Pietarin joulukuu

Pietari joulukuussa

Venäläiset klassikot manasivat ehtimiseen pääkaupungin ilmastoa. Syytä olikin. Sehän muistuttaa suuresti Helsingin oloja, loskaa, sadetta ja kosteaa tuulta. Se, joka on jalkaisin kulkenut Nevan yli ilmojen ollessa kurjimmillaan, tietää mitä tämä tarkoittaa. Tulevat ihan nuo vielä mielikuvissa väikkyvät Kruununsillat mieleen.

Vanhoissa (1800-luvun) suomalaisissa lehdissä ylistetään ehtimiseen Pietarin edistyksellisiä instituutioita: on lumen poistoa, hiekoitusta, lumien sulatusta ja kuskien lämmittelykoppeja. Helsingissä ei näistä ollut tietoakaan.

Mutta sitten tuli neuvostoaika. Kaikki tehdään vain sen osoittamiseksi, että muka jotakin tehdään. Hiekkana on hienorakaista merihiekkaa, joka ei jarruta menoa hiukkaakaan. Lumi ja jää kasaantuvat jopa kahden metrin korkuiseksi kerrokseksi. Jäätä tippuu katoilta ja ihmisiä kuolee.

No, mutta kyllähän Venäjällä on ihmisiä, kuten entinen matkaopas sanoi. Niistä ei ole puutetta eikä tule, arvioitiin silloin. Nyt on vähän toisin. Tätäkin voi ja kannattaa pysähtyä ihmettelemään.

Asiaa, siis ilmastoasiaa hiukan ymmärtävänä rasvasin kenkäni jo lähtiessä paksun-paksusti mehiläisvahapitoisella nahkarasvalla ja temppu onnistui. Monen sentin syvyisistä vesilätäköistä ei tullut läpi tippaakaan. Tätä suosittelen muillekin.

Sivumennen sanoen, hirmuinen loskakerros oli Nevskin tienoilta hävinnyt sinä aikana, kun ehtoota seurasi aamu. Sen ajan tai siitä parhaan osan vietimme vanhassa kunnon Sulikossa Vosstanija-kadulla eli siis ihan samannimisen metroaseman liepeillä, muutama sata metriä Moskovan-asemasta.

Pietarissa on ilmeisesti kymmenittäin gruusialaisia ravintoloita. Jos sanoisi, että ne ovat toinen toistaan parempia, voisi yhtä hyvin sanoa, että ne ovat toinen toistaan huonompia, eli että siis laatu vaihtelee suuresti.

Enpä siis sano näin. En ole koskaan käynyt huonossa gruusialaisessa paikassa Pietarissa ja parhaat ovat todella hyviä. Minulle ovat sattuneet parhaat kokemukset Gribojedovin kanavan varrella olevasta ChaCha-ravintolasta, Sytnyi rynokin varrella olevasta paikasta ja pikku Ketistä (Cat), joka on Nevskin suuntaisella Stremjannajalla.

Mutta kyllä myös Suliko hyvä on ja kun loska on pahimmillaan, ovat kuuma hartšo-keitto ja vaikkapa tšakapuli paikallaan. Sattumoisin paikassa on myös suomea puhuva tarjoilija ja sen seiniä koristavat ikuiset viisaudet: ”Joka kerran kun maailmassa syödään lihaa ilman viiniä, kuolee jossakin gruusialainen”, ”Miehen on kasvatettava poika ja opetettava hänet pitämään hyviä maljapuheita” ja niin edelleen. Siinä on tyyliä ja syvyyttä.

Minun mielestäni ei kannata metsästellä aina sitä kaikkein halvinta majoitusta. Täytyyhän ihmisellä sen verran omanarvontuntoa olla, ettei mihin tahansa läävään mene. Puhuin tästä vakavasti myös vaimolleni.

Mutta vanha mukava Roses Vosstanijalla, yhden eli siis kahden metropysäkin päässä Suomen asemalta ei ole mikään huono paikka, ei ollenkaan.

