Talvisotaa taas

Talvisota ei pääty

Naapurissa on taas tehty elokuva talvisodasta. Sen nimenä on "Ленинград 1939/40. Незнаменитая война" eli siis Leningrad 1939/40. Maineeton sota. Vajaan tunnin mittainen ohjelma on nähtävissä täällä: http://www.rtr.spb.ru/Programm/Programm_Video/news_detail.asp?id=8007 .

Hieman yllättäen filmi näyttää saaneen varsin innostuneen vastaanoton ja monet nettikommenteista ovat ylistäviä. Erityisesti kiitetään sitä, että asialla ovat nyt vakavat historioitsijat. Vain poikkeuksellisesti näkyy kriittisiä ääniä. Esimerkiksi Karjalankannaksen historian erinomainen tuntija Jevgeni Balašov huomauttaa ironisesti, että tässä suuri joukko ihmisiä nyt saa sitä, mitä haavoitettu itserakkaus tarvitsee, mutta se on samalla surullinen osoitus kansan henkisestä tilasta. Mikään ei niin turmele, kuin hienostunut valhe.

 Samaan aikaan filmi kuitenkin aiheuttaa päinvastaisen reaktion niissä, jotka pystyvät kriittiseen ajatteluun. Näitä ei ehkä ole niin kovin paljon, mutta juuri he ovat maan suola, toteaa Balašov, soveltaen Nikolai Tšernyševskin tunnettua lausahdusta intelligentsijasta.

Millainen filmi sitten on? Ensinnäkin se on filmi talvisodasta, vaikka sen nimestä voisi muuta päätellä. Siitä, mitä Leningradissa tapahtui samaan aikaan, kun talvisotaa käytiin, puhutaan vain viitisen minuuttia. Suomen historiaa sen sijaan setvitään pitkin ja poikin, aina hamasta vuoden 1812 rajanmuutoksesta eli Karjalan (Vanhan Suomen) palauttamisesta lähtien.

Noita vuosina 1721 ja 1743 Suomesta irrotettuja alueita ei toki ollut tarkoitus liittää itsenäiseen valtioon. Autonomiseen suuriruhtinaskuntaan ne kuitenkin liitettiin ja sitten suomalaistuivat, kertoo juontaja, antaen siis vaikutelman siitä, että alue olisi ollut jotakin muuta kuin suomalaista ennen vuotta 1812.

Faktat ovat filmissä yleisesti ottaen kohdallaan, mitä voi odottaakin, kun se koostuu suurelta osalta tutkijoiden haastatteluista. Mukana ovat niin Vladimir Baryšnikov, Juri Kilin ja Bair Irintšejev kuin Nikita Lomagin, Vladimir Tšekunov ja moni muu. Näistä Irintšejev ja Kilin osaavat myös erinomaisesti suomea.

Joitakin pahasti väärin esitettyjä faktatietoja filmissä toki on. Niinpä Viipurin taistelujen jälkeen vuonna 1918 väitetään teloitetun 3000-5000 henkeä, joista 400 venäläistä.  Tässä toki luvut ovat aivan villisti väärin, mutta muuten yleensä oikein. Niinpä talvisodan vaatimien kuolonuhrien määräksi ilmoitetaan Neuvostoliiton puolella noin 126000 ja Suomen puolella noin 26000.

Hullunkurinen on kohtaus, jossa juontaja seisoo Nevski prospektin alkupäässä sen sinisen sapluunalla maalatun tiedotuksen luona, jossa lukee, että tämä puoli kadusta on tykistötulituksen aikana vaarallisin.

Suomen raja oli vain 32 kilometriä täältä, toteaa juontaja vakavana, sieltä siis olisi voitu ampua tänne tykillä.

