Mies suomalainen

Mies suomalainen, maailman katolla

Jarmo Loikkanen, Mirko Harjula, Kaarlo Kivekäs. Kolmen armeijan kenraali. Docendo 2017, 288 s.

Kuten tunnettua, suomalaisia palveli autonomian aikana Venäjän armeijassa upseereina useita tuhansia, ylimpiin arvoihinkin noista maanmiehistämme -våra landsmän- pääsi satoja.

Tämä joukko värväytyi etupäässä ruotsinkielisen aateliston keskuudesta. Tokihan upseerin ura vanhastaan kuului tuolle sotilassäädylle ja ruotsinkielisyys seurasi siinä sitten jo luonnostaan.

Haminan kadettikoulu, jossa suurin osa tätä joukkoa aloitti uransa, oli todellinen ruotsalaisuuden linnake, joka piti sitkeästi pintansa niiden vuosikymmenten aikana, jolloin vuoden 1863 kielimanifestin toteuttamisesta taisteltiin. Suomenkieliset olivat siellä harvinaisuus.

Käytännössä jokainen koulutusta hankkiva -tai herraksi pyrkivä, mikä siihen aikaan oli sama asia- suomenkielinen joutui vielä viime vuosisadalla ensin opettelemaan ruotsin kielen päästäkseen koulutukseen. Aiemmin kaikki kouluja käyneet myös aina ruotsinsivat nimensä, mikäli se ei jo valmiiksi ollut ruotsinkielinen, kuten hyvin usein oli laita myös puhtaasti suomenkielisissä suvuissa.

Sellaiset huippulahjakkuudet kuin A.J. Sjögren saattoivat näissäkin oloissa menestyä ja nousta huipulle, mutta vaikea tiehän se oli. Kaarlo Backman, joka oli kotoisin samoilta seuduilta kuin Sjögren, saattoi jo sentään mennä suomalaiseen oppikouluun Hämeenlinnaan ”kätevästi” junalla Riihimäen kautta…

Käytyään ylioppilaaksi Kaarlo suomensi nimensä Kivekkääksi isonvihan aikaisten inkeriläississien mukaan. Suomalainen identiteetti pysyi hänelle aina läheisenä ja kieliasiassa hän pysyi aina suomenmielisenä. Aikanaan, 1920-luvulla hän herätti pahennusta tervehtiessään Ruotsin prinssi Eugenia suomeksi. Tämä tapahtui itsenäisessä Suomessa, Suomenlinnassa.

Kivekäs siis osasi toki ruotsia ja eräitä muitakin kieliä, mukaan lukien venäjää, saksaa ja ranskaa. Palveluspaikassaan Keski-Aasiassa hän opetteli myös puhumaan sujuvasti sekä tadžikkia että uzbekkien ja kirgiisien kieliä.

Tämä erottikin hänet monista muista palvelustovereista. Komennettuna Pamirille, ”maailman katolle” juuri siihen aikaan, kun Venäjän ja Englannin välinen ”suuri peli” siellä oi kuumimmillaan, Kivekäs ei suhtautunut ympäristöönsä siirtomaaherran tapaan.

 Kaikesta päätellen hän eläytyi vuoristokansojen moniin vakaviin huoliin ja murheisiin ja sai mainetta horjumattoman rehellisenä imperiumin edustajana.

Englannin ja Venäjän suhteet olivat taas kerran kärjistyneet sodan partaalle 1880-luvun puolivälissä ja Suomenkin lehdet saattoivat tuolloin pitää sodan puhkeamista varmana asiana. Tämä saatiin toki vältettyä, mutta asiaan kuului, että englantilaisia vakoilijoita tunkeutui myös Venäjän Turkestaniin.

Kivekäs vangitsi yhden tällaisen upseerin, mutta ei häntä tyrmään heitetty, vaan hän jopa pääsi metsästelemään yhdessä vangitsijansa kanssa.

Kivekäs oli todellinen sotilasurheilun moniottelija ja sitä paitsi kuuluisa hirmuisista ruumiinvoimistaan, joille ei vertoja löytynyt. Lisäksi hän oli miekkailu- ja ratsastusmestari ja erinomainen ampuja ja nämä ominaisuudet hankkivat hänelle paljon ihailua ja arvostusta, jos kaiketi myös kadehtijoita.

Varmasti tärkeintä oli kuitenkin oikeudenmukaisuus. Se hankki hänelle kunnioitusta seudulla, joka nykyään tunnetaan Vuoristo-Badahšanin autonomisena alueena. Siellä, Horogin kaupungissa toimii nykyään Kivekäs-säätiö ja Kivekäs-niminen hotelli ja sankarille on myös nimetty katu.

Suunnitteilla on myös patsas Kivekkään ja Gul-Begimin muistoksi sekä Kivekäs-museo. Gul-Begim oli tadžikkityttö, jonka Kivekäs adoptoi ja koulutti.

