Totuus Venäjällä

Totuus Venäjällä

Kuten muistetaan, Venäjän bolsevikkien äänenkannattajan nimi oli komeasti Pravda eli totuus, joka oli puolueen lehti, vaikka kyseessä ei itse asiassa ollut mikään puolue, partija, koska sen hallussa ei ollut osa (lat. pars) poliittista kenttää, vaan sillä oli koko kenttä totaalisessa otteessaan.

Lisäksi Neuvostoliitossa ilmestyi hallituksen tai virallisesti oikeastaan neuvostojen lehti Izvestija eli uutisia. Kansan keskuudessa kiersi vitsi, jossa selitettiin, miksi piti olla kaksi lehteä, kun oli vain yksi valta, neuvostojen valta eli sovetskaja vlast. No, Izvestijaa eli uutisia tarvittiin siksi, ettei Pravdassa eli totuudessa sellaisia ollut ja Pravda eli totuus tarvittiin siksi, ettei Izvestijasssa ollut totuutta eli pravdaa.

Tässä kaskussa sana pravda edustaa lähinnä sitä merkitystään, että se eroaa valheesta sanan jokapäiväisessä mielessä. Eto pravda!, totta se on, sanotaan Venäjällä tänäkin päivänä tuhansissa ja taas tuhansissa kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla. Useassa tapauksessa sanoille on katetta.

Mutta pravda merkitsee enemmän kuin pelkkää totuutta tässä mielessä. Se tarkoittaa myös syvempää totuutta, elämän totuutta (pravda žizni) ja myös oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, joka liittyy tähän. Venäjän vanhin lakikokoelma oli jo 1000-luvulla laadittu Jaroslav Viisaan Russkaja pravda. Se määritteli aikansa käsitykset oikeudenmukaisuudesta ja sivumennen sanoen se oli näkemyksissään yllättävän kohtuullinen ja järkevä myös nykyajan mittapuilla, joiden merkitystä nyt ei tosin pidä liioitella.

Mutta periaate on periaate ja paperi on paperi. Oikeus tapahtuu tai jää tapahtumatta vain käytännössä. Pravdy net, okeutta ei ole, ovat monen tuskastuneen sorretun sanat olleet kautta aikojen. Eikä tätä ole tapahtunut vain Venäjällä.

Pravdan rinnalla venäjän kielessä on toinenkin sana, joka suomeksi käännetään sanalla totuus. Se on istina. Istina, kuten pravda on pohjimmiltaan sangen ylevä sana, mutta se ei viittaa moraalin maailmaan, vaan pikemmin tieto-oppiin. Tiedemies, joka ei ole pelkkä tutkija, vaan asettaa päämääränsä korkeammalle, tavoittelee aina tietoa totuudesta, joka on istina. Postmodernistille tämä sana ei merkitse yhtään mitään ja vähän se merkitsi Pontius Pilatukselle, jonka kysymys Jeesukselle kuvastaa epäuskoista sarkasmia: ”Mikä on totuus?”

Kuten muistamme, Jumalan pojaksi ilmoittautunut galilealainen ei lainkaan hätkähtänyt korkea-arvoisen ja sivistyneen roomalaisen kysymystä, vaan vastasi hänelle vakaumuksen antamalla arvokkuudella. Juudean maaherra ei ajatellut tietävänsä totuutta eikä uskonut, että myöskään teloitettavaksi vaadittu kansankiihottaja olisi sitä tiennyt. Silti hän varmasti ymmärsi tekevänsä väärin, kun suostui roskajoukon vaatimuksiin, vaikka näki, ettei teloitukseen ole syytä.

Kun Pilatus pesi kätensä, hän rikkoi totuutta vastaan ja kyseessä oleva totuus oli venäläisittäin pravda. Suomalaisittain hän rikkoi oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä vastaan, vaikka toimi laillisesti ja delegoi syyllisyyden roskajoukolle, joka uhkasi kannella keisarille. Kukapa virkamies ei nykyisinkin tekisi samoin, ainakin jos meillä olisi keisari?

Jeesuksesta puolestaan tuli marttyyri, mikäli sanaa voisi käyttää tästä ainutkertaisesta tapahtumasta. Yleensä totuuden ja oikeuden eli pravdan puolesta kärsineestä käytetään sanaa pravednik, mutta Jeesus, joka oli itse asiassa messias eli Kristus sovitti samalla koko ihmiskunnan vääryydet, joten emme voi soveltaa tässä yhteydessä tuota ihmisistä käytettävää sanaa. Tosin teologit puhuvat Jeesuksesta jumalihmisenä, mutta jääköön se teema tässä.

Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota siihen, että suhde totuuteen on Venäjällä aina kuulunut keskeisiin kysymyksiin. Toki näin on laita muuallakin, mutta tuskin missään muualla on tämä asia noussut älymystön piirissä niin keskeiseksi. Asia liittyy ilmeisesti venäläisen yhteiskunnan erikoislaatuun ja älymystön, intelligentsijan roolin tärkeyteen. Intelligentsijasta tuli tavallaan kansan korvike, joka joutui sekä puolustamaan totuutta ja oikeutta että myös kärsimään marttyyrinä sen takia. Tämä alkoi 1700-luvun lopulla Radištševista, ellei sen alkua haeta jo esipappi Avvkumista tai sitten yksin tein kauempaa keskiajan hämäristä. Toki ehdokkaita löytyy.

Joka tapauksessa intohimo totuuteen ja valmius kärsiä sen tähden nousi venäläisen intelligentsijan aatelismerkiksi 1800-luvulla ja jatkui edelleen neuvostoaikana. Lännellä oli kerran Jan Husinsa, Lutherinsa ja Giordano Brunonsa, mutta Venäjällä älymystön sankarikausi jatkuu yhä.

Tietenkin kaikki ylevät asiat voivat myös rappeutua ja usein niin tekevätkin. Älymystön ylevästä kutsumuksesta tuli monelle kunnianhimon paikka, jossa narsismi ja itsekorostus saivat ennustettavissa olevan aseman, kuten antiikin kristittyjä houkuttelivat areenan leijonat ja islamin marttyyrejä seitsemänkymmenen neitsyen sulot.

Totuuden sankareilla on kuitenkin erityinen asemansa uskon sankareiden joukossa. Heidän ei sovi olla varsinaisia fanaatikkoja eikä rabulisteja, vaan heidän tulee vain olla uskollisia sille, minkä he tietävät todeksi. Luther on asiasta hyvä klassinen esimerkki samoin kuin Leo Tolstoi, joille molemmille valehtelu kävi sietämättömäksi eikä tarjonnut hyväksyttävää vaihtoehtoa, vaikka olisi ollut helppo tie. Mutta se tie johti vain helvettiin.

Aleksandr Solženitsynin kuuluisa motto oli, ”ei saa elää valheessa” –žit ne po lži! Meidän on tänään lähes mahdotonta kuvitella, millaista sankaruutta tämän periaatteen noudattaminen vaati. Postmodernin kulttuurin kasvatille Aleksandr Isajevitšin saavutukset voivat näyttää vähäisiltä verrattuna vaikkapa poststrukturalismin neroihin, mutta tuon ajan kokeneet venäläiset tietävät paremmin.

Yhtäkaikki, 1800-luvun Venäjä oli suurten totuudenpuhujien ja marttyyrien aikaa. Venäjän intelligentsijan 1800-luvun pravednikeihin kuului itse asiassa jo Vissarion Belinski, jonka kirje Gogolille olisi varmuudella tuonut hänelle vankilatuomion tai karkotuksen pakkotyöhön, ellei viikatemies olisi ehtinyt ennen.

Suuria totuudenpuhujia olivat myös Aleksandr Herzen, jonka Lontoossa julkaisema Kolokol (Kello) oli varustettu Friedrich Schillerin kuvittelemalla keskiaikaisten kirkonkellojen tunnuksella: Vivos voco! Kutsun eläviä. Ne joiden sielu on kuollut, jättäkööt lukematta. Itse asiassa tuo vanha riimi jatkuu: ”Mortuos plango, festa decoro, fulgora frango”. Mutta se ei enää kuulu tähän.

Herzenin jälkeen suuria totuuden takia kärsineitä olivat esimerkiksi Aleksandr Tšernyševski, jonka kirjasta Mitä on tehtävä? tuli kapinallisen älymystön raamattu. Myös Leo Tolstoi on luettava joukkoon, vaikka valtion ja kirkon kynnet eivät häneen oikein pystyneetkään. Olihan kyseessä Venäjän suurin kirjaililja, maailmanluokan nero.