Juontaja ei liene tiennyt, että tällaisia tiedotuksia asetettiin tiettyihin paikkoihin jatkosodan aikana juuri siksi, että tiedettiin, ettei Suomen puolelta (suomalaiset joukot olivat melko tarkoin vanhalla rajalla) tuliteta. Muuten, itse se kielikuva, jonka mukaan Leningradin tilanne oli vaarallinen, koska sinne olisi Suomen puolelta voitu ampua tykillä, on hyvä osoitus siitä, miten täydelliseen idiotismiin aletaan suhtautua vakavasti, kun se tarpeeksi monta kertaa toistetaan.

Suomi, jolla oli vain noin 400 kevyttä kenttätykkiä, ei olisi niillä kyennyt ampumaan puoleen väliinkään tuota mainittua matkaa. Sellainen temppu olisi voitu tehdä vain järeällä tykillä, joka lisäksi olisi pitänyt kuljettaa aivan rajalle. Ehkäpä Leningradin valtavat sotavoimat olisivat kyenneet tekemään tuollaisen yrityksen tarvittaessa vaarattomaksi?

Suurena argumenttina sen puolesta, ettei Suomea ollut tarkoitus valloittaa, palvelee myös se, että Venäjänkin puolelle Kannakselle rakennettiin linnoituslaitteita. No, tokihan Saksan iskua pelättiin siihen saakka, kunnes saatiin aikaan se tunnettu ystävyysliitto elokuussa vuonna 1939. Tuskinpa sellaisten linnakkeiden rakentaminen on kovin paljon lyhyen ajan suhdanteista riippuvaista.

Mutta kaiken kaikkiaan siis filmi kertoo yleensä todenmukaista tietoa Suomen historian eri vaiheista ja myös tavisodasta. Jopa Kuusisen hallitus esitetään siinä melko realistisesti eikä yritetä halpahintaista kikkailua Mainilan laukauksilla tai muulla epäolennaisella. Neuvostoliito hyökkäsi ja sillä selvä. Neuvostoliiton ja Stalinin mainettakaan ei välitetä kiillottaa. Tehtiin pahoja virheitä, oli noloja ja traagisia virheitä ja niin edelleen. Mutta näin se meni, antaa filmi ymmärtää.

Moni katsoja kokeekin näköjään saaneensa runsaasti tarpeellista hengenravintoa siitä hienostuneesta valheesta, jonka filmi välittää. Mutta missä valhe piilee?

Kyseessä on ennen muuta näkökulma ja faktojen valinta. Liberaali venäläinen mielipide on jo tottunut näkemään Suomen vain Stalinin laajenemispolitiikan uhrina, demokraattinen ja rauhallista elämää halunnut Suomi joutui ylivoimaisen hyökkääjän maalitauluksi, mutta säilytti taistelullaan itsenäisyytensä. Suuressa kuvassa olennaista oli Stalinin anastuspolitiikka, josta sovittiin yhdessä Hitlerin kanssa elokuussa 1939.

Tämän, nyt jo perinteisen kuvan rinnalle nousee tässä uusi, isänmaan eduista lähtevä kuva. Venäjän strategiset, tai ehkä peräti mystiset geopoliittiset intressit edellyttivät Leningradin suojaamista, nythän punalippuinen laivasto oli menettänyt lähes koko liikkumatilansa Suomenlahdella. Tämä maantieteellinen tilanne oli muutettava. Tämä on se suuri kehys, jossa asiat esitetään. Filmin nimeksi olisi yhtä hyvin voitu panna ”Uhattu Leningrad ja Suomen suunnan varmistaminen”.

Kommunistivallan aikana tuli tavaksi esittää pitkä Suomen syntiluettelo: maa oli tehnyt milloin mitäkin väärin ja ellei nyt suoranaisesti hautonut hyökkäystä (paitsi sopivissa olosuhteissa), niin ainakin sijaitsi väärässä paikassa. Tosin viimemainittu, perustava asia jätettiin näin suorasukaisesti mainitsematta.

