Sankaruuden ammattilaiset

Sankaruuden ammattilaiset

Sotilas, kuten härkätaistelija, ovat kukin omalla alallaan sankaruuden ammattilaisia, kuten Bizet’n Carmenissa todetaan. Jälkimmäinen tosin on enemmänkin komeljanttari, jonka tehtävänä on viihdyttää. Sotilaan ammattiin liitetään toisenlaisia asioita, hieman kulttuurista riippuen. Hollywood-sotilas seisoo puskan laidalla ja laskettelee autokuormittain luoteja viidakkoon, suomalainen korpisoturi ampuu naama irvessä tappaakseen ja venäläinen ihmesankari hyökkää pistin tanassa päin konetuliaseiden murhaavaa ryöpytystä.

Sankareita kaikki, mutta kukin omalla tavallaan. Joillakin on tärkeänä ominaisuutenaan suorastaan kuoleman halveksiminen, hollywood-tyypillä saattaa olla esimerkiksi sätkä suussa tämän osoittamiseksi, toinen uhrautuu isänmaan hyväksi ottaen omalla rinnallaan vastaan vihollisen luodit tai kuulat, kuten ennen sanottiin, le palle nemiche, kuten asian ilmaisi joku italialainen ja tämä on traagista:

Sotto l'acqua che cadeva a rovescio
grandinavano le palle nemiche;
su quei monti, colline e gran valli
si moriva dicendo così:
O Gorizia, tu sei maledetta
per ogni cuore che sente coscienza;
dolorosa ci fu la partenza
e il ritorno per molti non fu.

Se oli siitten jo siihen aikaan, kun oli saatu oppia, mitä nykyaikaisuus tarkoittaa, kun sodasta puhutaan. ”Sankaruudesta” tuli pelkkä tyhjä, jopa makaaberi sana:

Voi chiamate il campo d'onore
questa terra di là dai confini;
qui si muore gridando: assassini!
maledetti sarete un dì.

Ne kelmit, jotka keksivät lähettää miehiä ikäluokittain rintamalle, olivat yksinkertaisesti murhaajia. Siinä koko tarinan moraali, jos asiaa katsotaan normaalin inhimillisyyden kannalta.

Mutta jokinhan sotasankaruudessa on aina kiehtonut niin miehiä kuin naisia. Nämä asiat saattavat liittyä yhteen siten, että edellisillä on halu mennä kunnostautumaan, jotta jälkimmäiset heitä ihailisivat. Ellei härkätaistelijan vakansseja satu olemaan tarjolla, voi ryhtyä sotilaaksi ja ”oottaa aikaa parempaa”.

Uhrautuminen, taistelu ja kärsimys toisten puolesta on ollut sankaruuden ytimessä niin Suomessa kuin Venäjällä. Sotilas ei ole pelkkä isoa nuijaa heilutteleva rehjake, vaan urotyön tekijä. Urotyö on venäjäksi podvig, mikä viittaa uskonkilvoitteluun, podvižnitšestvo. Marttyyrius ei ole asiassa ehdottoman välttämätöntä, mutta parantaa asiaa ilman muuta.

Ennen muinoin, kun sota oli vielä sotaa eikä teollista teurastusta, oli jokaisen urhon panoksella suuri merkitys, joskin luoti saattoi aina tulla ja varsin koruttomasti ja seremonioitta katkaista vakain tuumin aloitetun urotyön ilman erityistä sankaruuden hohdetta, olipa maa mikä tahansa:

Eine Kugel kam geflogen:
Gilt’s mir oder gilt es dir?
Ihn hat es weggerissen,
Er liegt zu meinen Füßen
Als wär's ein Stück von mir.

Ehkä tämä satunnainen kaatuminen olikin kaikkein traagisinta? Joka tapauksessa, sotimisen ja sankaruuden korkeinta muotoa on Venäjällä aina edustanut käsikähmä, rukopašnyi boi. Miten sanoikaan tuo veteraanisetä, jolta Lermontov kyseli Borodinosta:

Изведал враг в тот день немало,
Что значит русский бой удалый,
Наш рукопашный бой!..
Земля тряслась - как наши груди,
Смешались в кучу кони, люди,
И залпы тысячи орудий
Слились в протяжный вой...

