi on mies?

Jos ja kun jeesustelu on myös omalle aikakaudellemme olennaisen tyypillistä toimintaa, ei meidän varmaankaan kannata etsiä sen juuria Kristuksesta, jumalihmisestä. Ei täällä mitään mysteerejä tarvita ja ihmisjumala riittää hyvin, koska se on alalla ainoa mahdollinen.

Glazunovin antikristus-hahmo varmasti viihtyy täällä kuin kotonaan. Saahan se joka päivä osakseen runsasta kunnioitusta. Goethen Mefistofeleen hahmo lienee olennaisesti sama. Kuka hän oikeastaan olikaan?

Ich bin der Geist, der stets verneint!
Und das mit Recht; denn alles, was entsteht,
Ist wert, daß es zugrunde geht;
Drum besser wär's, daß nichts entstünde.
So ist denn alles, was ihr Sünde,
Zerstörung, kurz, das Böse nennt,
Mein eigentliches Element.

Siis kaiken kieltävä henki, josta lyhyesti voisi käyttää myös nihilismin nimeä.