Hyvin pitkälle tässäkin filmissä on kyse syntiluettelosta. Tutkijat vastaavat, kun heiltä kysytään, useimmiten asiallisesti ja asiantuntevasti. Kuitenkin se suuri kehys, johon koko asia asettuu on toki tuottajan vastuulla. Tämä on ajankohtainen filmi, jonka sanomana on: Neuvostoliitto oli Venäjän yksi olomuoto. Sen vihollisia olivat kaikki, mukaan lukien Suomi. Isänmaan etujen puolustaminen vaati kerran sotaa Suomen kanssa ja se tapahtui. Sota ei ollut aivan tyylikäs eikä onnistunut operaatio ja Leningradiin se toi elintarvikepulan ja satojen metrien jonot, mutta se tarvittiin.

Vaikka asiaa ei sanota, katsojalle käy selväksi, ettei talvisota ollut mikään mieletön suurvallan väkivallanteko rauhallisen pienen valtion alueiden anastamiseksi tai jopa sen liittämiseksi kokonaan Neuvostoliittoon, mitä Kuusisen hallituksen perustaminen tarkoitti. Filmin katsojasta todennäköisesti tuntuu siltä, että Suomeen hyökkääminen oli sinänsä kyllä tarpeellista, vaikka asia hoidettiin huonosti, mutta se taas jää Stalinin kontolle.

Talvisota on Suomen historian merkillisimpiä hetkiä. Se on uskomaton uroteko, jonka maine on säilyvä aikojen taa. Hetkellä, jolloin urhoollisuus ja totuuden kunnioittaminen näytti kärsineen konkurssin koko maailmassa, suomalaiset osoittivat, että ne saattoivat yhä yhdistää kokonaista kansaa ja johtaa menestykseen.

Miksi näin tapahtui, on käsittämätöntä sille, joka ei ymmärrä aikakauden psykologiaa ja niitä ainutkertaisia tapahtumia, jotka pystyivät luomaan talvisodan hengen. Mihinkään vastaavaan pystymme tuskin enää koskaan, mutta onpa kansallamme saavutus, jota kelpaa muistella. Onko naapurilla oikeus häpäistä tätä muistoa hyväksymällä kritiikittömästi maansa rosvomainen hyökkäys ja etsimällä siihen syitä uhrista itsestään?

Tämä kysymys herännee suomalaisen patriootin mielessä, kuten se näyttää heränneen myös venäläisen intelligentsijan parhailla edustajilla. Oma vastaukseni on, että filmin henki on väärä ja tuntuu kuin salaisen palvelun edustajat olisivat olleet mukana tekemässä tätä työtä, joka puree oveluudella, välttää karkeita valheita ja lääkitsee isänmaallisten ihmisten loukattua itserakkautta.

Lisäksi filmi tuntuu kuvin ajankohtaiselta. Suomen ja Venäjän välinen ystävyys on jo muodostunut kliseeksi ja näyttää siltä, että se myös ärsyttää Suomessa monia, jotka eivät tuota ystävyyttä tunnusta. Tutkimusten mukaan heidän määränsä on kuitenkin ollut varsin pieni ainakin vielä viime aikoihin saakka.

Viime aikoina sitten onkin ilmaantunut yhä enemmän niitä, joiden mielestä on välttämätöntä nähdä Venäjä vihollisena. Russofobia, joka filmin mukaan kukoisti Suomessa maailmansotien välisenä aikana, on monien mielestä järkevä ja realistinen asenne myös nyt.

On totta, että myös Lännessä on taipumusta nähdä Venäjä sekä historiassa että nykyajassa vihollisena, mikä ilmenee erityisesti juuri sen historian valikoivana esittämisenä ja ymmärtämisenä. Nyt Venäjällä tehdään samoin. Mikäs sen luonnollisempaa.

Toki suomalais-venäläinen yhteistyö tutkijoiden tasolla toimii yhä, eikä yksi filmi asioita muuta sinne eikä tänne. Ei se edes ole kovin pahakaan, ainakaan mikäli verrataan neuvostoaikaan, mitä ei toki kannata tehdä. Näyttää joka tapauksessa siltä, että Suomen ja uuden Venäjän romanssi on haalistumassa. Tämä on siitä pieni, mutta paljon puhuva merkki.