Mietin, mitä voisi olla paremmin viiden tähden paikassa enkä keksinyt mitään olennaista. Ehkäpä nyt ilmastointi, jollaista ei lainkaan tarvinnut tällä kertaa tai hissi huonojalkaisille. Muuten on tarjolla kaikki tarpeellinen ja tarpeeton, aamutakkeja myöten. Eri maksusta saa myös vuoteelle siroteltuja ruusun terälehtiä, mikäli kyseessä on ns. romanttinen matka.

Aamiainenkin on ihan OK ja kuuluu hintaan, joka on käsittämättömät 28,5 euroa yöltä -siis kahdelle (14,25 euroa yhdeltä). Joskus vähän ihmettelee, miksi ihmiset menevät niihin vanhoihin, kalliisiin hotelleihin, joissa usein vielä on neukkumeinigin jäänteitä palvelussa. Nämä pienet ovat ihan eri maailmasta.

Mutta mitäpä näistä, jossakinhan sitä on oltava ja jokainen taaplaa tyylillään. Jos ja kun raha riittää, niin pitäähän se panna kiertämään. Siitähän me kaikki iloitsemme eikä nuukailusta.

Olen joskus käynyt myös täkäläisessä Puskin-museossa, mutta en enää tuntenut paikkaa lainkaan. Mahtanee olla renoveerattu? Vai tuliko käytyä vain yhdessä osastossa?

Oman lisänsä atmosfääriin antoi täällä, kuten niin monessa museossa aina sunnuntaisin joukkue kursantteja, jotka tervehtivät moitteettoman kohteliaasti setää ja tätiä, oikein tuli hyvä tunnelma, dobroje, dobroje!

Ja lähes joka salissa oli noita verrattomia vanhan koulun vahteja, joilla riitti aikaa ja harrastusta kertoa ummet ja lammet Puškinin elämän detaljeista, piirustustaidon puutteista ja kaksintaistelupistoolien keskinäisestä arvostuksesta (Le Page on rautaa, Sheffield vähän kansanomaisempi ja nallilukkohan se piti jo olla jokaisella aikaansa seuraavalla).

Kyllä se Puškin tosiaan on heidän kaikkensa (наше все), kuten Jeltsin sanoi ja taisi siinä siteerata Dostojevskiä. Myös itse museo, joka on kronologisesti järjestetty, on todellinen venäläisen elämän ensyklopedia.

Koska jokaisen kuuluu osata Jevgeni Onegininsa ulkoa, oli asiaankuuluvaa myös järjestää pieni leikkimielinen tunnistuskilpailu: kukas näistä herroista onkaan Lenski ja kuka Onegin. Entä kuka on Tatjana? Luulen siinä pärjänneeni, vaikka varsinaisesti oikeita vastauksia ei edes ollut.

Kyllä tulee mieleen, että meilläkin pitäisi kadetteja velvoittaa tekemään sunnuntaisin opintomatkoja ainakin Runebergin museoon ja miksei myös Aleksis Kiven. Väinö Linnan museo nyt on itsestään selvästi upseerisivistyksen kulmakiviä.

Hetkinen, eihän sitä taida olla koko museota edes olemassa… No, toivon ainakin, että kadettikoulussa myös meillä nykyäänkin yhä opetetaan jotakin 1800-luvun kulttuurista. Silloinhan upseeristo alkoi modernisoitua ja antoi oman merkittävän lisänsä aikakauden herrasmiesihanteelle, joka on niin suuressa määrin vaikuttanut sivilisaatiomme jalostumiseen. Pelkät elukat(skotina) eivät ole edes hyviä taistelijoita.

No, tämä tuli sitten mieleen myös Eremitaasin mahtavassa 1917-näyttelyssä. Sanoisin, että se on huikea elämys, ellei sana kuulostaisi tässä yhteydessä jotenkin sopimattomalta.

Joka tapauksessa näyttely, joka kuvaa sadan vuoden takaisia tapahtumia niiden aidossa ympäristössä, on jotakin ainutlaatuista.

Valtavat ja pienemmätkin valokuvat, salin maskeeraaminen uudelleen sotasairaalaksi, ajan elokuvat ja esineet toivat elävästi mieleen sen apinoiden planeetan, jollaiseksi maailma oli muuttunut vastuuttomien unissakävelijöiden toimesta sata vuotta sitten.

