"Izborskin" viesti

Tykkivene ”Izborsk”

Suomenlahdellakin lennelleellä vanhalla venäläisellä pommikoneella on oma nimikin. Se on ”Izborsk”, kuten ainakin suomalaisten ottamista kuvista näkee.

Izborsk eli viroksi Irboska on hyvin kaunis ja idyllinen pikku paikkakunta Viron rajalla, Pihkovan suunnalla. Tarun mukaan jo 800-luvulla Rurikin veli Truvor meni sinne hallitsemaan paikallisia krivitshejä.

Nimellä on siis kansallisromanttisia ulottuvuuksia. Mutta nykyään sana Izborsk merkitsee kaikille asioita tunteville jotakin muuta: Izborskin klubia, joka on Venäjän äärinationalistien forumi. Se ryhtyi Krimin liittämisen johdosta tukemaan Putinia, vaikka mielipiteissään se menee kauas hänen näkemyksistään ja myös kauas normaalikansalaisen käsityskyvyn tuolle puolen.

Sattumaa tai ei, mutta nimi ”Izborsk” ydinaseita kuljettavan aataminaikaisen pommikoneen kyljessä antaa siis tietyn viestin. Vertauskohtia on vaikea löytää ja esim. ”Kakolan vankimielisairaala” on varsin ontuva yritys, mutta selittää ehkä sen, mitä tahdon sanoa.

Ydinase liikkumassa päämäärättömästi ja ilman tunnistimia Englannin kanaalissa, kyljessään pahaenteinen teksti. Eiköhän tavoitteena ole antaa jokin viesti.

Onko asian tarkoitus suojella Lontoossa asuvia noin 400000 venäläistä ja ovatko he asiasta mielissään, on vaikea sanoa. Luultavasti näin ei ole. Onko sitten mahdollista, että ”Izborsk” uhkaa Englantia, jossa juuri viritellään erästä oikeudenkäyntiä, vai onko sillä vain yleisempi merkitys? Ehkäpä ja ehkäpä ei. Omituinen metodi se ainakin olisi.

Tuntematta sitä noottienvaihtoa, jota asian johdosta varmaankin käydään, saati niitä seikkoja, jotka ovat päättäjien tiedossa, voi ainakin yrittää rinnastaa Izborskin retket erääseen toiseen vastaavaan tapahtumaan.

Vuonna 1911 siirtomaavallat jatkoivat hyvin vauhtiin päässyttä imperialistista politiikkaansa ja Ranska oli viimeinkin päättänyt anastaa itselleen myös Marokon. Yllättäen paikalle ilmestyi kuitenkin kutsumaton vieras, saksalainen tykkivene ”Panther”.

”Panther” edusti varsin vaatimatonta tulivoimaa ja Saksan valtavilla kustannuksilla rakennettu Hochseeflotte oli kaukana eikä todennäköisesti olisi koskaan päässyt paikalle, mikäli vastikään toisensa löytäneet sydänystävät (Entente cordiale) ja vuosisataiset periviholliset Englanti ja Ranska olisivat sen yhdessä estäneet. Itse asiassa ”Panther” olisi voitu upottaa ilman sen suurempia seremonioita aivan yhtä hyvin kuin ”Izborsk” voitaisiin koska tahansa ampua alas ilman mitään teknisiä ongelmia.

Mutta toki viestin takana oli koko Saksan hallitus ja sen maavoimat, jotka olisivat tarvittaessa voineet antaa Ranskalle hirvittävän iskun. Vain hullu olisi moiseen ryhtynyt, sanoi normaali logiikka. Valitettavasti hulluja löytyi sitten parin vuoden kuluttua aivan liikaakin.

Sotalaitos on siitä erikoinen instituutio, ettei typeryydelle ole siellä asetettu minkäänlaista ylärajaa, pikemmin päinvastoin. Mitä hullumpaa, sen parempi. Hyvä esimerkki tästä on ns. MAD –ajattelu, jonka mukaan Mutually Assured Destruction eli varmistettu molemminpuolinen tuho on erinomainen asia, sillä se estää ydinaseiden käytön tekemällä niiden käytöstä itsetuhoista ja siis kannattamatonta. Mutta asia tietenkin vaatii huolellisen valmistelun, jotta asianomaiset henkilöt asianmukaisella hetkellä olisivat valmiit tekemään suurimman mahdollisen rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Tämä siis siksi, ettei tuollaisia rikoksia tarvitsisi tehdä. Eiväthän ihmiset hulluja ole. Mutta entäpä jos olisivat?

Luulenpa, ettei ”Izborskin” lentely Englannin kanaalissa ei ole vain yhden eksyneen piruparan haahuilua, vaan viesti: ”varokaa meitä, sillä hulluja meillä riittää. Ettehän tahdo, että laskemme ne irti vai kuinka?”

”Pantherin” vierailu Agadirissa vuonna 1911 antoi nimen aivan uudelle kansainvälisen kanssakäymisen lajille. Alettiin puhua tykkivenediplomatiasta. Uutta asiassa oli toiminnan tavaton röyhkeys ja tökeryys: ”Pantherin” tehtävänä oli muka suojella paikallisia saksalaisia, joita ei edes ollut, vaan piti erityisesti tuoda paikalle. ”Pantherin”  läsnäoloon viitaten sitten vaadittiin, että myös Saksalla oli oltava sananvaltaa Afrikan asioissa.

Miksi näin piti olla, ei voitu selittää, mutta eipä Ranskalla ja Englannillakaan ollut päteviä syitä puolellaan. Sananvaltaa piti olla, koska oli voimaakin, ja siitä myös ”Panther” omalla vähäpätöisellä tavallaan muistutti.

No, Saksa sai sitten ”Pantherin” avulla Afrikasta jonkin verran suota ja malariasääskiä, mutta ennen muuta sen maineikkaat asevoimat saivat kaipaamaansa glooriaa. Kansa oli saanut jo kaataa valtavia summia avomerilaivaston rakentamiseen ilman minkäänlaista vastinetta. Nyt voitiin taas ylpeinä muistuttaa: ”Meidän keisarimme ei ehkä ole rakentanut meille hyvinvointia eikä kulttuuria, mutta hän on hankkinut sellaisen nuijan, jolla teitä kaikkia voidaan kurittaa niin, jotta muistatte sen lopun ikäänne! Me elämme tosin kurjasti, mutta voimme panna kaikki muutkin samaan asemaan!” Siinähän se oli se militarismin logiikka. Voiton päiväkin alkoi maistua hunajalta ja leivänkin niukkuus kestettiin, kun voin asemesta saatuja tykkejä voitiin vihdoinkin käyttää, edes pelotteluun.