Ihmisten Eurooppa?

Ihmisten Eurooppa

Kun Euroopan unionia rakennettiin, näyttää yhtenä perusideana olleen, että kyseessä on ihmisten liitto, eikä maiden. Tämä on äärimmäisen tärkeä näkökohta ja kuvastanee laajemminkin kulttuurimme tilaa.

Yksilöiden ensisijaisuus tarkoittaa heidän yhteisöjensä toissijaisuutta eikä tämä koske vain valtioita, vaan myös niitä kulttuureita ja yhteiskuntia, joita suojelemaan ja toteuttamaan nuo valtiot on kerran luotu.

Kuten tunnettua, totalitarismin teoria pitää tärkeänä sitä, että sen laatuisen järjestelmän vallitessa yhteiskunta on atomisoitunut. Ihmiset ovat erillisiä yksilöitä ilman mahdollisuutta tukeutua toisiinsa ja tämä jättää heidät totaalisesti valtion armoille.

Neuvostoliiton kaltainen totalitaarinen maa huolehti tarkoin siitä, että kaikenlaatuiset vapaaehtoiset seurat ja yhteenliittymät hävitettiin.  Se tapahtui viimeistään vuosina 1936-38. Niiden tilalle tulivat valtion elimet, Komsomol, ammattiliitot ja pari muuta vastaavaa käytännössä virallista elintä. Puoluekaan ei tietenkään ollut mikään puolue (osa, pars), vaan totalitaarinen valtakoneisto, joka ei luovuttanut hitustakaan vallastaan kenellekään.

Niinpä yksilöiden ainoaksi mahdollisuudeksi jäi totella systeemiä, joka merkitsi heille kaikkea. Juuri sitä oli mielisteltävä ja palvottava, tarpeen vaatiessa petkutettavakin, mikäli saattoi siinä kuvitella onnistuvansa. Uhmaaminen joka tapauksessa oli pois suljettua, asioihin saattoi ehkä vaikuttaakin, mutta vain ulvomalla sutena toisten joukossa ja osallistumalla moneen sellaiseen asiaan, mihin ei oikeastaan olisi halunnut.

Oliko totalitaarinen valtio helvetti? Ei varmastikaan. Sehän oli ihmisten luomus ihmistä varten, kuten tavan takaa vakuutettiin. Se oli rationaalinen ja humanistinen perusidealtaan. Ongelma oli siinä, että se oli jäykkä ja dogmaattinen ja oletti itseään palvottavan sen sijaan että olisi hyväksynyt kritiikkiä ja korostanut erehtyväisyyttään ja riippuvuuttaan niistä ihmisten mielipiteistä ja pyrkimyksistä, joiden sentään oletettiin olevan sen takana. Eihän se periaatteessa itsetarkoitus ollut. Ongelma oli, että se oli käytännössä juuri sitä.

Otetaan nyt kuitenkin huomioon, ettei kansalaisyhteiskuntaa Euroopan unionissa ole ainakaan vielä kielletty, vaikka unioniin kielteisesti suhtautuvia mielipiteitä ja hallituksia onkin demonisoitu ja niiden kiristämistä suunnitellaan. Toisaalta unioni ei vielä ole sitä, mitä se oikeastaan on pyrkinyt olemaan. Se on yhä keskentekoinen ja saattaa sellaiseksi jäädäkin.

Meillä on yhä pitkä matka siihen, että ne kansalliset enemmistöt jotka esimerkiksi Suomen kaltaisissa maissa vastustavat unionin pakolaispolitiikkaa, hukkuisivat monisatamiljoonaisen EU:n yleistahtoon, jonka julistettaisiin ilmenevän jossakin muualla kuin sen jäsenmaiden piirissä tehdyissä ratkaisuissa tai niissä ilmaistuissa mielipiteissä. Nuo mielipiteet voidaan nytkin ignoroida ja mitätöidä toimimalla kansojen pään yli.