Ranskalainen ”basurmaani” (musulmaani) sai Borodinossa tuta, mitä tarkoittikaan venäläinen hurja käsikähmä. Siinähän venäläiset arvelivat olevansa ylivertaisia, koska näin virallisestikin heille kerrottiin. Alan suuri asiantuntija Denis Davydov tosin, muistelmissaan Suomen sodasta mainitsee ohimennen, että suomalaiset olivat tässä touhussa venäläisten veroisia. Tätä tunnustusta tuskin annettiin ihan kevyesti ja aiheetta.

No, jokainen kansakunta kehuskelee sillä, että on muita urhoollisempi, hukkaanhan koko asia muuten menisi. Vanha brittiläinen sea-shanty kertoo, miten teki englantilainen laiva, kun vihollinen vaati sitä laskemaan lippunsa antautumisen merkiksi:

The first broadside we gave to them, it made them for to wonder.
Their mainmast and their rigging too a-rattling down like thunder.
We drove them from their quarters, they could no longer stay.
Our guns did roar, we made so sure we showed them British play.

Muuten, Venäjäm laivastossa oli Pietari Suuresta lähtien pysyväiskielto laskea lippua antautumisen merkiksi. Sen mukaisesti venäläiset ovat ottaneet tavakseen kehua jopa tappioillaan, mikäli siihen ei ole liittynyt tuota häpeällistä lipun laskua. Näin esimerkiksi risteilijä Varjag Japanin sodassa:

Мы пред врагом не спустили
Славный андреевский флаг,
Нет! мы взорвали «Корейца»,
Нами потоплен «Варяг»!

Itse siis upotettiin ”Varjag” ja räjäytettiin ”Korejets”, mutta Andreaksen lippua ei laskettu! Muuten, Varjag nostettiin myöhemmin pohjasta ja se upposi lopulta romukunnossa jonnekin Brittein saarten tienoille, mirabile dictu. Olihan se kohtalo silläkin.

Mutta takaisin tuohon käsikähmään. Kyse oli siis pistinhyökkäyksestä, jollaiset tulivat muotiin yhdessä itse pistimen kanssa eli siis 1700-luvulla. Sen lajin kiistämättömiä mestareita olivat ruotsalaiset, joilla siis tarkoitetaan myös suomalaisia. Tuo kansahan oli niin hurjassa sotilasmaineessa, että Buharan emiirikin 1700-luvulla maksoi erityisen paljon juuri ruotsalaistytöistä siksi, että nämä synnyttivät hyvää soturiainesta. Ehkä miellyttivät muutenkin, mikä oli tietysti bonusta.

Kaikki muistavat Narvan taistelun, jossa pieni, mutta kova joukko löi hajalle moninkertaisesti vahvemman vihollisen. Ruotsalaisten maineen tuntien Pietarikin oli pötkinyt pakoon jo ennen taistelun alkua, mikä ehkä pelasti hänet vankeudelta.

Vielä Poltavassa sankarikuninkaamme huusi miehilleen: ”Se on kelmi teistä, pojat, joka ampuu!” Ja niin pojat ryntäsivät vaitonaisina pistinhyökkäykseen, jonka vihollisen muskettien yhteislaukaus ja kartessituli repäisivät hajalle, kuten Peter Englund ikimuistoisesti kuvaa: vihollisen riveistä ryöpsähti yhteislaukaus, jonka ääni muistutti kankaan repimistä… Ruotsalaisten harvat tykit ja kostealla ruudilla ladatut tussarit eivät kyenneet vastaamaan, eikä urhoollisuuskaan riittänyt korvaamaan tulivoimaa. Tilanne lienee ollut turhauttava.

