Juomalaulut

Juomalaulut

Armas J. Pulla kertoi jossakin kirjassaan jonkun kerran kyselleen ranskalaisilta, miksei heillä ole juomalauluja. -Mais nous ne buvons pas, emmehän me juo, vastasi ranskalainen.

Ja niinhän se onkin. Ranskalaiseen kulttuuriin ei ole perinteisesti kuulunut juominen ryyppäämisen merkityksessä. Humala on olut halveksittavaa ja pikku hiprakka sen sijaan ihailtavaa.

Saksassa kaikki on ollut toisin. Asia oli ihmisten tiedossa jo ammoin ja vaikka rahvaan piirissä toki oli kaikenlaista alkoholin kuluttajaa, Ranskassakin hamaisiin clochard’eihin saakka, oli suuri kuvio selvä: saksalaiset olivat hoilaavia ja ryyppääviä moukkia, Ranskassa riitti nauttiminen. Samppanjan maistelulle oli sievä oma sanansa: sabler.

Heinrich Heine, joka runoelmassaan Deutschland, ein Wintermärchen, teki itse asiassa raakaa pilaa kohteestaan, kertoi usein juoneensa itsensä pöydän alle rakastettavassa Westfalenissa:

Der lieben Westfalen, womit ich so oft
In Göttingen getrunken,
Bis wir gerührt einander ans Herz
Und unter die Tische gesunken!

Tämä ei ole suinkaan ainoa kerta, kun hän matkallaan päihtyi enemmän kuin hiprakkaan. Bremenin raatikellarissa hän oli jo keikahtamassa nurin, kunnes kellarimestari (Herr Ober) tuli ja pelasti tukkaan tarttumalla.

Mutta jos vielä palataan noihin westfalenilaisiin, haluaa Heine erityisesti mainita heidän sentimentaalisuutensa ja totisen hartautensa jopa ylioppilaiden mensura-kaksintaistelun ilmentämän höperyydeen edessä. Melkoisia tammia…:

Sie fechten gut, sie trinken gut,
Und wenn sie die Hand dir reichen
Zum Freundschaftsbündnis, dann weinen sie;
Sind sentimentale Eichen.

Nietzsche, joka oli italialaistunut saksalainen, piruili aina silloin tällöin saksalaisuuteen niin keskeisesti kuuluvalle oluelle. Eihän se nyt oikeastaan mikään intellektuellille sopiva juoma ollut?

Itse suurena oluen ystävänä hieman vieroksun tuota oluen vähättelyä, joka kuitenkin on ollut Euroopan tietyissä piireissä tosiasia satoja vuosia. Sivistyksen ja viininhän katsottiin kuuluvan yhteen ja rajoittuvan samoille alueille. Suomessakin sana olutjuoppo oli vielä puoli vuosisataa sitten vihoviimeinen häväistys. Viinin ja viskin kanssa läträävät olivat eri kastia. Olueen kohdistuva ylenkatse oli tosiasia.

Mutta toki viiniä on aina löytynyt myös Saksasta. Renskaa eli reininviiniä juotiin Suomessakin jo ammoin. Sehän on useimmiten aika mietoa ja hapanta, mutta kyllä hyvä Reinin tai Moselin viini kuuluu alan valioihin. Saksalaisittain myös viinin kanssa voidaan päihdyttäytyä ja samahan koskee Itävaltaa. 

Heurigerviini Grinzingissä auttaa suorastaan näkemään taivaaseen saakka, kuten vanhassa laulussa lauletaan.

I muß wieder a’ mal in Grinzig sein, beim Wein, beim Wein, beim Wein.
Da sieht man ja grad in Himmel ’nein, beim Wein, beim Wein, beim Wein.

Ja myös reininviinille on olemassa ylistyslauluja, jollaisia Ranskassa ei taida edes olla. Mieleen tulee esimerkiksi mainio Viinilaulu operetista Naurava aviomies (Der lachende Ehemann). Itse operetin nimi on mielestäni hykerryttävän hauska ja peittoaa Iloisen lesken mennen tullen.