Edes EU:n vastustamista ei ole kielletty, joten totalitarismiin on yhä pitkä matka ja se saattaa jäädäkin yhdeksi historian toteutumattomista haihatuksista. Mutta jo pelkkä perusidea, jonka mukaan EU:n tulisi olla ihmisten unioni, on vertahyytävä.

Hokema siitä, että olemme kaikki ihmisiä tai vain ihmisiä saattaa kuulostaa jopa kauniilta ja niin lienee myös tarkoitettu. Olemme siis kaikki tavallaan veljiä yleisessä ihmisyydessä, hyvin toistemme kaltaisia ja itse asiassa vain saman afrikkalaisen kantavanhemman (vaiko peräti kahden?) erilaisia ilmentymiä. Vain majan harha panee meidät erottamaan itsemme toisista ja yleensä konstruoi koko toisuuden.

Tämä buddhalais-edistyksellinen, vihreältä haiskahtava näkemys on tietenkin tavallaan aivan oikeassa ja samalla se kaikessa simppeliydessään menee asian juurille paljastaessaan sen näkemisalueen kapeuden, joka asiaan liittyy.

Yleensä ihmisen silmänpohjassa on täplä, macula, johon ulkoisen maailman kuva heijastuu ja tulee sitä kautta tajuttavaksi. Täplä on itse asiassa varsin pieni, eikä ihminen pysty kerrallaan näkemään selvästi kuin pienen osan ympäröivästä maailmasta. Suuri osa jää jopa kokonaan näkemättä.

Tämä unionille epäselvä ja osittain jopa kokokaan näkemättä jäävä alue käsittää koko tavallisen ihmisen luonnollisen ympäristön. Kukaan ei synny ennen muuta EU-kansalaiseksi tai edes alamaiseksi eikä koe politiikkaa luonnollisena, primäärisenä ympäristönään.

Jokaisella yksilöllä on perheensä, sukunsa, kielensä, uskontonsa, historiansa, maakuntansa, valtionsa ja niin edelleen. Ilman niitä hän olisi vain atomi äärettömässä avaruudessa, ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta, tarkoitusta tai mielekkyyttä. EU ei sellaisia anna.

Tällainen kaikesta irrallinen olento ei sittenkään taida nykyään olla mahdottomuus tai edes harvinaisuus. Aivan erityisesti täällä Euroopassa se tuntuu olevan yhä yleisempi. Uskonnon ja myös nationalismin menetettyä merkityksensä jäljelle jää vielä perhe, mutta yhä useammalta se nykyään puuttuu. On yhä tavallisempaa sanoa nykysosialidemokraattiseen tapaan, ettei se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, lainkaan kiinnosta. Ikuinen sinkkuus ja mahous ovat poliittisia valintoja. Historiaa ei ole.

Yhdessä tulevaisuuden ja menneisyyden kanssa voidaan tavallaan heittää pois eli julistaa mitättömäksi myös nykyisyys, koska sillä, millaista tulevaisuutta halutaan valmistella, ei ole merkitystä, Merkitystä on vain sillä, mihin yksilö pyrkii siinä hetkessä, jonka elää. Tunnuslause tälle elämäntavalle on peräti saatu muinaisesta Roomasta: Carpe diem! Siinä taitaakin olla useimpien nykynuorten koko latinan oppimäärä.

Ajatus ihmisestä erilleen leikattuna yksilönä, ilman siteitä muuhun kuin hetken nautinnon takaaviin toisiin yksilöihin, on aika lohduton. Puhtaimmillaan sen tapaamme sellaisessa yksilöanarkismissa, jonka esimerkiksi Max Stirner 1800-luvulla kehitti.

Epäilemättä anarkismia, kuten muitakin ideologioita voi loputtomasti muunnella. Tolstoi oli suuri moralisti ja askeetti ainakin periaatteessa, mutta myös hänelle täysin vastakkaista piittaamattomuutta ja oman itsen moraalista ”suvereenisuutta” voi anarkismilla perustella.

