Baku, Suomen kohtalon kaupunki

Baku, Suomen kohtalon kaupunki

Kaarle Nestor Rantakari, muuan aikansa sankarimatkailijoita ja myöhempi itsenäisen Suomen rajamaan komendantti, ulkoministeriön lehdistöosaston päällikkö ym. ym. on yksi niitä suomalaisia, jotka ovat kuvailleet kirjoissaan tsaarinvallan aikaista Bakua. Siitähän oli kehkeytynyt öljykaupunki ruotsalaisen Nobelin yritteliäisyyden avulla.

Bakussa hääri myös merkittävä suomalainen siirtokunta Nobelin leivissä, sen jäsenistä monet eivät osanneet äidinkielensä lisäksi muita kieliä, ainakaan ympäristössä puhuttuja, kuten Suomen lehtiin lähetetyt kirjeet todistavat. Mutta teollisuus kukoisti ja halpa vuoriöljy eli petrooli (petri oleum)syrjäytti vaivatta hankalasti saatavan valaanrasvan lamppuöljynä. Meilläkin tuotiin Saimaan alueelle uutta ihmeainetta Walo-apu-nimisellä tankkilaivalla jo 1800-luvulla.

Kaukasian ensimmäisessä teollisuuskaupungissa alkoi tietenkin myös toimia asianmukainen vallankumousliike. Myös bolševikit saivat siellä toiminnan käyntiin ja heidän merkittävänä puuhamiehenään niitti ensimmäisiä laakereitaan myös gruusialainen pankkirosvo, myös runoilijana tunnettu Džugašvili, joka oppi nimenomaan Bakussa huomaamaan, miten välttämätöntä oli, että monikansallisella työväestöllä oli yhteinen kieli, kansojen välisen kommunikaation kieli. Se saattoi olla vain venäjä.

Sen kielen Ioseb Besarionis dže Džugašvili opetteli kunnolla. Hän oli kielellisesti kuten muutenkin, huippulahjakas, mikä ilmeni esimerkiksi runoilun alalla. Ioseb oli jo nuorena saanut värssyjään Gruusian runouden antologioihin, mikä ei ollut vähäinen kunnia.

Jo aukes’ umpu ruususen

ja taipui puoleen kielojen

Myös värjyi alla tuulosen

orvokin kukka sininen

Taivaalla lauloi leivonen

lentäen yli pilvien

ja satakieli laulullaan

lapsille kertoi oman maan:

”Kukoista, oma Gruusia!

ja saakoon rauha vallita

kun, lapset, ootte ahkerat

saa isänmaanne kunnian!”

(Sanomalehti Iverija 1895)

(Venäjästä suomensi T. V.)

Mutta vielä korkeammat laakerit odottivat ”Hullun Beson” poikaa. Hänen isänsä, suutari Džugašvili oli tšatšaan menevä lurjus ja tappeli humalapäisään, minkä johdosta sai mainitun kutsumanimen. Mutta äitimuori Keke sattui myös olemaan kovaa luuta ja oppi puolestaan pieksämään Besoa, känniääliötä. Iosebia pieksivät molemmat ja kiskoivat kumpikin omaan suuntaansa, toinen kohti hengellisen akatemian lupaamia valoisia huippuja, toinen suutarinverstaaseen, saappaanvarsia tihrustamaan. Mutta tämä tapahtui Gorissa eikä Bakussa, vaikka kuuluukin tähän tarinaan tärkeänä taustana.

Mutta Bakun rooli Suomen kohtalon kaupunkina oli vielä ihmiskunnalle avautumatta silloin, kun Ioseb siellä touhusi ja suunnitteli koko riistojärjestelmän kaatamista. Itse hän ei ollut paljon kapitalistin piinattavana viihtynyt ja miksi olisikaan. Kotonakin oli tyranniaa ollut aivan tarpeeksi.

Kuten Annuška Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan (eli Master i Margarita) kaatoi raitiotielle öljyn, jotta tapahtuisi, kuten tarkoitettu oli, niin myös Baku kasvoi pian Venäjän ja sittemmin koko valtavan Neuvostoliiton mustan elämäneliksiirin korvaamattomaksi lähteeksi, jotta Suomen valitun kansan kohtalo ratkeaisi tarkoitetulla tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto olisi ollut hukassa ilman Bakun öljyä aivan samoin kuin Saksan sotakone olisi jumiutunut ilman Ruotsin malmitoimituksia. Nämä kaksi asiaa kietoutuivat toisiinsa varhain keväällä 1940 ja ratkaisivat Suomen kohtalon, joka oli sidottu maan uumenista pulppuavaan haisevaan mönjään, jonka salaperäisiä ominaisuuksia jo Aleksanteri Suuri oli aikoinaan ihmetellyt ja sivellyt sillä erään orjansa. Kun orja sytytettiin tuleen, hän paloi kuoliaaksi, saatiin hämmästyen todeta. Myös Aleksanteri kuului aikansa hirmuvaltiaisiin, vaikka usein muuta ajatellaan.

Kun Iosif Visssarionovitš oli vuoden 1939 marraskuun viimeisenä päivänä hyökännyt Suomen kimppuun, hän tuskin odotti mainittavaa vastarintaa. Jos joku olisi ollut kyllin typerä sitä yrittääkseen, olisi hänet lakaistu hetkessä maan pinnalta vorošilovilaisilla yhteislaukauksilla (ворошиловскими залпами, kuten lehdissä jo etukäteen kerrottiin.

