Ryssänupseerit

Ryssänupseerit

Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseeri 1914-1956. Books on Demand Gmbh, Helsinki. s.a. (2014). 502 s.

”Ryssänupseerit” on tuttu termi 1920-luvulta, mutta kun monen muisti ei sinne ylety ja kun sen ajan historiaakin harrastanee vain muutama prosentti kansasta, kaipaa se ehkä selitystä.

Kyseessä olivat ne suomalaiset, lähinnä suomenruotsalaista aatelistoa edustavat henkilöt, jotka palvelivat keisaria Venäjällä. Suuri osa oli ns. fredrikshamnareita, jotka olivat käyneet Haminan kadettikoulun, mutta suuriruhtinaskunnan vähäisissä joukoissa ei toki virkoja riittänyt kaikille ja moni olisi halunnut Venäjälle, vaikka olisi täältä viran saanutkin.

Mannerheim sutkautti joskus, että hän olisi Suomessa saattanut yletä Heinolan postimestariksi. Venäjällä hän pääsi keisarin seurueeseen ja komensi maailmansodassa jopa ratsuväkiarmeijakuntaa. Suuri maailma ja suuret puitteet tarjosivat eteenpäin pyrkivälle nuorisolle mahdollisuuksia idässä. Etenkin, jos oli rahaa ja suhteita. Silloin saattoi päästä kaartijoukkoihin ja sinnehän pääsi myös Mannerheim suhteilla, ei rahalla ja sinne pääsi moni muu suomalainen.

Mannerheimin tarina on tuttu kaikille, mutta harvempi tietää kovin paljoa niistä noin 4000 suomalaisesta, jotka palvelivat Venäjän armeijassa upseereina. Perinteisesti sanotaan n. 400:n nousseen kenraaleiksi tai amiraaleiksi, mutta ennen kuin sanotaan tarkkoja lukuja, kannattaa vähän odotella, niitä nimittäin tulee antamaan vasta Mirko Harjula tulevassa julkaisussaan.

Harjulan kirjoittamia kirjoja lienee moni nähnytkin, ainakin kirjastoissa, jos nyt ei juuri kirjakauppojen vitriineissä. Ne ovat vankkoja tutkimuksia, jotka perustuvat tiukasti alkuperäislähteisiin ja kaikesta päätellen niitä ei ole tehty virkatyönä eikä suurten apurahojen turvin, vaan aus der Liebe zur Kunst, jotta totuus saataisiin selville. Leipänsä tutkija on tienannut käännöstöillä ja taksia ajamalla.

”Ryssänupseerit” oli siis todellakin lähinnä itsenäisen Suomen alkuvuosina käytetty termi, jolla haluttiin leimata tiettyä kansallisesti epäilyttävää ainesta ja nostaa sen tilalle ”omaa” nuorisoa, jääkäreitä, joiden sotilaskoulutus tosin yleensä oli korkeintaan aliupseeritasoa.

Ennen Suomen itsenäistymistä tästä joukosta kyllä yleensä käytettiin neutraalimpaa muotoa ”våra landsmän”. Palvelu Venäjällä ymmärrettiin silloin myös suuriruhtinaskunnan kannalta tärkeäksi siteeksi emämaahan eikä itsenäisyydestä monikaan edes unta nähnyt ennen maailmansodan syttymistä.

Noista upseereista on kyllä olemassa tietoa ja jopa tutkimusta. Ennen muuta on mainittava J.E.O. Screenin englanninkielinen painamaton väitöskirja, jota tuntee tukin kukaan. Joka tapauksessa Harjulan työ, joka perustuu suomalaisiin ja venäläisiin kortistoihin, ansioluetteloihin ja julkisiin lähteisiin antaa paljon kattavamman kuvan kohteestaan ja muuttaa merkittävästi myös käsityksiämme tutkitun ryhmän laajuudesta. Kirjoittaja on myös monipuolisesti pyrkinyt selvittämään tutkittaviensa taustat, saavutukset ja kohtalot. Tuloksena on erittäin kiinnostava kokonaisuus, jonka liitteenä oleva matrikkeli ja henkilöhakemisto eivät palvele vain sukututkijoita, vaikka niitäkin ja ihmisiähän hekin ovat.

Kyseessä on sen verran pieni populaatio, että nimenomaan tällainen kokonaistutkimus on sen selvittämisessä paras mahdollinen metodi, niin työläs kuin se onkin. Metodisia ongelmia tietenkin on, muun muassa sen selvittämisessä, ketä on pidettävä suomalaisena. Lisäksi tietojen ristiriitaisuus ja aukollisuus aiheuttavat omat ongelmansa, mutta niistä on selviydyttävä normaalilla lähdekritiikillä, jota vailla ei tietenkään mikään tutkimus voi olla. Tässä tutkimuksessa on vielä ollut melko visaisiakin käännösongelmia, jotka tekijä on kyennyt selvittämään yhdistämällä laajat erikoistietonsa saamaansa käännöstieteen koulutukseen. Pidän tulosta hyvänä.

Harjula kiteyttää tutkimustehtävänsä kolmiosaiseen kysymykseen: keitä he olivat, paljonko heitä oli ja miten he vaikuttivat Venäjän ja Suomen tapahtumiin vuosina 1914-1945.

Vastaukset löytyvät kirjasta ja ne ovat paljon kiinnostavampia kuin edellisen perusteella saattaisi kuvitella. Ensimmäinen maailmansota kaiken kaikkiaan on meillä yksinkertaisesti ollut ”tuntematon sota” ja koko maailmassa sitä on tulkittu etupäässä tai peräti yksinomaisesti länsirintaman tapahtumien kautta. Jopa Venäjällä tämän sodan tutkimus oli neuvostokaudella alistettu kansalaissodan tutkimukselle, mikä vääristi itse kohdetta pahasti.