Itse teräasein tehdyn häikäilemättömän ratkaisuhyökkäyksen olivat ruotsalaiset ilmeisesti oppineet puolalaisilta, jotka taas olivat sen omaksuneet taisteluissa arokansoja vastaan. Kun vihollinen karakuloi, eli karautti ratsuillaan ampumaetäisyydelle, laukaisi aseensa ja poistui lataamaan, rupesivatkin ruotsalaiset käymään päälle tappajan meiningillä: ratsut ravasivat kylki kyljessä ja miehet hakkasivat miekallaan kumoon kaatuvien vihollisen rivistöjen päälle. Vastaava ideologia oli siirrettävissä myös jalkaväelle ja se oli karoliinien salainen ase, joka toimi Poltavaan asti ylivoimaisen tehokkaasti. Sitten osat vaihtuivat. Saattoi tulla uskon puute.

Joka tapauksessa Venäjän suurin sotapäällikkö kautta aikojen, voittamaton Suvorov uskoi lujasti nimenomaan pistinhyökkäykseen. Päinvastoin kuin preussilaiset, joita hän halveksi, venäläiset eivät panostaneet rintaman koneelliseen liikkumiseen kontramarsseineen, vaan rynnäkköön pistimin, siis käsikähmään. Suvorov kirjoitti ”kymmenen käskyä sotilaille”, joissa hän neuvoi, että ensimmäinen vihollinen on tapettava pistimellä, toinen ammuttava ja kolmas taas pistettävä kuoliaaksi. ”Kuula on hölmö, pistin on poikaa!” Pulja dura, štyk molodets!

Mutta tämähän on tuttua tarinaa itse kullekin. Upseeri ja herrasmies ovat itse asiassa melkein identtisiä termejä, vaikka sen niminen elokuva taitaakin esittää ne vastakohtina. Sitä en ole katsonut. Herrasmies on monessa kielessä sama kuin hevosmies: caballero, chevalier, equites jne. Herrat ratsastivat ja palvelijat kävelivät, olipa herra vaikka sitten köyhtynyt vaeltava ritari. Muu ei ollut sopivaa, kuten jo raamatussa todettiin. Vain herrasmiehellä oli varaa palvella ratsumiehenä ja palvelemalla ratsumiehenä saattoi myös tulla herrasmieheksi.

Upseeri ei toki välttämättä ratsastanut, mutta hän oli jo virkansa puolesta jalo, eli hänen vallassaan oli tapattaa kaltaisiaan ihmisiä. Asemansa takia hänen ei esimerkiksi sopinut tehdä työtä käsillään, mikä olisi ollut häpäisevää. Niinpä asia tunnustettiin myös kansainvälisissä sotavankisopimuksissa. Massa-armeijoiden aikakaudella asia oli irvokas, mutta niin se vain oli.

Venäjällä jokainen upseeri oli aluksi Pietari Suuresta lähtien automaattisesti aatelinen, minkä johdosta hänestä käytettiin puhuttelua ”teidän jalosukuisuutenne” vaše blagorodie. Myöhemmin aateluuden kynnys siirtyi ylemmäs ja varsinaiseen perinnölliseen aatelisarvoon pääsi vasta noustuaan rankijärjestyksessä tietylle tasolle. Aleksanteri II:sta lähtien kyseessä oli viides tšin eli eversti ja siviiliviroissa neljäs tšin eli valtioneuvos. Puhuttelu oli tällöin ”teidän korkeasukuisuutenne” vaše vysokorodie.

Vladimir Putin piti hiljattain puheen miesten päivänä eli isänmaan puolustajan päivänä. Siinä hän mainitsi myös käsitteen univormun kunnia, tšest mundira. Käsitteellä oli vielä sata vuotta sitten ja myöhemminkin varsin konkreettinen merkitys myös monissa sivistysmaissa. Venäjällä rykmentin kunniatuomioistuin määritteli kussakin tapauksessa, mitä kunniaan kuului ja se saattoi johtaa esimerkiksi kaksintaisteluun, josta ei voinut kieltäytyä.

Upseereita varten kehitettiin myös erityinen kunniakoodeksi, joka julkaistiin vuonna 1804 ja miltei samansisältöisenä uudelleen sadan vuoden kuluttua. Siinä annettiin ohjeita siitä, mikä oli upseerille sopivaa: milloin saattoi esimerkiksi puristaa vihamiehen kättä tai oliko soveliasta mennä kohteliaisuudessa tai kunnianarkuudessa liian pitkälle. Kaduilla perässä huuteleviin ei sopinut kiinnittää huomiota, eikä olla liian avomielinen eikä liian ankara. Se, että oli itse pelottava, oli vähemmän arvoista kuin se, ettei pelännyt. Juoruaminen muista oli kunniatonta. Ellei keksinyt jostakusta hyvää sanottavaa, oli oltava hiljaa.