Pessimistinen anarkisti päätyy helposti perustelemaan oman hirttäytymisensä velvollisuuden ja optimistinen taas sen, ettei hänellä ole vastuuta mistään. Muistelen meillä joskus olleen peräti filosofian professorin, jonka keskeisiä väittämiä oli, että kun hän oli lapseton, hän oli tehnyt suuren moraalisen uroteon, joka vapautti hänet vastuusta tulevien sukupolvien edessä. Hän ei, nähkääs, ollut vastuussa luonnonvarojen kulutuksesta muuten kuin omalta vaatimattomalta osaltaan.

Epäilemättä anarkismin ideologia on lähtökohtaisesti infantiili ja palvelee parhaiten moraalittomia yksilöitä, jotka pyrkivät pakenemaan kaikenlaista vastuuta, kuten lapselle sopii. Vakava oire yhteiskunnan tilasta saattaa kuitenkin olla, mikäli anarkismi eri ilmenemismuodoissaan leviää merkittäväksi ideologiseksi liikkeeksi.

Silloin aletaan ympärillä nähdä vain yksilöitä, vain ihmisiä eikä enää eri kansakuntien, heimojen, uskontojen, kielten ja niin edelleen, edustajia ja kantajia. Silloin tulee periaatteessa yhdentekeväksi keitä ovat ne ihmiset jotka oman valtion piirissä, lähellä tai kaukana elävät eli halujaan tyydyttävät.

 Silloin ei tulevaisuudella ole mitään väliä, ainoa, millä on merkitystä, on vain ikuinen nykyhetki, tämä dies, jossa elämistä ja siihen rajoittumista Horatiuksen kuvitellaan suositelleen ihmisille.

Tämä on luonnollinen ja odotettavissa oleva asiain tila, mikäli lähdemme siitä, että kulttuurimme on lopullisesti rappeutunut eivätkä sen puolesta tehdyt uhraukset ja ponnistukset kiinnosta enää normaalikansalaista. Ehkäpä jotakin tällaista näki edessään myös Jean Monnet (jos oikein muistan), se henkilö, jonka mielestä Euroopan unionin piti olla ihmisten eikä valtioiden välinen yhteenliittymä.

Mahtavana taustaoletuksena lienee, että olemme kehittyneet kyllin pitkälle jättääksemme historialliset instituutiot jälkeemme tarpeettomana romuna. Tämän oletetaan myös olevan se ainoa tie, jota kaikkien muidenkin yhteiskuntien on kehittyessään seurattava. Eurooppalaiset arvot ja tässä kohden siis arvottomuus ovat kehityksen huippu ja yleinen lainomaisuus, jonka esimerkkinä toimiminen on uljas roolimme. Kaikki seuratkoot meitä!

Ongelmana on, etteivät ne seuraa, ainakaan vielä. Siksi ne eivät myöskään tule tähän sukuansa muistamattomien valtakuntaan yksilöinä, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on sen arvoihin integroituminen.

Kyllä ne tuovat koko pakaasinsa mukanaan ja jäävät eurooppalaisten arvojen ulkopuolelle maailman tappiin saakka, mikäli sellainen sallitaan. Sen kieltäminen taas veisi EU:n kaikkien totalitaaristen valtioiden dilemman eteen. Neuvostoliiton historia tarjoaa esimerkkejä siitä, mitä voitaisiin tehdä ja myös siitä, etteivät nuo epämiellyttävät ja barbaariset toimenpiteet välttämättä kauankaan tehoa.

Jos EU lähtee totalitarismin tielle, mistä on jo merkkejä, se tuskin voi edetä sillä kauas. Viisaampaa onkin palata ajatukseen isänmaiden Euroopasta ja hyväksyä se ajatus, että kansoilla on oikeus päättää omista asioistaan ainakin elinkysymyksissä.