Venäjän vallankumousta kuuntelemassa

Suuri vallankumous Venäjällä nyt

Kuten tunnettua, Venäjällä puhutaan nykyään Venäjän suuresta vallankumouksesta ja siis mielellään jätetään toisistaan erottelematta helmikuun ja lokakuun kumoukset.

On tässäkin ajatuksessa järkeä eikä asiasta tarvitse syyttää mitään putinilaisen diktatuurin juonittelua. Puhutaanhan sitä myös Ranskan suuresta vallankumouksesta eikä erotella erikseen vuoden 1789 vaihetta ja jakobiinien terroria. Jopa Napoleonin aika yleensä luetaan samaan periodiin, niin erilaisia kuin sen osat ovatkin.

”Suuri” (velikaja) ei myöskään tarkoita suurenmoista, selittää Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen varajohtaja, suomalaisillekin tuttu Sergei Žuravljov Istorik-lehdessä.

Itse asiassa, toteaa Žuravljov, lokakuun kaappauksen nimittäminen vallankumouksen ja jopa peräti Suuren Sosialistisen Lokakuun Vallankumouksen nimellä oli bolševistinen keksintö, joka kehittyi 1920-luvulla ja sai klassisen muotonsa Stalinin kaudella.

Aiemmin oli tapana sitä paitsi puhua Venäjän (russkaja) vallankumouksesta, mutta nyt se on muodossa ”venäjäläinen” (rossijskaja), joka myös paremmin kuvaa itse asiaa. Tokihan vallankumous koski koko imperiumia eikä vain venäläisiä.

Žuravljov toteaa myös, että vallankumousta (joskaan ei bolševikkeja) kannatti suuri enemmistö kansasta. Tämähän todettiin jo perestroikan aikana, jolloin otettiin käyttöön sosialistinen valinta (sotsialistitšeski vybor). Käytettäessä yhden vallankumouksen käsitettä asia tuntuukin luontevalta, mutta samalla saattaa olla vaara aliarvioida sitä perustavanlaatuista uutta, jonka bolševikit toivat muassaan.

Toki vallankumous oli todella hirvittävä tragedia ja Žuravljovin mukaan maltilliset laskelmat antavat sen ja siihen liittyvän kansalaissodan aiheuttamiksi väestötappioiksi peräti 11 miljoonaa henkeä.

Stalinin kausi kaikkine vaiheineen on sitten asia erikseen, vaikka toki sekin liittyy kiinteästi vuoteen 1917. Ystäväni Sergei ei tässä yhteydessä ryhdy asiaa syvemmälti pohtimaan, vaan muistuttaa hieman epäsovinnaisesti myös siitä, ettei Neuvostoliiton kehitys ennen sotia sisältänyt pelkkiä pahoja asioita.

Niinhän toki. Muistan hyvin sen ajan, kun meilläkin hehkutettiin tuon ajan valtavaa eteenpäin menoa eikä kukaan näyttänyt muistavan siitä mitään muuta. Nyt se on jäänyt unohduksiin ja sen sijaan keskitetään huomio terroriin ja myös sen juuriin vallankumouksessa. Sieltähän se toki periytyi ja kuului bolševikkien toimintaperiaatteisiin alusta pitäen.

Vanhassa puoluearkistossa (RGASPI) pidettiin viikko sitten stalinismia käsittelevä kansainvälinen konferenssi Stalinismin historia. Lokakuun opetukset ja neuvostojärjestelmän käytännöt 1930-luvulta 1950-luvulle.

Järjestäjiin kuuluivat Jekaterinburgissa päämajaansa pitävä Jeltsin-keskus, Memorial, kustantamo Rosspen arkistot GARF ja RGASPI sekä presidentinhallinnon alainen Kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuksien kehittämisneuvosto, SPTš (Совет при Президенте Российской Федерации
по развитию гражданского общества и правам человека).

Viimemainitusta en tiedä mitään, mutta paikallisen tavan mukaan tämän luontoisiin tilaisuuksiin tarvitaan ns, hattu (kolpak) ja siinähän se sitten lienee.

Ei kuitenkaan kannata kuvitella, että tämä tarkoittaisi vapaan ajattelun kieltämistä. Sen sijaan sitä ilmeisesti halutaan vahtia ja pitää tietyissä rajoissa.

Neuvostoaikaan tilanne oli paljon karumpi ja vapaa-ajattelusta tuli miltei väkisin toisinajattelua, josta taas ei hyvää seurannut. Kuitenkin myös siihen aikaan monet Venäjän intelligentsijan jäsenet puolustivat intohimoisesti oikeuttaan totuuden etsimiseen ja sanomiseen.