Niin suureen ja niin järjettömään sikamaisuuteen reagoitiin oikeastaan asianmukaisesti. Kun ei mielettömyyttä aikanaan kyetty estämään eikä siihen edes uskottu, saatiin sitten niellä koko soppa pohjasakkoineen.

On sattuvasti sanottu, ettei normaali ihminen tiedä, että kaikki on mahdollista. Luulen, että tässä on avain sadan vuoden takaisten tapahtumien ymmärtämiseen. Ei ne tienneet silloinkaan.

Sodan laajentaminen äärimmilleen teki siitä lopulta mahdottoman, ainakin Venäjälle. Vapauden laajentaminen rajattomaksi teki saman vapaudelle.

Mielestäni näyttelyn keskeinen viesti on, että kyseessä oli lurjusten vallankumous, jota kai venäjäksi kuvaisi parhaiten termi revoljutsija mudakov. Se on oikeastaan vähän pahempi sana, mutta en viitsi sitä kääntääkään, senhän voi nykyään jokainen tehdä parilla hiiren klikkauksella.

Ketkä noita lurjuksia olivat? No tietenkin ne, jotka tekivät lurjusten tekoja. Itse he arvostuksensa hankkivat. Eipä siitä sen enempää.

Kansan roolista vallankumouksessa on kirjoitettu valtavasti ja suurin osa siitä on pelkkää humpuukia, etten pahemmin sanoisi. Maksim Gorki ja muut terävät aikalaistarkkailijat osasivat sanoa asian niin pirullisesti kuin se ansaitsi, haluttaessa kannattaa kääntyä heidän puoleensa.

Mutta toki avainasemassa olivat bolševikit, joiden roistomaisuus oli niin suurta, että se ylitti kunniallisten ihmisten kuvittelukyvyn. Myöhemminhän asiasta rakennettiin myytti, jolla ei ollut todellisuuden kanssa enää muuta kuin se kaikkein valheellisin yhteys, joka syntyy ns. puolitotuudesta. Kyllähän me tämän ilmiön näemme taas joka päivä ympärillämme.

Mutta bolševikkeihin. Pavel Miljukov sanoi aikanaan sakramentaaliset sanansa, joiden mukaan vasemmalla ei ole vihollisia. Kuinkapa nyt vasemmisto voisi hyökätä kaikkia niitä oikeuksia ja vapauksia vastaan, jotka juuri olivat vallankumouksen keskeinen tavoite ja silmäterä?

Kuinkapa, niin. Se oli aivan yhtä mahdollista kuin eurooppalaisen sivilisaation muuttaminen rajattoman suursodan tukipylvääksi.

Mutta eihän mikään niin pahaa ole, ettei sillä olisi jotakin hyviä seurauksia. Olisivatko Suomi, Baltian maat, Ukraina ja Kaukasia itsenäistyneet, elleivät bolševikit olisi hävittäneet Venäjän mahtia? Olisiko Puolakaan?

Luojamme on, kuten tiedetään, kaukonäköinen ja kaukaa viisas. Velikaja Rossijskaja revoljutsija (mudakov) oli ensimmäinen ja kohtalokkain askel tiellä kohti erään imperiumin hajoamista.

Historian voimat vievät ihmiskuntaa minne vievät ja miljoona-armeijat ovat siinä kehityksessä usein vain statisteja ja jopa juuri niitä voimia, jotka tuhoavat itsensä. Meillä ei ole tästä kehityksestä ollut juuri valittamista.

Puoliksi huumaantuneena maailmanhistoriallisten tapahtumien vyörystä sitä passaa lähteä aikanaan Allegrolle. On kuin olisi osallistunut johonkin suureen urheilujuhlaan, luulisin.

Sitä ennen kului taas hauska ilta Kulkukoirassa (Бродячая собака), jossa nyt esitettiin ranskalaisia 1950-60-lukujen chansoneja ranskaksi. Voisiko niitä edes kuulla missään muualla?

Jos kulttuuri kiinnostaa, voisin antaa hyvän vihjeen siitä, mihin ilmansuuntaan kannattaa lähteä.