Kaatuneet viinilasit

Kaatuneet viinilasit

Maineikas ja luotettava mielipidetutkimuskeskus Levada –tsentr julkaisee säännöllisesti muutamia indeksejä, muun muassa tietoja siitä, miten arvioidaan presidentti Putinin toimintaa ja maan politiikan suuntaa. Sivumennen sanoen näistä molemmista kysytään erikseen ja on siis mahdollista esimerkiksi ajatella, että Putin tekee kaiken aivan mallikelpoisesti, mutta hänestä riippumattomista syistä maa on joka tapauksessa ajautumassa umpikujaan.

Joka tapauksessa molempia asioita osoittavat käyrät ovat käyttäytyneet varsin samaan tapaan. Putinin toiminnan vuosina 2011-2013 hyväksyi ”vain” noin 60 prosenttia vastanneista. Sitä puolestaan vastusti hyvin huomattava määrä: vajaa 40 prosenttia. Vuosi 2014 toi mukanaan jyrkän muutoksen, hyväksyjien määrä nousi äkkiä yli 80 prosenttiin ja vastustajien määrä putosi alle 20 prosenttiin.

Vastaavasti käyttäytyivät käsitykset siitä, onko maa kehittymässä oikeaan suuntaan vai menossa umpikujaan. Tämä käyrä oli vielä hiukan edellistäkin jyrkempi ja selkeämpi reagoinnissaan. Kun molempia käsityksiä oli vuosina 2011-2013 ollut suunnilleen yhtä paljon, noin 40 prosenttia, hyppäsivät lukemat äkkiä eri suuntiin eli siis samaan suuntaan: toinen nousi 60 prosenttiin (oikea suunta) ja toinen laski 20 prosenttiin (umpikuja).

Muutoksen tuloksena molemmista kuvioista ja erityisen puhtaasti jälkimmäisestä syntyi muutaman vuoden aikasarjana ikään kuin kumolleen kaatuneen viinilasin kuva. Sen kapea kaula kuvasi yhtä suuria hyväksyjien ja tyytymättömien määriä vuosina 2011-2013 ja äkkiä vuonna 2014 levinnyt lasin pohja uutta yksimielisyyttä. Sen jälkeen lasin laidat nousivat tasaisesti ylöspäin kuten pitääkin eli siis tässä tapauksessa menivät kaatuneen lasin suuntaan eteenpäin. Kyseessä ei siis ollut suinkaan pyöreälaitainen lasi, saati konjakkilasi, vaan sellainen moderni tekele, jollaisia nykyään saa ravintoloissa eteensä.

Mutta aivan äskettäin ovat käyrät kääntyneet ja lasin laidat lähestyvät nyt toisiaan. Tammikuussa 2016 vain 45 prosenttia katsoi, että Venäjä on menossa oikeaan suuntaan ja 34 prosenttia arvioi sen menevän kohti umpikujaa. Muutos viime vuoden joulukuusta on hyvin merkittävä. Putinin politiikankin hyväksyy nyt ”vain” 81 prosenttia ja sitä vastustaa 18 prosenttia. Luvut eivät tietysti ole lainkaan huonoja millekään hallitukselle, mutta suunnan muutos on niin selvä, että sen täytyy huolestuttaa niitä, joita asia koskee.

Ellei jotakin tapahdu, voidaan odottaa, että käyrät taas pian yhtyvät tai jopa leikkaavat toisensa ja silloin ollaankin jälleen siinä tilanteessa, jossa oltiin Putinin kolmannen valinnan jälkeen, kun Bolotnaja-aukio täyttyi mielenosoittajista ja Putinille buuattiin hänen näyttäytyessään nyrkkeilyottelussa.

Isänmaallisuus on se naru, josta Putin on osannut vetää ja tässä länsimaat ovat tehneet hänelle korvaamattoman palveluksen. Venäjä on kuin onkin valtiokansakunta, imperiumi, jonka myös vähemmistöt ovat tunteneet kodikseen ja isänmaakseen ainakin tähän saakka. Länteen Venäjällä on aina ollut kaksinainen suhde. Jotkut ihailevat sitä ja pitävät sen takia Venäjää eräänlaisena sekundaeurooppana. Toiset taas ihailevat itseään ja isänmaataan, joka heidät synnytti ja katsovat, että nimenomaan Eurooppa eikä Venäjä on se, joka on turmeltunut ja arvoton.