Erityinen kohderyhmä olivat tietenkin naiset. Heidän kunniaansa oli aina puolustettava. Vuonna 1804 asiakirja päättyi ytimekkääseen kiteytykseen: Душа — Богу, сердце — женщине, долг — Отечеству, честь — никому!

Eli siis, sielu Jumalalle, sydän naiselle, velvollisuus isänmaalle, mutta kunniaa ei kenellekään. Kyseessä oli siis luovuttamaton, korkein arvo, jolla ei ollut hintaa.

Naiset olivat ymmärrettävästi upseerin elämän keskipisteessä, juopottelun ja uhkapelin ohella. Sotilaan elämä saattoi parhaimmillaan tarjota eräänlaista vapautta, kuten Denis Davydov, Sodan ja rauhan sorakielinen hurjimus Denisov runoili:

Нет, братцы, нет: полу-солдат
Тот, у кого есть печь с лежанкой,
Жена, полдюжины ребят,
Да щи, да чарка с запеканкой!-
Так говорил наездник наш,
Оторванный судьбы веленьем
От крова мирного - в шалаш,
На сечи, к пламенным сраженьям.

Puolisotilas oli se vaan siis, jolla oli tässä maailmassa koti ja kakarat, kaalikeittoa ja piirakkaa. Oikea soturi viihtyi mieluummin vaikka havumajassa ja hurjissa taisteluissa…

No, sotilasta sitoi myös hänen valansa. Eipä auttanut mennä vaimon viereen lämmittelemään, mikäli toisin määrättiin: ”sotaan täytyy lähtee, koska kapteen käskee”, kuten suomalainen runoilija tunnetusti asian ilmaisi.

Leo Tolstoi, joka itse eli tässä sotilaiden maailmassa, oppi vanhemmalla iällään katsomaan sitä uusin silmin. Hänestä tuli, kuten tiedämme, tinkimätön pasifisti, joka ei voinut pöyristymättä katsoa jokaisessa kasarmin tuvassa roikkuvaa kenraali Dragomirovin ohjetta siitä, miten vihollinen oli tapettava: muiden keinojen loppuessa vaikka hampailla…

Sitä paitsi Venäjän armeija ei ollut vain se Suvorovin ylistämä hyvää tekevä sankarten joukko, jonka puolella Jumala oli. Se ei myöskään ollut vain intomielisten patrioottien ja uskon sankarien joukko. Kuten Preussissa, myös Venäjällä kuria rikkonutta uhkasi spitšruten, kujanjuoksu, jossa ihminen tapettiin hakkaamalla häntä latauspuikoilla. Moukilla ei ollut kunniaa, johon olisi voinut vedota ja heitä oli siis käsiteltävä toisin.

Tämä ei ollut edes harvinaisuus, vaan sitä tapahtui jatkuvasti aina Aleksanteri II:n aikaan saakka. Jopa tuo ylistetty ”enkeli” Aleksanteri I oli tapattanut lukemattomia miehiä tuolla sadistisella tavalla. Tolstoilla oli Venäjän armeijassa paljon, mitä inhota. Hän tunsi sen miljöön.

Mutta myös Tolstoi oli vanha sotilas. Kun venäläiset Japanin sodassa osoittivat huonoa taistelukuntoa, närkästyi Jasnaja Poljanan äijä moisesta vetelyydestä, mikä sai hänen tyttärensä hämmästymään: eikös pasifistin pitänyt vastustaa kaikkea sotimista, eikä kritisoida huonoa sodankäyntiä? Tuohon kreivi reagoi melko epäloogisesti selittämällä, että sodalla oli omat sääntönsä. Ja elämähän on vähemmän loogista noin yleensäkin. Sen ymmärsi Tolstoi, joka ei ollut mikään siili, vaan kettu mieheksi.