Kun heitä sitten vainottiin, voitiin samalla punnita se, minkä arvoisia moraalisesti olivat kollegat, jotka joko asettuivat puolustamaan totuutta tai eivät asettuneet. Siihen sopi vanha roomalainen sananlasku kullan koettelemisesta tulella: aurum igne probatur, hominis mens calamitate.

En ole kuullut, että Venäjällä olisi tätä nykyä ollut merkittäviä mielipidevainoja. Muutamia tapauksia on ja ne tietenkin ovat hyvin hälyttäviä. Olisi kuitenkin erehdys kuvitella, että maassa vallitsee diktatuuri, joka estää totuuden puhumisen.

Tärkein este totuuden puhumiselle niin siellä kuin täällä on itsesensuuri, pelkuruus ns. yleisen mielipiteen, kollegojen epäsuosion tai viranomaisten edessä. Mies tulee ja mies menee, mutta mies vastaa seurauksista, sanottiin joskus meillä päin. Tai sitten sitä kyyristellään.

Tilaisuudessa mainostettiin teossarjaa Istorija stalinizma, joka on nyt jo paljon yli sadan kirjan laajuinen. Noissa kirjoissa on kaikki se olennainen stalinismia koskeva tutkimus, mitä maailmassa on. Niitä saa ihan vapaasti ostaa niin Rosspeniltä kuin kaikista kunnon kirjakaupoista ympäri Venäjän. Tämänkin seminaarin esitelmät julkaistaan yhdessä sarjan tulevassa niteessä.

Aleksanteri-instituutin edustajia en konferenssissa huomannut, yksi ruotsalainen ilmeisesti kyllä oli. Lisäksi siellä oli erinäisiä alan huippunimiä Euroopasta ja Amerikasta, muun muassa eräs Stalinin ajan elintasoeroja tutkinut rouva, joka aikoinaan otti osaa erääseen projektiini.

En ollut konferenssissa pitkään, mutta minuun teki taas vaikutuksen se vakavan tieteellinen asenne, joka tuli läpi monesta esitelmästä. Tämä ei ollut mikään poliitikkojen palaveri, vaan tutkijoiden tapaaminen.

Ilahduttavaa oli huomata, että mukana oli myös pari nuorta ja oikein hauskannäköistä naista. Tutkimusaiheiden pitää olla myös niin sanoakseni seksikkäitä ja on hyvin tärkeää, että nuoretkin niistä kiinnostuvat ja hankkivat elävän ymmärryksen tämänkin aikakauden problematiikasta.

RGASPI:n kirjakauppa on historian alalla yksi Moskovan parhaita ja se on paljon se. Mukaani jäi muun muassa Ju.V. Aksjutinin ja N.Je. Gerdtin teos Venäjän älymystö ja vuoden 1917 vallankumous: tapahtumien kaaoksessa ja tunteiden sekasorrossa (Русская революция 1917 года: в хаосе событий и в смятении чувств, Росспэн 2017, 702 с.).

Kirjan keskeinen teesi näyttää olevan, että juuri intelligentsija eikä porvaristo tai tilanherrat аsettuivat ensimmäisinä vastustamaan bolševikkeja. Ilmeinen korollaari tästä on, että koko tuo lokakuun ”vallankumous” suuntautui ennen muuta älymystöä vastaan.

Tämä johtopäätös ei ole suinkaan niin tolkuton kuin voisi kuvitella. Itsekin näitä asioita hieman tuntevana voin hyvin ymmärtää näkökulman. Samaa mieltä on ollut myös Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen monivuotinen johtaja Andrei Saharov, jonka kanssa olen usein näistä asioista jutellut.

Pikavisiitti Venäjän historiallisen muistin terävimpään päähän antoi lohdullisen kuvan asioiden tilasta. On selvää, että valtio haluaa ohjailla myös tutkimusta. Ainahan sitä joku ohjaa. Aito tieteellinen lähestymistapa asioihin on kuitenkin yhä mahdollinen ja toivottavasti sellaisena pysyykin.

Olisi aivan liian yksinkertaistavaa kuvitella, että naapurissa historiallisen totuuden sanelee Putin ja hänen hallintonsa. Myös Venäjällä toimii oppineiden tasavalta, république des savants, jossa arvot ansaitaan eikä osteta ja jossa totuudella on tärkeä asemansa yleisesti hyväksyttynä päämääränä, niin ongelmallista kuin se saattaa ollakin. Toivotaan sille menestystä.