Tätä Venäjän kaksinaisuutta ja sen historiaa ei tarvitse tässä erikseen selitellä kenellekään asioita harrastavalle. Se ei varmaankaan ole hävinnyt minnekään edes siinä isänmaallisuuden puuskassa, jonka Krimin ja Ukrainan tapahtumat ja niitä seurannut pakotesota saivat aikaan.

Niinpä lienee odotettavissa, ettei Venäjä suinkaan ole ikuisiksi ajoiksi tuomittu ottamaan riemulla vastaan sitä slavofiilis-euraasialaista evankeliumia, jolle konflikti lännen kanssa teki kansan niin vastaanottavaiseksi. Kansan suosio on ailahtelevaista ja hurraata huutavat kansanjoukot saattavat muuttua mölyäväksi ja verta janoavaksi vandaalien laumaksi parissa vuodessa, kuten Nikolai II:n historia osoittaa.

Putinin suosio on hyvin pitkälle henkilökohtaista ja perustuu hänen yhä yksinvaltaisempaan rooliinsa ”maan isänä” ja kansan suojelijana ulkoista vaaraa vastaan. Menestykset ovat olleet näyttäviä, mutta epäonnistumiset hitaasti ja vaikeasti tajuttavia. On kuitenkin todennäköistä, että vaikeudet kasaantuvat ja sen myötä myös viinilasikäyrän suu umpeutuu. Mitä Venäjän johto silloin tekee ja mitä tekee länsi?

Venäjän katastrofi olisi varmasti pahin vaihtoehto kaikkien osapuolten kannalta. Putinille henkilökohtaisesti perääntyminen on mahdotonta ja jatkaminen voimannäyttöjen tiellä voi pian kaatua voimien vähyyteen. Epätoivoiset tilanteet ovat nyt niitä, joita kaikkein vähiten kaivataan ja todellista valtiomiestaitoa tarvittaisiin sellaisten ratkaisujen löytämiseksi, jotka voisivat tyydyttää kaikkia osapuolia.

Kun puhutaan kaikista osapuolista, tarkoitetaan myös Putinia, mikä saattaa kuuostaa rienaavalta niiden mielestä, jota katsovat, että maailmanhistorian totuus ja tarkoitus on heille valjennut ja että kun Putin kerran ei siihen sovi, on hänet ehdottomasti ignoroitava ja keinolla millä tahansa nujerrettava. Tällaisen psykologianhan me varttuneemmat ihmiset hyvin muistamme kultaiselta 1970-luvulta, nuoruutemme änkyröiltä, jotka keskenään kilpailivat kritiikittömyydessä punaista maailmanhenkeä palvoessaan.

Mutta, kuten siihen aikaan laulettiin: ”Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata ja tyrannit saa aina palkkansa!” Tätä laulettiin silloin toki lapsenuskoisesti ja Brežnevin linjan metafyysiseen oikeutukseen luottaen, mutta todeksihan se osoittautui, Berliinistä Bukarestiin ja koko vanhan Varsovan liiton alueelle.

Alexander Yanov, jonka intuitiota jostakin syystä pidän kiinnostavana, korostaa, että Venäjällä on tyranniaa aina seurannut vapaampi kausi ja näin tulee tapahtumaan myös Putinin jälkeen. Miksi näin tapahtuu, ei kukaan tiedä, mutta ehkäpä se johtuu siitä, ettei mikään yhteisö halua eikä siis siedä ikuista terroria. Ajatelkaamme nyt vaikka Hruštšovia, joka oli itse mitä suurimmassa määrin terrorin toteuttamisessa mukana, mutta tuomitsi sen sitten myöhemmin, omalla riskillään.

Mutta, voidaan sanoa, eihän Putinin aikana mitään terroria edes ole ollut. Miten sitä voitaisiin verrata Iivana Julman ja Stalinin tai edes Nikolai I:n ja Brežnevin aikaan? Tämä on hyvä kysymys. Ehkäpä ei voidakaan.