Harjula käyttää sotahistoriallisena runkonaan venäläisen Kersnovskin teosta, joka on sinänsä merkittävä, mutta sen näkemyksiä olisi kannattanut vertailla myös muuhun tutkimukseen. Joka tapauksessa Harjulan kirja avaa suomalaiselle lukijalle myös maailmansodan itärintaman tavattoman monipuolisen, joskin lohduttoman brutaalin maailman. Mutta sellaistahan lukijat yleensä aina kaipaavatkin nauttiessaan lukulamppujensa ääressä historian dramatiikasta. Venäjän armeija, laivasto ja ilmavoimat olivat valtava organisaatio täynnä yllättäviä, traagisia ja bisarreja yksityiskohtia. Sitäkin on jo aika tarkastella muustakin perspektiivistä kuin jääkärien periskoopista Aa-joen takaa.

Kirjan sivuilta löytyy mahtava määrä toinen toistaan kirjavampia kohtaloita. Suomalaiset miehet, jotka oli valjastettu keisarikunnan sotakoneiston osiksi, palvelivat koko valtavan maan kaikissa osissa: Kaukoidästä Mustalle merelle ja Bessarabiasta Itämerelle. Heitä oli kaikenlaisissa yksiköissä, linjarykmenteistä ja nostoväkidružinoista sukellusveneisiin ja kaartinrykmentteihin. Johan von Etter oli jopa kaikkein hienoimman, Pietari Suuren perustaman Semjonovski-rykmentin komentajana.

Maailmansodan loputtua Venäjän osalta siihen yleiseen hulinaan, jonka saksalaisten Venäjälle lähettämä Lenin sitten keräili käsiinsä, oli upseerien lähdettävä armeijasta, joka lopetti olemassaolonsa. Sehän oli muuttunut tai tarkemmin sanoen bolševikkien toimesta muutettu ”sairaaksi elimeksi”, kuten Lenin sitä luonnehti, eikä sillä enää ollut mitään taisteluarvoa mihinkään suuntaan.

Venäjän armeijan tilalle tuli kuitenkin puna-armeija, jonne Trotski keksi värvätä ”spesialisteiksi” upseerit vanhasta armeijasta. Heidät yleensä pakotettiin palvelemaan uutta herraa ja jonkin verran suomalaisiakin kuului tähän joukkoon, myöhemmät kenraali Gröndal ja amiraali Berg mukaan lukien. Valkoisella puolella heitä tietenkin myös oli.

Suurin osa kuitenkin vaihtoi valtakuntaa ja antoi ehkä ratkaisevan panoksen Suomen vapaussodassa. Jotkut upseerit, kuten kruununtavoittelija Kirill, joka oli toiminut sisävesilaivueen komentajana Hämeessä, jäivät pois sotahommista. Kirillin adjutantiksi ryhtyi meriupseeri Harald Graf, joka on kirjoittanut kiinnostavia muistelmateoksia niin mereltä kuin maalta.

1920-luvulla, kuten tunnettua, nuoret jääkärit kaipasivat ylenemistä urallaan ja ”ryssänupseerit” savustettiin pois puolustusvoimista korkeinta johtoa myöten. Monille kuitenkin järjestettiin veljellisesti siviiliura ja he siirtyivät eläkkeelle itsenäisessä Suomessa. Venäjältä ei eläkerahoja enää herunut, vaikka esimerkiksi Mannerheimille eläke myönnettiin vielä bolševikkivallan aikana. Tuskin hän sai edes sitä yrjönristin ritarina ansaitsemaansa vuotuista sataa ruplaa, joka hänelle olisi kuulunut.

Vielä toisessa maailmansodassa joukko entisiä ”ryssänupseereita” oli aktiivisesti mukana taisteluissa. rauhaa tehtäessä vuonna 1944 koostui miltei koko uusi hallitus entisistä Pietarin suomalaisista ja ryssänupseerit olivat tässäkin isänmaan kohtalon kannalta ratkaisevassa toimessa aktiivisesti mukana. Heillä voikin kuvitella olleen sellaista perspektiiviä, joka jääkäreiltä puuttui. Nyt oli jälleen heidän vuoronsa palvella maataan sillä kokemuksella, jota se tarvitsi.

Harjulan kirja on niin sisältörikas, ettei mikään lyhyt katsaus tee sille oikeutta. Se kannattaa yksinkertaisesti lukea, mikä ei ole lainkaan ikävä velvollisuus, sillä kirja on kirjoitettu hyvin ja selkeästi ja perustelut ovat yleensä paikallaan. Enemmän kirjallisuutta ja viitteitä voisi toivoa, mutta kun ottaa huomioon, missä oloissa kirja on syntynyt, täytyy tyytyä vain nostamaan hattua sille tutkijanintohimolle, joka on sen tehnyt mahdolliseksi.

Kun Harjula nyt on laatimassa koko autonomian ajalta kattavaa esitystä Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisista upseereista, tuntuisi vähintäänkin kohtuulliselta olettaa, että hänelle annettaisiin kaikki mahdollinen tuki tässä työssä. Akatemiatutkijan virka ei muodollisista syistä kai tule kysymykseen, mutta suomalaisten sivistysrahastojen, erityisesti Svenska Kulturfondenin tai miksei myös Kulttuurirahaston tuki asialle olisi enemmän kuin paikallaan.