Gul-Begim avioitui sitten myöhemmin Kekkosen tulkkina tunnetuksi tulleen Kustaa Loikkasen kanssa ja vuonna 1969 pariskunta pääsi vielä matkustamaan Pamirille Gul-Begimin eli Olgan lapsuudenmaisemiin ensimmäisinä länsimaalaisina vuosikymmeniin.

Olgan/Gul-Begimin kohtalo oli varsin ainutlaatuinen ja tuli hänen synnyinseudullaan kuuluisaksi. Hän oli ensimmäisiä tuon alueen naisia, jotka olivat hankkineet koulutusta ja vapautta.

Kivekkään vaimo, Olgan äitipuoli Natalia oli tanskalais-puolalaista juurta ja opiskellut Mosovassa ja Sorbonnessa, vaikka olikin syntynyt Kokandissa. Edellisen vaimon Kivekäs oli löytänyt Ferganasta. Hän oli puolalaistaustaisen kenraalimajuri Viktor Medinskin ja puoliksi suomenruotsalaisen paronitar Natalia Silfverhjelmin tytär Jelizaveta. Se liitto jäi melko lyhytaikaiseksi.

Maanmiehiä Venäjältä joka tapauksessa löytyi kaikkialta, vaikka Pamirille asti heitä ei sentään useampia liiennyt. Kaspianmeren laivojen kapteeneistakin Kivekäs arveli useimpien olevan suomalaisia, mikä taisi olla jo liioittelua. Muistan kyllä useampienkin siellä matkanneiden huomanneen saman asian. Näin taisi tehdä myös Mannerheim muistelmissaan, joita nyt ei ole ulottuvillani.

Kivekäs oli tykistön miehiä ja eteni urallaan erinomaisesti. Venäjällä hän sai kaikki mahdolliset kunniamerkit lukuun ottamatta yrjönristiä ja eteni kenraalimajuriksi ja divisioonan komentajaksi. Hän ehti palvella myös Ukrainan armeijassa.

Miksi juuri tämä kunniamerkki jäi saamatta, on hieman yllättävää. Toki tykistön miehet eivät yleensä osallistuneet rynnäköihin, mutta jopa everstinä Kivekäs johti henkilökohtaisesti tulta ja joutui tulituksen kohteeksi.

Sattuma ja suhteethan ne taitavat kunniamerkkien jaossa eniten painaa. Isävainaa, joka oli rintamamies, tokaisi joskus, että nehän ne prenikoita saavat, jotka ovat siellä, missä niitä jaetaan.

Oudompaa on havaita, että ”ryssänupseerien” ja jääkärien välisissä kiistoissa mentiin jopa sille tasolle, että Harald Öhquist nimitti Kivekästä ”vaaralliseksi” ja koko ryhmää ”suorastaan isänmaanpettureiksi”. ”Ryssänvihaajien” pääideologi E.E. Kaila leimasi Kivekkään ”armeijan häpeäksi” ja A.H. Saastamoinen jopa ”naurettavaksi narriksi”.

Kivekäs sai vastaansa sekä saksalaisittain suuntautuneen jääkäriupseeriston, että erityisesti vielä ruotsinkieliset, jotka jälkimmäisten piirissä olivat korkeimmalle noussut ryhmä, monet entisiä Pfadfindereitä.

Mihin perustuivat niin tylyt arviot miehestä, jonka maine yleensä hänen palveluspaikoillaan oli ollut mitä parhain?

Kuten kirjassa päätellään, Kivekäs astui liian monille ja liian isoille varpaille. Hän halusi pysyä ammattisotilaana, jolle politikointi ei kuulu millään tavoin ja tämän hän teki selväksi myös ollessaan v.t. ylipäällikkönä silloin, kun upseeristo halusi osoittaa mieltä Mannerheimin presidentiksi valinnan puolesta.

Tämä ei miellyttänyt enempää Mannerheimia kuin ns. Kadettiklubia ja kenraalin ura kääntyi laskuun. Tätä ajatellessa tulee mieleen Kekkonen, joka päiväkirjassaan sätti kahta ihmistä tyhmiksi. He olivat Väinö Valve ja L.A. Puntila.

Ainakin Puntilan tapauksessa arvelen asian johtuneen siitä, että kyseessä oli, paitsi lahjakas, myös hyvin suora ja rehellinen mies. Tällainen saattoi vanhan juonittelijan mielestä olla vain tyhmyyttä.

Olipa asia tässä tapauksessa kuinka tahansa, on hienoa, että Kivekkään huikea tarina on nyt saatettu julkisuuteen osaavien tekijöiden toimesta.

Kirja perustuu osittain Kivekkään omiin muistelmiin, mutta lisäksi myös kirjeenvaihtoon sekä muihin lähteisiin ja kirjallisuuteen. Koska tekstin taustalla on aikakauden ja aihepiirin syvällinen tuntemus, palvelee sen lukeminen laajemmaltikin aihepiirin ymmärtämistä. Sen kääntäminen ainakin venäjäksi olisi hyvin toivottavaa.