Stalin, kuten hän nykyään itseään nimitti, sai yllätyksekseen huomata, että tyhmyys ei ollut pelkkää venäläistä kansallisaarteistoa, vaikka tuskastuneet bolševikit joskus näin kuvittelivat. Tšuhna toimi räikeästi vastoin omaa etuaan ja asettui päälle päätteeksi vapaaehtoisesti maailman mahtavimman sotakoneen teurastettavaksi.

Asia ei välttämättä ollut Neuvostoliiton kannalta mikään katastrofi. Harmistunut Stalin sai toki viettää 60-vuotispäiviään ilman mukavaa pikku voittoa, mutta kyllä tšuhnilta pian suojeluskuntalaiset loppuisivat, sanoi jo pelkkä yksinkertainen matematiikka.

Ei Neuvostoliitto siis ollut hätää kärsimässä sen takia, että sen puna-armeijalaisia tapatettiin kymmenin tuhansin älyttömissä suvorovilaisissa pistinhyökkäyksissä 1900-luvun konekiväärejä vastaan. Olihan Puna-armeijalla porukkaa ja lisää sai vaikka Ukrainasta jos venäläiset pääsivät välillä loppumaan.

Белофинн в лесах таится,

видно, доля не легка

эх, боится, эх боится

белый красного штыка!

Niin, että mitäpä tässä pienistä. Kovasti näyttivät pelkäävän, kun niin ampuivat! Vielä ne paukut loppuisivat…

Mutta kun osoittautui, että Baku oli vaarassa, alkoi kaikki näyttää toisenlaiselta.

Ei ollut mikään salaisuus, että Englanti ja Ranska olivat aikeissa tulla Suomen avuksi, kuten ne myös selittivät. Tosiasiassa ne olivat tulossa pysäyttämään Saksan sotakoneistoa valtaamalla Ruotsin malmikentät. Saksa oli toki ainut Neuvostoliitolle ystävällismielinen maa tuossa vaiheessa, mutta Moskova olisi kyllä voinut sietää ystävälleen aiheutetut vastoinkäymiset, ehkä niitä salaa toivoikin. Sietämätöntä sen sijaan oli, että saadun tiedon mukaan britit valmistautuivat pommittamaan Bakun öljykenttiä.

Kunnia, kuten sanotaan, on katkera juoma. Mutta Stalin joutui nielemään nöyryytyksensä. Oli unohdettava lainvoiman saanut sopimus, joka oli tehty Kuusisen hallituksen kanssa. Oli taas kerran muutettava synnyinmaan pyhiä rajoja, joita oli juuri vapaaehtoisesti pienennetty lahjoittamalla Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet. Maailmanhistoriallisesta jalomielisyydestä kertovasta valtioteosta tuli pelkkä farssi. Sopimus oli solmittava ”valkobandiitteja” edustavan Helsingin hallituksen kanssa.

Tämä oli uskomaton tapahtumien käänne, mutta se tapahtui.

Tieto siitä, että Stalin tiesi suunnitelluista Bakun pommituksista ei toki nykyään ole uusi missään päin maailmaa. Sitä koskevia dokumentteja julkaistiin Neuvostoliiton ulkopolitiikan dokumenttien kokoelmassa (DVP) jo 1970-luvun alussa. Silloin Neuvostoliiton virallinen tarina talvisodasta oli tyystin toinen kuin se on nyt. Silloin ei tunnettu mitään Kuusisen hallitusta eikä tunnustettu talvisotaa aggressioksi. Silloin noita suunniteltuja pommituksia koskevan dokumentin julkaisemisen tarkoituksena oli vain lisätä lastia siihen kuormaan, jota sälytettiin imperialistien, Ranskan ja Englannin harteille. Olivathan ne olleet niin ennenkuulumattoman röyhkeitä, että olivat suunnitelleet tuollaista provosoimatonta aggressiota maailman johtaman rauhanvoiman, Neuvostoliiton ydinalueille, vieläpä sellaisille, joilla ei ollut Suomen kanssa mitään tekemistä.

Mutta julkaistut dokumentit olivat aivan ilmeisesti aitoperäisiä ja oikeassa yhteydessään ne puhuvat muuta ja niiden arvo on merkittävä.

Muistan miten Neuvostoliiton romahdettua akateemikko Iskenderov, alan erittäin merkittävä auktoriteetti naureskeli meille suomalaisille, että sekin valtava julkaistujen dokumenttien kokoelma, DVP (Документы внешней политики СССР) oli itse asiassa aivan arvoton. Sieltähän oli seulottu pois kaikki sellainen, mitä ei sopinut julkaista.

Mutta historia on ihmeellistä, laskematonta ja oikullista. Se, mikä ei joskus ole mitään, voi joskus toisessa tilanteesa muuttua suuria merkitseväksi ja päin vastoin.

Niin pysyvät historiassa nämä kolme, ethos, pathos ja logos. Ja suurin niistä ei ole logos eli järjen todistus, vaan pathos, joka määrää sen, mistä lähdetään ja mitä maailmassa pidetään arvokkaana. Ja se on jatkuvassa muutoksen tilassa.