No, Viinilaulussa on muun muassa seuraavan laisia säkeitä:

Fein fein schmeckt uns der wein

Wenn man dreißig ist und auch die liebe

Wenn man vierzig ist man noch gerne küsst

B'sonders wenn man einst sparsam gewesen ist

Doch wenn man älter wird

Ein wenig kälter wird

Bleibt allein nur der wein

Nelikymppisenä maistuu siis vielä lempikin, mutta kun siitä vähän vanhenee, niin jää vain viini…

Jaajaa. Mutta vielä senkin jälkeen on alalla mahdollisuuksia, mikäli on nuorena ollut säästäväinen!

Tässähän toki kuuluu läpi aikansa lääketieteellinen doktriini, jolle tietenkin voi asianmukaisesti hymähtää. Aikanaan se oli kunnioitettua tiedettä.

Ryyppäämisen ja laulamisen yhteys, josta nyt se puhe oli, on joka tapauksessa väkevä. Venäjälläkin juomalauluja on, vaikka ymmärtääkseni niitä ei sanan varsinaisessa merkityksessä käytetä. Toki humaltuva ihminen aina haluaa laulaa ja Venäjällä jos missä halutaan humaltua. Mitäpä sanoikaan Vladimir Pyhä: ilo Venäjällä tarkoittaa ryyppäämistä.

Kuitenkin, Venäjällä ja Ukrainassa lauletaan silloin, kun viina ohimoissa kohisee, noita oikeita lauluja: noita kauniita ja usein sentimentaalisia, hieman sellaisia kiihdytetyn virren tapaisia melodioita, ei sen sijaan noita saksalaistyyppisiä lauluja itse viinan juomisesta ja sen ihanuudesta…

Suomalaisen humalahakuisen juomisen sivistäminen on nuorison keskuudessa ymmärtääkseni jo kehittynyt pitkälle. Näyttää suorastaan siltä, että on tapahtunut konvergenssia englantilaisen, ranskalaisen, saksalaisen ja myös esimerkiksi suomalaisen, ruotsalaisen ja venäläisen nuorison välillä. Italialaisesta ja espanjalaisesta en olisi varma.

Tarkoitan sitä, että koko tämä porukka näyttää aika lailla samaan tapaan omaksuneen anglosaksisen, ehkäpä erityisesti Englannin alaluokkaisen ryyppäyskulttuurin.

Siihen kulttuuriin eivät näyttäsi kuuluvan juomalaulut, vaan jokin epämääräinen notkuminen koneellisesti tuotetun musiikin tahdissa.

Jos ajatellaan sitä, melkoisessa määrin saksalaisvaikutteista opiskelijakulttuuria, joka puoli vuosisataa sitten oli suomalaisissa yliopistoissa vielä vallitsevana, näyttäisi muutos nyt olevan kohti anglosaksista yhtenäiskulttuuria.

Ehkä suomalainen ryyppäyskulttuuri, jossa humaltuminen ja hoilaus olivat tärkeällä sijalla, on pikkuhiljaa muuttumassa kohti yleiseurooppalaisia muotoja.

Toki ylioppilaat menevät edellä ja muu yhteiskunta sitten perässä?

Mutta, korostan, että tässä olen vain heittänyt esille joitakin vaikutelmia, joilla ei ole sen kummempaa faktapohjaa.

Juuri tällä hetkellä nuoriso on vähentänyt ryyppäämisen volyymia, mitä voi pitää hienona uutisena, mutta eihän se sellaisenaan vielä paljoa merkitse. Miksi juodaan, miten, millä tarkoituksella ja millä tuloksella ovat ne kirotut kysymykset.

Lauletaanko, on sittenkin sivuseikka, mutta kiinnostava. Muistan hyvin sen ajan, kun tässä maassa veisattiin virsiä. Sitä teki koko kansa ja siitä syntyi jonkinlainen yhteisyyden tunne. Juomalauluilla oli sitten myöhemmin aika lailla samanlainen funktio.

Kun meiltä nekin nyt sitten kai menevät, niin mitä jää jäljelle? Ehkäpä meistä tulee ranskalaisia, jotka eivät juo? Tai ehkäpä me jäämme suomalaisiksi, jotka kyllä juovat, mutta eivät laula?